maanantai 14. tammikuuta 2019

Kirjoitushaaste sielunkumppanuus

Viime vuoden oman elämäni vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon kuuluu työkaveri, joka vuosi sitten muutti uuden työn perässä Brysseliin. Puhuimme silloin, että meidän pitäisi alkaa haastaa toisemme, ja itsemme, kirjoitushaasteeseen, jossa kirjoitetaan yhdessä sovitusta aiheesta teksti ja sovittuna päivään vaihetaan tekstejä ja luetaan toisen ajatukset sovittuun juttuun. Aloitimme vuoden myöhässä, mutta aloitimme silti. Tässä tekstini ensimmäisestä aiheesta, sielunkumppanuudesta.

Sielunkumppanuus on mahatunne, että toinen pääsee ja tulee lähemmäs kuin kukaan ennen. Lähemmäs minää, tajuntaa, sielua eikä tarvetta omalle tilalle ole. Tämä läheisyys on miellyttävää, hellivääkin. Joku vihdoin tajuaa, mitä minä olen ja miten minä ajattelen, ja minä tajuan häntä. Johonkuhun saa aivan uskomattoman yhetyden, jota ei luullut koskaan tuntevansa. Tulee ehkä tunne, että vihdoin; tulee ehkä toive, ettei se koskaan lakkaisi. Eikä se lakkaakaan, vaikkei sielunkumppaniinsa välttämättä ikuisesti pidä yhteyttä. Hän on silti säde sydämessä, lämmin muisto mielessä, sillä sitä ei koskaan voi unohtaa, kun joku oikeasti tajuaa, vaikka aika hänet huuhtoisi mennessään. Hän voi olla fyysisesti luona iltapäivän, ja mielessä mukana loppuelämän.

Sielunkumppanuus on helppoudessaan ja vaivattomuudessaan silti asia, jota ei voi hankkia tai päättää saavuttaa. Sitä varmasti moni tavoittelee tai siitä haaveilee, mutta sanoisin, että ennen kuin sen on kokenut, ei oikeastaan tiedä mitä edes tavoittelee. Ja vaikka sen on kokenut kerran, toisen kanssa se on ihan eri asia. Kävisikö sielunkumppania tavoitellessa maaliksi, että yritän löytää toisen minän? Ei... Eihän toinen ole toinen minä, vaan toinen on hän, joka vaan tajuaa paremmin kuin kukaan muu ennen häntä. Tai voihan sielunkumppaneita olla useampikin, vaan voiko olla kerralla. Ja kuuluuko sielunkumppanuuteen rakkaus? Se on jo vaikeampi asia vastata.

Toisaalta, jos toinen hiffaa minut, hän välttämättä vällittää minusta ja ajatuksistani niin paljon, että haluaa uhrata niille aikaa ja energiaa. Hänellä on paitsi kyky, myös halu ja tarve ymmärtää. En silti näe sielunkumppanuuteen välttämättä liittyvän rakkautta. Syvää luottamusta kyllä, sillä sielunkumppanille avaa todella sisimmän syvimpänsä. Ja vaikkei edes paljastaisi hänelle kaikkea, päästää hänet henkisesti niin lähelle kuin vain jonkun voi päästää. Ihan sieluun asti. Ihan niin lähelle, että hänen ei tarvitse paljoa kurottaa koskettaakseen sydäntäsi ja tehdäkseen sinne pari viiltoa. Parisuhteen edellytyksenä en sielunkumppanuutta myöskään pidä, mutta hyvässä, syvässä parisuhteessa toisesta voi kehittyä paras ystävä ja lopulta hänestä toivottavasti löytyy sielunkumppanikin. Vai onko sekin tottumuksen suomaa harhaa? Toisen vaan tuntee niin hyvin, että hänet luulee jopa oikeasti hiffaavansa.

Kaksi syvää porttia ihmisen ja sielunkumppanin löytymisen välillä on uskallus ja herkkyys. Uskaltaako sitä useinkaan avautua todella, vaikka haluaisi? Ehtiikö arjessa olla niin herkkä ja avoin, että näkee sielullaan? Ja kuinka helppoa on loppujen lopuksi olla avoin? Tai kai sekin riippuu ihmisestä, ja sielunkumppanin käsitteeseen, kun on sisään leivottu luottamus. Sielunkumppanin löytyminenkin kun voi yllättää. Hän voi tippua syliin kirkkaalta taivaalta tai yhteys voi muhia pinnan alla syvemmäksi pikku hiljaa. Ja näin voi käydä myös ystävyydessä, joku voi tuntua heti omalta ja toisesta sen hiffaa ajan kuluessa, tutustuessaan, antaessaan toiselle mahdollisuuden. Tai ehkä molempien kehittyessä ihmisinä ja antaessaan toistensa kehittyä. Sitä luottamusta ja yhteistä säveltä ei voi voittaa, sen voi vain löytää; joskus sattumalta, joskus etsien.

