Kirjoitushaaste Silent treatment

Kirjoitushaastekin jäi tauolle joulukuun jälkeen, mutta saimme onneksi uutta puhtia keväästä. Tämän kertainen aiheemme on silent treatment, suomeksi kai mykkäkoulu.

Silent treatment tai kotoisammin ehkä mökötys, mykkäkoulu, hiljeneminen tai vaikeassa paikassa vaikeneminen ei ole mitenkään jatkuva olotila vaan ennemminkin reaktio suuttumukseen, riitaan, hämmennykseen, loukkantumiseen tai muuhun vastaavaan tylsään tunteeseen. Mykkäkoulu on ehkä totuttu yhdistämään parisuhteeseen ja suhteessa tapahtuvaan riitelyyn. Omassa parisuhteessani mökötys ei ole ongelma, sillä minun ei anneta mököttää vaan laitetaan puhumaan heti leimahduksen tapahduttua ja toivottavasti kaiken irtaimen säästyttyä ehjänä. Työympäristöön silent treatmentia, ei siis ehkä niinkään mökötystä tai mykkäkoulua vaan hiljaisuutta ja vaikenemisen kulttuuria ei välttämättä ole totuttu yhdistämään, mutta minulle nämä asiat ovat tuttuja juuri duunikuvioista.

Helsingin sanomien artikkeli ”Kun kumppani alkaa mököttää, moni toimii tavalla, joka lietsoo riitaa” (HS 29.4.2020) syvensi vielä pohdintaani mykkäkoulusta. Mykkyyden takana on kolme syytä ja itseasiassa mykkäkoululta vaikuttava toiminta ei usein edes ole mykkäkoulua, se on vaan sitä oman tilan ottamista, oman kannan pohtimista ja riitatilanteen rauhoittamista - tilanteen, joka pelottaa, hämmentää ja kertakaikkiaan suututtaa. Toki parisuhteessa mykkäkoulu tulee esiin riitatilanteessa, mutta juuri englannin kielen ilmaisu 'silent treatment' saa ajattelemaan ilmiötä laajemmin. Hiljaisuudella koulimisena, opettamisena tai hiljaisuudella tilanteen käsittelemisenä.

Olen pitkään pitänyt hiljentymistä tilanteessa kuin tilanteessa puhtaana ja pelkkänä vallankäytön muotona. Hiljentyä voi niin väittelytilanteessa, kiperän kysymyksen edessä kuin kiusaamismielessäkin. Hähää, enpä kerro mitä olen tästä mieltä tai mitä mielestäni tilanteessa kannattaisi tehdä. Puen kasvoilleni vain läpinäkyvän lakanan ja pidän suuni peruslukemilla, suljettuna. Mietin. Viimeisessä sanassa kuitenkin on se asian ydin. Mietin. En härnää, en kiusaa vaan pohdin kantaani. Mietin, mitä sanoisin. Mietin, miten reagoisin parhaiten.

Itse olen kovin hidas niissä mielipiteissäni, joilla on väliä. Usein vasta nukutun yön jälkeen tajuan, mitä olisi pitänyt tai kannattanut sanoa. Ehkä eräs elävä työelämän esimerkki pelkää samaa. Ehkä hän panttaa tietoa ollakseen ihan varma kannastaan, asiastaan ja sen vaikutuksista. Hiljentyminen ei valitettavasti ole toimiva tapa työyhteisössä, sillä panttaamisen ja hiljaisuuden kulttuurin välitön vaikutus on kollegojen ärsytys ja tunne kunnioituksen puutteesta - etenkin, jos hiljentymisellä reagoija sattuu olemaan johtavassa asemassa oleva esimies. Työelämän esimerkkini saattaa pantata tietoa niin omista lomistaan kuin kollegoista, jotka ovat siirtymässä naapuritiimiin auttamaan ruuhkaisen työtilanteen purussa. Hän jättää kertomatta milloin kiperästi tarvitulle neuvojalle valitaan seuraaja ja saa näin loputkin osaajat pakenemaan minne vain muuhun tiimiin auttamaan, vaikka omassakin olisi työtilanne tukossa. Hiljaisuus rankaisee työyhteisössä ryhmähenkeä tai saa pahimmillaan liittoutumaan pomoa vastaan.

