Ajattelumme asettaa olemisellemme kummia rajoja

Hyvä kommentti toi kysymys keksinkö juttuja vain spårassa. Siltä nimittäin alkoi jo tuntua. Mutta ehkä aikaa otti kotiutuminen ja aikaa otti myös omien juttujen löytyminen.

Olen viime viikkoina käynyt Turun pursiseuran järjestämällä purjehduksen päällikkökurssilla. Siellä yksi kanssaoppija, mies nelissäkymmenissä, tuli selvästi hakemaan viimeistä boostia osaamiseensa, hän on nimittäin lähdössä kesällä purjehtimaan vasta ostamaansa venettä Göteborgista Suomeen. Hänen avovaimonsa siskolla oli todettu agressiivinen syöpä hyvin nuorella iällä, ja tästä olivat mies ja puolisonsa löytäneet ajatuksen, että elämä on tässä eikä uusintakierrosta tule.

Jos jotain haluaa, sen aika on aina nyt. 

Kyseessä ei ole mikään ihan hetken mielijohteesta tehty kauppa. Tyyppi on osaava purjehtija ja varmasti pohtinut kunnon veneen ostamista jo pitkään. Ihan hyvä homma, päätökseen vaan tarvittiin jonkun vakava sairastuminen... Miksi aina jonkun pitää kuolla tai vähintään olla hengenvaarassa, ennen kuin tajutaan jotain tärkeää. Vaikkapa elämän rajallisuus tai ettei haluta kuolla ennen kuin ollaan omistettu iso vene.

Toisen rajallisuuden mies tosin on säilyttänyt elämässään, ajattelun rajallisuuden. Hän oli kyllä ylittänyt vihdoin sen, että kallis vene on hintansa arvoinen ja nyt se ostetaan, että ehditään siitä nauttiakin. Hän olisi mielestäni voinut samalla hiffata, että hänen elinpiirinsä on yhtä rajaton kuin unelmansa veneestä, jos ei nyt maapallon fyysisiä rajoja oteta huomioon. Vaikka maapallo ei ole pannukakku eikä sen reunalta voi pudota, on kuitenkin hyvin todennäköistä saapua lähtöpaikkaan takaisin pallon kierrettyään - olettaen, että matkaaja osaa navigoida. Jotkut rajat siis on olemassa, mutta se siitä, viisastelusta.

Miehen uusi purkkari haetaan Göteborgista ja kuultuani sen olevan nykyaikainen, 37jalkainen eli melkoisen iso vehje innostuin tiedustelemaan onko paatti ostettu vain lähialueella pyörimiseen eli Turun saaristossa purjehtimiseen ja satunnaisiin keikkoihin Ruotsin puolelle, vai meinaavatko he lähteä pidemmällekin? "Sieltä Göteborgista on kuule aika matka tänne, että eiköhän se vene ole ihan tänne kotivesille ajateltu." oli miehen vastaus. "Aha." oli minun. Voin kerrankin sanoa kokeneeni purjehduksen Göteborgista Suomeen. Olen kokenut purjehduksen myös Suomesta Brasiliaan ja muutamasta muusta paikasta vähintään yhtä pitkälle kuin Suomesta on matkaa Ruotsin länsirannikolle, eikä se matka nyt niin pitkä ole. Henkinen matka, tai se matkaan lähtö voi ottaa hieman pitkän kiitoradan, mutta se kiitorata koostuu käytännön juttuista. Henkinen rajoittuneisuus, reviiri tai pelko eivät saisi olla lähdön esteenä. Etenkin, jos haluaa oikeasti kokea muutakin kuin omistamisen huuman, jos haluaa nauttia veneestä ei vain veneessä.

Palaan taas lempiaiheeseeni eli elämän rajallisuuteen ja seikkailuun, johon kaikkia usutan. Tai ainakin sen ajattelemiseen, mitä sitä ihan oikeasti haluaa vielä kokea! Jos omistaminen riittää, ok. Mutta jossain vaiheessa saattaa alkaa köliä kutitella. Pujahtaa mieleen, että mitäpä jos vaan lekotettais köydet ja lähdettäis laskettelemaan sitä kiitorataa horisonttiin?

Oisko siellä totutun takana kuitenkin mahdollisuus uusiin kokemuksiin?

Sillä vaikka ostaisi ison veneen, vaikka saisi kaiken sen rahan tuhlattua ja hyvän olon siitä, että omistaa jotain unelmoitua, jotain itselle tärkeää, mitä saa, jos omistettua asiaa ei käytä? Ehkä minun pitäisi hiffata, että Turun saaristo on hyvä. Ahvenanmaan poukamat on upeat. Ei siis ole pakko yrittää pidemmälle, mutta tuo tapa vastata, että kuule on sieltä Göteborgista jo aika pitkä matka Suomeen kertoo muuta. Herra ei ota edes huomioon, että niin mitä jos vaikka joku vuosi purjehdittaisiin Ranskaan ja katseltaisiin Eiffeltornia mereltä? Ehkä hiukka tiukka kaukoputki pitäisi toimeen olla, mutta tajuatte. Mitä jos vaan mentäis ja koettais jotain ihan uutta. Hän oli jo irtisanoutunut töistä herran jestas! Nyt hanaa ja käärinliinat liehumaan, ne liinat joissa ei hänen sanojensa mukaan ole taskuja. Ei niissä ole paikkaa veneellekään, mutta niissä on paikka veneen antamille kokemuksille.

Tajuammeko oikeasti kuinka tiukat rajat oma ajattelumme meille todella asettaa? Ne rajat ovat täysin keinotekoisia ja samalla erittäin todellisia. Ne ovat juuri ne, joiden yli emme mene. Emme suostu, osaa, emme edes ajattele sitä, sehän ei tule edes mieleen. Todellisuudessa mitään rajoja ei kuitenkaan ole. Olemassakaan. Vain päässäämme, yhteiskunnan diskurssissa hyvästä elämästä, yleisessä käsityksessä, käsityksessä mikä on mahdollista... Siellä on rajat, ei todellisuudessa, ei olemassa olossa. Paitsi maapallossa.

Nämä turvan ja normaalin rajat on kuin vuoraus, sellainen pehmuste, kun joku kysyy "miksi ei?" - "Ei ei ei sen ja sen takia." Monellako ylipäänsä on tunne, että on elänyt ja monellako sunnitelma elää sitten joskus, kun xxx. (Äksät saa täydentää itse.) Monta asiaa voi olla tekemättä ja kokematta, listahan haluista on usein loputon. Tai joku voi olla tehnyt hyvin vähän, elänyt tyytyväisenä kotiympyröissä ja tästä huolimatta on tunne, ettei ole jämerää tarvetta enää tehdä mitään ihmempää. Minulla ainakin on fiilis, voin rehellisesti sanoa kokeneeni paljon ja olevani kaikista kokemuksista äärimmäisen tyytyväinen, vaikken olekaan aikonut lopettaa kokemista. Lusikkalistaa on jäljellä ja se täydentyy tasaisesti, mutta ei silti olisi maailman loppu, jos loppuelämäni haistelisinkin vain pihamaani voikukkia. Pointtihan on, että niitä kokemuksia - tai voikukkia - tarvitse olla paljon, niihin tulee vain itse olla tyytyväinen.

Keksi syitä, älä tekosyitä. Mikä vain syy, joka on hyvä sinulle, on hyvä muillekin. Mutta tekosyy ei ole kellekään hyvä. Nämä kaksi erottaa kyllä, mahalla.