Yhdellä tapaa sielunkumppanuus on myös tiettyä kypsyyttä ihmisenä olemisesta, itsevarmuutta ja läsnä olemisen taitoa itselle ja toiselle. Vaikka voihan se olla myös teinimeininkiä, samaa virettä ja elämäntilannetta, mutta ei sen tarvitse olla. Se on kiinnostusta, aitoa uteliasiuutta.Yhden ystäväni mielestä sielunkumppanuus voi ulottua myös esimerkiksi tekemisen tai olemisen tyyliin. Hänen mielestään urheilija tuskin löytää sielunkumppania sohvaperunasta tai pohtija ei-pohtijasta. Hänelle sielunkumppanuus on siis yhtäläisyyksiä persoonassa ja luonteessa.

Ymmärrän, että nämäkin asiat yhdistävät ihmisiä ja on toisaalta mielenkiintoista erottaa sielunkumppanin määritelmä jostain abstraktista ja tunteellisesta, mitä termi minulle edustaa. Lopulta en kuitenkaan pääse yli ajatuksestani, että sielunkumppanuus tarvitsee aina jonkin ylemmän yhteyden ja kaksi täysin eri maailmoista tulevaa ihmistä voi löytää toisestaan sielunkumppanin, vaikka sitten vain ohi kiitäväksi hetkeksi, vaikka vain siksi aikaa kun istutaan alas ja jutellaan. Ehkä näinkin ajatellen sielunkumppanuus ei välttämättä ole pysyvä olotila tai sitä ei hauraudessaan sellaiseksi ole edes tarkoitettu. Sitä voi vaalia, mutta koska sitä ei voi sytyttää, se valitsee reittinsä ja ilmentymisensä. Sitä on, mutta se voi myös haihtua tuuleen. Kadota taivaalle ilmapallon tavoin, mutta aina sitäkin näkyä tulee kaiholla muistelemaan.

Tälläisiä tekstejä pitäisi tuottaa kahden viikon välein. Seuraava ja sitäkin seuraava aihe on jo päätetty, joten eiku hommiin!

tiistai 1. tammikuuta 2019

Ikävästä


Vaikkei ihmisellä olekaan muuta kuin kuvitelmansa ja maankamara, jolla kävelee, elämä kantaa. Kaiken muun luomme, kuvittelemme, tunnemme, tiedämme ja olemme itse. Vuosi 2018 alkoi karusellissa, mutta juhannuksena sen vauhti stoppasi, kun yksi ihminen katkaisi tivolistani sähköt. Nyt tämä oman elämäni sähkömies seilaa Välimerellä ja minä pohdin ikävän merkitystä, luonnetta, sisältöä ja rakennusaineksia. Mitä on ikävä?

Ikäviä olen kokenut, monenlaisia. Koti-ikäviä, ihmisen ikäviä, rakkauden kaipuita, seuran kipeyksiä. Usein ikävä yhdistyy paikkaan tai ihmiseen, seuraan ja toiveeseen, ettei tarvitsisi olla yksin. Tai pikemminkin tuntea yksinäisyyttä, sillä yksin olossa ei ole sinänsä mitään vikaa. Yksin on helppoa, yksinäisyydessä sen sijaan vaikeaa. 

Kullakin meillä lienee omat ikävämme, omat tunteemme ja tapamme käsitellä niitä kuten ikävän kalvavaa, polttavaa tai raastavaa rautaa. Joskus ikävän tunteen suuntaa pois itsestä syyttäen jotakuta ulkopuolista pahasta olostaan, etsien sille syytä ihmisestä, joka ei ole käsillä vaan jossain toisaalla. Vaan jos tunteensa osaa ottaa käsiinsä, saa sen kiinni ja uskaltaa siihen katsoa, todella nähden tuijottaa ja sitten helliä sen tulikuumaa, korventavaa pintaa, voi tästä polttavasta möykystä löytää välineen itsetuntemukseen. Saada sen hehkun lämmittämään mukavalla tavalla. 