En voi sietää salailua ja siihen liittyvää hiljentymistä, salamyhkäisyyttä tai tiedon pimittämistä, mihin silent treatment mielessäni assosioituu.  Työympäristössä olen huomannut tämän olevan erityisen vahingollinen toimintatapa eikä varmasti muissakaan ihmissuhteissa tee yhtään hyvää. Missä vaan ihmissuhteessa tiettyjen yhteisten asioiden pitäisi kuulua kaikille, etenkin työtiimissä asiat ovat yhteisiä eivät ujon pomon juttuja. Lopultahan aina henkilöt itse kajauttavat ilmoille siirtyvänsä pois tiimin vahvuudesta - yhden tekijän kohdalla hiljentymisen vielä ymmärtäisi, mutta jos tiimin vahvuudesta häviää kaksi kolmasosaa kuin tuhka tuuleen on tiedottamattomuus todellakin kohahduttavaa. Pomon lomakin huomataan usein silloin, kun sairauspoissaolon soittaakin aurinkotuolissa makaavalle dirikalle... Tosi fiksua, hei! Olkakarvani vain kohoavat, sijaitsivat ne sitten silmien päällä tai selän puolella kroppaa. Tieto on valtaa, ja se kellä tieto, sillä pelipaikka... Ja se, miten tätä tietoa ja valtaa käyttää, on tärkeä väline ja sen hyödyntämistä tulisi miettiä. Hyvä kommunikaatio ei ole vain suositus, se on työyhteisössä myös luottamuksen rakennusaine, vaikka kaikkea ei tietenkään tarvitse kertoa. 

Meitin silti, mitä jos käytösmalli, toimimattomanakin on kuitenkin tämän pomon ainut keino ottaa itselleen tilaa ajatella ja olla esimies, auktoriteetti, joka hän ei luonnostaan ole. Jos ei ole karismaa eikä ole itse edes halunnut esimieheksi vaan on joutunut tiimin vanhimpana valituksi rooliin, vastuun otto voi tuntua hankalalta ja epäselvältä, jopa toisarvoiselta.

Hiljaisuushoito, hiljaisuudella hallitseminen, hiljaisena toimiminen. Vaitiolo vallankäytön välineenä, panttaaminen ja pimittäminen. Ainoa haittapuoli näissä on, että vaitiolon valta perustuu harhaan tilanteen hallinnasta ja sen harhan tuntee vain vaitiolija itse. Muut kärsivät, ja saavat tiedot lopulta käyttönsä panttaamisesta huolimatta. Jos ei muuten niin juorujen muodossa. Ja silloin viimeistään panttaaja asettaa itsensä outoon valoon; välillä jopa valokeilaan, jonka toisella puolella kysytään ensin "Todellako?" ja heti perään miksi ihmeessä kuulen tämän vasta nyt? Mikä järki on pimittää tietoa, joka vaikuttaa kaikkiin, muttei oikeastaan kehenkään, sillä kukaan ei asialle mitään voi. Pomokin jää lomalle, se on hänen oikeutensa ja kollegat aina välillä auttavat naapuritiimiä pahimman yli, neuvojakin voi löytää muuta tekemistä ja aina on seuraava osaaja häntä paikkaamaan. Kun tiedon purskahtamisesta aiheutuneen sotkun saa siivottua mielestään tilalle tulee vain ihmetys toiminnan tarkoitusperistä. Jos aina pantataan tarvittavaa tietoa, vaikeneminen vain uhraa yhteistyön yhden ihmisen vallan tai pelon alttarille. Normaalista tulee taistelua, arjesta epäilystä, tai mikä pahinta "yks hailee" soopaa. Mitä väliä mulla on, jos mulle ei edes kerrota asioita. Mitä väliä mielipiteilläni silloin on? Onko tämä edes mikään tiimi.

