Ikävästä

Vaikkei ihmisellä olekaan muuta kuin kuvitelmansa ja maankamara, jolla kävelee, elämä kantaa. Kaiken muun luomme, kuvittelemme, tunnemme, tiedämme ja olemme itse. Vuosi 2018 alkoi karusellissa, mutta juhannuksena sen vauhti stoppasi, kun yksi ihminen katkaisi tivolistani sähköt. Nyt tämä oman elämäni sähkömies seilaa Välimerellä ja minä pohdin ikävän merkitystä, luonnetta, sisältöä ja rakennusaineksia. Mitä on ikävä?

Ikäviä olen kokenut, monenlaisia. Koti-ikäviä, ihmisen ikäviä, rakkauden kaipuita, seuran kipeyksiä. Usein ikävä yhdistyy paikkaan tai ihmiseen, seuraan ja toiveeseen, ettei tarvitsisi olla yksin. Tai pikemminkin tuntea yksinäisyyttä, sillä yksin olossa ei ole sinänsä mitään vikaa. Yksin on helppoa, yksinäisyydessä sen sijaan vaikeaa. 

Kullakin meillä lienee omat ikävämme, omat tunteemme ja tapamme käsitellä niitä kuten ikävän kalvavaa, polttavaa tai raastavaa rautaa. Joskus ikävän tunteen suuntaa pois itsestä syyttäen jotakuta ulkopuolista pahasta olostaan, etsien sille syytä ihmisestä, joka ei ole käsillä vaan jossain toisaalla. Vaan jos tunteensa osaa ottaa käsiinsä, saa sen kiinni ja uskaltaa siihen katsoa, todella nähden tuijottaa ja sitten helliä sen tulikuumaa, korventavaa pintaa, voi tästä polttavasta möykystä löytää välineen itsetuntemukseen. Saada sen hehkun lämmittämään mukavalla tavalla. 

Ei auta sohia ulkopuolisia, vaikka mieli kertoilisi, että juuri se mitä he tekevät aiheuttaa meille kipua. Sillä ei oma kipumme ole muiden tekosia, se on mielemme kehitelmä, avunhuutomme tukalaan tilanteeseen, jossa tajuamme toisen olevan niin tärkeä, että hänen vuokseen tekee mieli itkeä itsensä uneen ja aamulla jo halia tyynyä paremman toivossa. Ikävä ja sen tuoma fyysinenkin kipu on luonnollista, vaikkakin epämukavaa, mutta kun siitä saa kiinni ja sen saa syleilyynsä, on siinä siemen pavunvarteen, jonka laelta näkee taas kirkkaammin mielensä maisemaan.

Oma kundini vertasin ikävää yksinäisyyden aaltoon, minulle se on lähinnä rintaa puristava vanne. Se on harmaatakin harmaampaa ja uhkaa hukuttaa, ellei siihen pääse jollain konstilla käsiksi. Sillä sen ei tarvitse hukuttaa, päinvastoin. Ikävä voi olla se oljenkorsi, jonka avulla tajuaa kuinka paljon toinen merkitsee ja oppii myös käsittelemään sitä, että kun tykkään ja hän tykkää, erossa olo on kamalaa, muttei ylitsepäsemätöntä. Ja se on myös pavunvarsi siihen pelkoon, ettei tämä kaikki, mikään olekaan ikuista. Sillä kaiken aikaa minulla on juuri minut, itseni ja elämäni, johon hän palaa pian, ennen kuin huomaankaan. Sulostuttamaan vaan ei hallitsemaan. Hiffaatteko? On sinä ja elämäsi, kuin joulukuusi. Se on kauniin vihreä syntymästäsi saakka, mutta koristeet, vaihtuvat tai pysyvämmät, ovat oksillasi painona sekä ilona. Painona, ja isona ilona. Liian painavat on syytä pudottaa, kauneimpien toivoa pysyvän mukana loppuun asti. Mutta siinä sinä seisot silti ylpeänä, tuuheana ja tuntevana. Itse omassa elämässäsi, välillä yksin, muttet yksinäisenä.

Ikävää ruotiessani olen myös tullut siihen pohdintaan kuinka vahvasti mielen syövereistä elämmekään. Näemme kaiken väritettynä omilla kynillämme. Joillain on paksut tussit, jotka levittävät väriä ääriviivojen yli, ronksisti vaan. Kun minä olen tätä mieltä, kyllä se näin on, näin hänenkin täytyy ajatella. Tämä on normaali. Toisilla kädessään aina hienoin näädänhäntä, varovaisuus hyveenä, kohteliaisuus kahleena. Ajatuksia, ajatuksia vain, niille maailma rakentuu. Yhteisiä uskomuksia, yhteisiä sopimuksia. Kuin kuusen ja koristeiden olisi aina oltava juuri näin tai juuri noin, muuten ei mistään tule mitään. Vaan jospa tuleekin? Jos onkin aika kasvaa omaksi kuusekseen, aika itse punnita oksiensa kesto ja haluamiensa koristeiden paino. Jos ikäväkään ei enää hajoita ja hallitse, vaan opettaa ja liittää yhteen? Kaikki tämä on mahdollisuutta, kunhan saa silmänsä sille auki.

Monesti omia tunteita ja niiden motiiveja myös häpeää ja kieltäytyy myöntämästä tunteitaan, mikä tekee asiasta ja ikävästä vielä isomman mörön. Olen minäkin miettinyt uskallanko myöntää ikäväni, jos toinen ei vaikka ikävöisikään minua. Mitä sitten tapahtuisi? Tuntisinko pettymystä, petetyksi tulemista, hylättyksi tulemisen tunteita, kaikkia mitä ihminen viimeiseen asti vastustaa tuntemasta, sillä ne iskevät vielä ikävääkin kovemmin pehmeään keskustaamme. Uhkaavat tehdä meistä yksinäisiä. Aina tuntuu helpommalta olla itse se, joka määrittää laulun tahdin ja tuulen voimakkuuden. Ehtii ensin, pitää ohjat tiukasti käsissään ja hallitsee elämäänsä, tunteitaan, kaikkea. Mutta. Tiesittekö, että se luo vain valheellista turvaa. Sillä aikuisena teitä ei voi enää kukaan hylätä muu kuin te itse? 

Ykköseltä soi juuri Tonava kaunoinen ja sen sävelin tunnen liiteleväni kevyenä vuoteen 2019.