maanantai 9. joulukuuta 2019

Muuttomietteitä

Turkuun muutosta on nyt kulunut suunnilleen kuukausi. Kaikesta pohdinnasta, kamojen kantamisesta hissiremontin keskellä, jännityksestä. 

Viikonloppu toisessa kaupungissa on ihan eri asia kuin toistaiseksi tuleminen. Helsinki on lähellä, kaverit on lähellä, vanhemmat on vain sen kahden tunnin halvan dösämatkan päässä. Ja siinä toisessa päässä on minun uusi, koko elämäni.

Tämän kuukauden katselun jälkeen tunnen oloni jo mukavaksi. Yllätyin, että Instaan kuvattu Suurkirkko aiheutti säväyksen, mutta silti. Mikä täällä Turussa on eläessä. Duunissa ruokaryhmään on jo luontevaa istua ja kahvilla voin jutella toisen porukan kanssa. Mutta kyllä se hetken otti. Luulin, että vain purjehdin sisään, mutta täytyy sitä niin itselle kuin muillekin antaa aikaa. Muutos on aina muutos.

Totesin tosin itselleni ennen muuttoa:
Fyysisen olinpaikan muutos ei voi vaikuttaa niin paljon!

Ja olin ihan oikeassa. Ei se vaikutakaan. Enemmän vaikuttaa, miten pääsee sopeutumaan, miten käsittelee tunteensa ja miten jaksaa antaa aikaa tottumiselle. Ei se ole kaupunki, missä asuu vaan mieli, jota kuljettaa mukanaan.

Blogin osoitettakin joku meinasi vaihtaa, kun täällä ei spåria ole. Itse mietin "Tois puol jokke keksittyä", mutta se oli jo varattu. Toisen mielestä sopivampi olisi kuulemma "Bussissa keksittyä", muttei sekään sovi, kun täällä kaikkialle pääsee jalan. Lenkkarit jalassa keksittyä ja kujilla käveltyjä ajatuksia olisi osuvin. Vaikka kolmen korttelin matka on täkäläisittäin jo pitkä... Stadissahan silloin on liikkunut hädin tuskin Kampista Stockalle.

Mutta se niistä välimatkoista ja takaisin muuttoon, yhteen muuttaminen ja etenkin toisen kotiin muuttaminen kun aiheutti myös kaikenlaisia pohdintoja, ja niitä syyti ajattelun piiriini myös moni läheiseni. Kundikaverini sanoi ennen h-hetkeä, että ”se tuntuu niin luontevalta, ettei yhtään jännitä”. Ja siltä se on tuntunutkin, alusta pitäen. Luontevalta. Kamaa on kahden edestä ja yläkertaan meinattu mattoni on edelleen rullalla portaiden alapäässä. Banaanilaatikot sain tyhjennettyä vasta hetki sitten, kirjat odottavat hyllyään ja vaatekaappi natisee liitoksissaan. Mutta luontevaa tämä on, yhteiselo.

Isoimman eron Helsingin elämääni olen tähän mennessä huomannut kaveruuksissa. Olen kova frendien treffailija ja tapaan ihmisiä mieluummin kuin soitan heille. Istun alas ja kuuntelen, kasvokkain. Kun kaikki ystäväni jäivät Stadiin, ajattelin ensin, että välimatka Helsinkiin on naurettavan lyhyt ja Turusta löytyy varmaan monta hauskaa tyyppiä uusiksi kavereiksi. Kundikaverillani on vallan hauskoja ystäviä, ja heillä mukavia kimmafrendejä; siinähän minulle kontakteja kyllikseen. Kaveruudessa ja ystävyydessä vaan kun ei voi nopeuttaa tutustumista eikä pakottaa tykkäämistä. Jos kundikaverini on toisen pariskunnan mielestä ihastuttavaa seuraa, ehkä minä olen vain mukava lisä. Ei parin naispuolinen ihminen välttämättä tarvitse uusia ystäviä. Hänellä on jo elämänsä, hän on luultavasti täältä kotoisin tai ainakin asunut huudeile pitkään. Aivan kuin minulla on Helsingissä piirini ja aikatauluni. En kaipaa uusia ihmisiä, varsinkaan ihmisiä, jotka kaipaavat seuraani vain koska ovat itse yksinäisiä. Tämän takia vaihtaritkin ovat keskenään. Kun omaa vieraankielen osaamista on harjoiteltu kylliksi, menee paikallinen kotiin ja harrastuksiin, ja vieras jää ihmettelemään uutta elämäänsä - muiden uutta elämäänsä ihmettelevien kanssa. Ystävyyden kehitys tai syveneminen voi lähteä lentoon heti tai se voi ottaa aikaa.