Olen useaan otteeseen huomannut, että olisi itse kannattanut uskaltaa kertoa. Niin hänenkin kannattaisi!

Ajattelumme asettaa olemisellemme kummia rajoja

Hyvä kommentti toi kysymys keksinkö juttuja vain spårassa. Siltä nimittäin alkoi jo tuntua. Mutta ehkä aikaa otti kotiutuminen ja aikaa otti myös omien juttujen löytyminen.

Olen viime viikkoina käynyt Turun pursiseuran järjestämällä purjehduksen päällikkökurssilla. Siellä yksi kanssaoppija, mies nelissäkymmenissä, tuli selvästi hakemaan viimeistä boostia osaamiseensa, hän on nimittäin lähdössä kesällä purjehtimaan vasta ostamaansa venettä Göteborgista Suomeen. Hänen avovaimonsa siskolla oli todettu agressiivinen syöpä hyvin nuorella iällä, ja tästä olivat mies ja puolisonsa löytäneet ajatuksen, että elämä on tässä eikä uusintakierrosta tule.

Jos jotain haluaa, sen aika on aina nyt. 

Kyseessä ei ole mikään ihan hetken mielijohteesta tehty kauppa. Tyyppi on osaava purjehtija ja varmasti pohtinut kunnon veneen ostamista jo pitkään. Ihan hyvä homma, päätökseen vaan tarvittiin jonkun vakava sairastuminen... Miksi aina jonkun pitää kuolla tai vähintään olla hengenvaarassa, ennen kuin tajutaan jotain tärkeää. Vaikkapa elämän rajallisuus tai ettei haluta kuolla ennen kuin ollaan omistettu iso vene.

Toisen rajallisuuden mies tosin on säilyttänyt elämässään, ajattelun rajallisuuden. Hän oli kyllä ylittänyt vihdoin sen, että kallis vene on hintansa arvoinen ja nyt se ostetaan, että ehditään siitä nauttiakin. Hän olisi mielestäni voinut samalla hiffata, että hänen elinpiirinsä on yhtä rajaton kuin unelmansa veneestä, jos ei nyt maapallon fyysisiä rajoja oteta huomioon. Vaikka maapallo ei ole pannukakku eikä sen reunalta voi pudota, on kuitenkin hyvin todennäköistä saapua lähtöpaikkaan takaisin pallon kierrettyään - olettaen, että matkaaja osaa navigoida. Jotkut rajat siis on olemassa, mutta se siitä, viisastelusta.

Miehen uusi purkkari haetaan Göteborgista ja kuultuani sen olevan nykyaikainen, 37jalkainen eli melkoisen iso vehje innostuin tiedustelemaan onko paatti ostettu vain lähialueella pyörimiseen eli Turun saaristossa purjehtimiseen ja satunnaisiin keikkoihin Ruotsin puolelle, vai meinaavatko he lähteä pidemmällekin? "Sieltä Göteborgista on kuule aika matka tänne, että eiköhän se vene ole ihan tänne kotivesille ajateltu." oli miehen vastaus. "Aha." oli minun. Voin kerrankin sanoa kokeneeni purjehduksen Göteborgista Suomeen. Olen kokenut purjehduksen myös Suomesta Brasiliaan ja muutamasta muusta paikasta vähintään yhtä pitkälle kuin Suomesta on matkaa Ruotsin länsirannikolle, eikä se matka nyt niin pitkä ole. Henkinen matka, tai se matkaan lähtö voi ottaa hieman pitkän kiitoradan, mutta se kiitorata koostuu käytännön juttuista. Henkinen rajoittuneisuus, reviiri tai pelko eivät saisi olla lähdön esteenä. Etenkin, jos haluaa oikeasti kokea muutakin kuin omistamisen huuman, jos haluaa nauttia veneestä ei vain veneessä.

Palaan taas lempiaiheeseeni eli elämän rajallisuuteen ja seikkailuun, johon kaikkia usutan. Tai ainakin sen ajattelemiseen, mitä sitä ihan oikeasti haluaa vielä kokea! Jos omistaminen riittää, ok. Mutta jossain vaiheessa saattaa alkaa köliä kutitella. Pujahtaa mieleen, että mitäpä jos vaan lekotettais köydet ja lähdettäis laskettelemaan sitä kiitorataa horisonttiin?

Oisko siellä totutun takana kuitenkin mahdollisuus uusiin kokemuksiin?

Sillä vaikka ostaisi ison veneen, vaikka saisi kaiken sen rahan tuhlattua ja hyvän olon siitä, että omistaa jotain unelmoitua, jotain itselle tärkeää, mitä saa, jos omistettua asiaa ei käytä? Ehkä minun pitäisi hiffata, että Turun saaristo on hyvä. Ahvenanmaan poukamat on upeat. Ei siis ole pakko yrittää pidemmälle, mutta tuo tapa vastata, että kuule on sieltä Göteborgista jo aika pitkä matka Suomeen kertoo muuta. Herra ei ota edes huomioon, että niin mitä jos vaikka joku vuosi purjehdittaisiin Ranskaan ja katseltaisiin Eiffeltornia mereltä? Ehkä hiukka tiukka kaukoputki pitäisi toimeen olla, mutta tajuatte. Mitä jos vaan mentäis ja koettais jotain ihan uutta. Hän oli jo irtisanoutunut töistä herran jestas! Nyt hanaa ja käärinliinat liehumaan, ne liinat joissa ei hänen sanojensa mukaan ole taskuja. Ei niissä ole paikkaa veneellekään, mutta niissä on paikka veneen antamille kokemuksille.

Tajuammeko oikeasti kuinka tiukat rajat oma ajattelumme meille todella asettaa? Ne rajat ovat täysin keinotekoisia ja samalla erittäin todellisia. Ne ovat juuri ne, joiden yli emme mene. Emme suostu, osaa, emme edes ajattele sitä, sehän ei tule edes mieleen. Todellisuudessa mitään rajoja ei kuitenkaan ole. Olemassakaan. Vain päässäämme, yhteiskunnan diskurssissa hyvästä elämästä, yleisessä käsityksessä, käsityksessä mikä on mahdollista... Siellä on rajat, ei todellisuudessa, ei olemassa olossa. Paitsi maapallossa.

Nämä turvan ja normaalin rajat on kuin vuoraus, sellainen pehmuste, kun joku kysyy "miksi ei?" - "Ei ei ei sen ja sen takia." Monellako ylipäänsä on tunne, että on elänyt ja monellako sunnitelma elää sitten joskus, kun xxx. (Äksät saa täydentää itse.) Monta asiaa voi olla tekemättä ja kokematta, listahan haluista on usein loputon. Tai joku voi olla tehnyt hyvin vähän, elänyt tyytyväisenä kotiympyröissä ja tästä huolimatta on tunne, ettei ole jämerää tarvetta enää tehdä mitään ihmempää. Minulla ainakin on fiilis, voin rehellisesti sanoa kokeneeni paljon ja olevani kaikista kokemuksista äärimmäisen tyytyväinen, vaikken olekaan aikonut lopettaa kokemista. Lusikkalistaa on jäljellä ja se täydentyy tasaisesti, mutta ei silti olisi maailman loppu, jos loppuelämäni haistelisinkin vain pihamaani voikukkia. Pointtihan on, että niitä kokemuksia - tai voikukkia - tarvitse olla paljon, niihin tulee vain itse olla tyytyväinen.

Keksi syitä, älä tekosyitä. Mikä vain syy, joka on hyvä sinulle, on hyvä muillekin. Mutta tekosyy ei ole kellekään hyvä. Nämä kaksi erottaa kyllä, mahalla.