Se on kuin kotoisuuden tunne. Täytyy antaa aikaa itselle, jotta voi edes alkaa aistia sitä. Vanhasta irti päästäminen ja uudelle avautuminen ottavat hetken. Ja lopulta tulee kysyä tarvitseeko sitä niin pahasti muuttua tai mukautua tai saada heti sataa ystävää.

Olen Turussa asuva stadilainen, jolla paljon frendejä vaikka missä. Ei se fyysisen olinpaikan muutos niin paljoa vaikuta, ei se ole ennenkään vaikuttanut.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Kirjoitushaaste suorittaminen

Suorittaminen on jonkin asian tekemistä ilman, että keskittyy hetkeen sen tehdessään. Ilman, että nauttii asian tekemisestä. Niin, että asian tekeminen on ainoa itseisarvo eikä asialla ole tekijälle itselleen sen kummempaa merkitystä. Joku juttu vaan pitää hoitaa. Tai sitten sillä on merkitystä, suurtakin merkitystä, mutta merkitys hämärtyy jonnekin suorittamisen untavatäkin alle. Hyöhenet vain pöllyää, kun Jane flengaa seuraavaan haasteeseen.

Monelle perjantain kauppareissu on suorittamista ja vasta ilta tv:n ja katkarapukimaran äärellä nautinnollista, jonkin arvoista. Yksi pieni hetki koko viikon odotuksen arvoinen. Monelle maanantai on suorittamista ja vasta joku torstai elämisen arvoinen. Pienistä suorittamisen puroista kehittyy elämä, jossa ei muuta osaa tehdäkään. On unohtanut hidastamisen, hukannut jarrupolkimen. Odottaminen on elämän ohituskaista pohdin kesällä, suorittaminen on toinen kaista ohi nautinnon, oikea high way. Ne on molemmat sellaisia itsestään selviä tiloja, mihin solahdetaan ajattelematta, hyväksyttävästi. Ja mihin ihmisen olemus istuu melkein kuin valettu. Vai onko sittenkin niin, että suorittaminen ja odottaminen ovat kuin vesisänky? Niihin on muodin huumassa hauska kaatua ja ylös pääsemiseen tarvitsee naistenlehden, joka kiljuu, ettei kaluste - tai tässä mielentila ole enää muodikas. Nyt sisutetaan kovilla tavaroilla ja keskitytään hetkeen. Ei odoteta, muttei kaasutetakaan.

Olen huomannut, että viime aikoina olen alkanut nousta ylös vessanpöntöltä ennen kuin olen ehtinyt pyyhkiä. Pyyhin siis seisoallani enkä ehdi rentoutua toimituksen loppuun saakka. Miksi ihmeessä? Mihin minulla on niin kiire, että vessassa käyntikään ei ole enää rauhoittumista vaan yksi suoritus muiden joukossa? Elämästä tulee suorittamisen myötä juoksemista, paikasta toiseen täytyy kiiruhtaa huomaamatta mitään muuta kuin ajan kulua. Suorittaminen tuo ehkä tyydytyksen asioiden nopeasta paketoinnista, valmiiksi saamisesta, suorittamisen kuninkuuslajista, mutta näiden ohella se aiheuttaa elämästä vieraantumista, stressiä ja keskittymiskyvyn menetystä. Mihin tämäkin viikko, vuosi, lapsen leikki-ikä hävisivät? Suorittamiseen, kultaseni. Siihen, ettet edes pytyllä pysähtynyt pyyhkimään.

Suorittaa voi myös rakkautta. Yrittää ja olla toiselle mieliksi, lukea kasvoilta mitä toinen haluaa, ja toteuttaa se. Suorittaa itseäsi rakastettavana ihmisenä, suorittaa mieliksi olemista. Tai suorittaminen voi olla myös tavaroiden ja materian haalimista. Niinä ostosten hetkinä tuntee elävänsä, mutta sen huuman mennessä menee myös nautinto. Keskittymisen sormen kun kääntäisi katseensa kanssa siihen tavaraan, saisi jo muutaman hetken pidempään tätä hetkeä itselleen. Olet ostanut ihanat kengät, ne tuntuvat hyviltä ensi käytöllä. Mitä jos hymyilisit joka kerta, kun vedät ne jalkaasi. Ne ovat joka kerta ne hyvät kengät, ihanat ostokset, palveleva kulutushyödyke. Ei vasta silloin kun joku hogaa kehua kenkiäsi ja paluttaa sinut alkuhetkeen.

Suorittamista, sitä on montaa sorttia. Kullakin on tyylinsä suorittaa ja kohteensa, ja kuoppansa lopussa.