Ei auta sohia ulkopuolisia, vaikka mieli kertoilisi, että juuri se mitä he tekevät aiheuttaa meille kipua. Sillä ei oma kipumme ole muiden tekosia, se on mielemme kehitelmä, avunhuutomme tukalaan tilanteeseen, jossa tajuamme toisen olevan niin tärkeä, että hänen vuokseen tekee mieli itkeä itsensä uneen ja aamulla jo halia tyynyä paremman toivossa. Ikävä ja sen tuoma fyysinenkin kipu on luonnollista, vaikkakin epämukavaa, mutta kun siitä saa kiinni ja sen saa syleilyynsä, on siinä siemen pavunvarteen, jonka laelta näkee taas kirkkaammin mielensä maisemaan.

Oma kundini vertasin ikävää yksinäisyyden aaltoon, minulle se on lähinnä rintaa puristava vanne. Se on harmaatakin harmaampaa ja uhkaa hukuttaa, ellei siihen pääse jollain konstilla käsiksi. Sillä sen ei tarvitse hukuttaa, päinvastoin. Ikävä voi olla se oljenkorsi, jonka avulla tajuaa kuinka paljon toinen merkitsee ja oppii myös käsittelemään sitä, että kun tykkään ja hän tykkää, erossa olo on kamalaa, muttei ylitsepäsemätöntä. Ja se on myös pavunvarsi siihen pelkoon, ettei tämä kaikki, mikään olekaan ikuista. Sillä kaiken aikaa minulla on juuri minut, itseni ja elämäni, johon hän palaa pian, ennen kuin huomaankaan. Sulostuttamaan vaan ei hallitsemaan. Hiffaatteko? On sinä ja elämäsi, kuin joulukuusi. Se on kauniin vihreä syntymästäsi saakka, mutta koristeet, vaihtuvat tai pysyvämmät, ovat oksillasi painona sekä ilona. Painona, ja isona ilona. Liian painavat on syytä pudottaa, kauneimpien toivoa pysyvän mukana loppuun asti. Mutta siinä sinä seisot silti ylpeänä, tuuheana ja tuntevana. Itse omassa elämässäsi, välillä yksin, muttet yksinäisenä.

Ikävää ruotiessani olen myös tullut siihen pohdintaan kuinka vahvasti mielen syövereistä elämmekään. Näemme kaiken väritettynä omilla kynillämme. Joillain on paksut tussit, jotka levittävät väriä ääriviivojen yli, ronksisti vaan. Kun minä olen tätä mieltä, kyllä se näin on, näin hänenkin täytyy ajatella. Tämä on normaali. Toisilla kädessään aina hienoin näädänhäntä, varovaisuus hyveenä, kohteliaisuus kahleena. Ajatuksia, ajatuksia vain, niille maailma rakentuu. Yhteisiä uskomuksia, yhteisiä sopimuksia. Kuin kuusen ja koristeiden olisi aina oltava juuri näin tai juuri noin, muuten ei mistään tule mitään. Vaan jospa tuleekin? Jos onkin aika kasvaa omaksi kuusekseen, aika itse punnita oksiensa kesto ja haluamiensa koristeiden paino. Jos ikäväkään ei enää hajoita ja hallitse, vaan opettaa ja liittää yhteen? Kaikki tämä on mahdollisuutta, kunhan saa silmänsä sille auki.

Monesti omia tunteita ja niiden motiiveja myös häpeää ja kieltäytyy myöntämästä tunteitaan, mikä tekee asiasta ja ikävästä vielä isomman mörön. Olen minäkin miettinyt uskallanko myöntää ikäväni, jos toinen ei vaikka ikävöisikään minua. Mitä sitten tapahtuisi? Tuntisinko pettymystä, petetyksi tulemista, hylättyksi tulemisen tunteita, kaikkia mitä ihminen viimeiseen asti vastustaa tuntemasta, sillä ne iskevät vielä ikävääkin kovemmin pehmeään keskustaamme. Uhkaavat tehdä meistä yksinäisiä. Aina tuntuu helpommalta olla itse se, joka määrittää laulun tahdin ja tuulen voimakkuuden. Ehtii ensin, pitää ohjat tiukasti käsissään ja hallitsee elämäänsä, tunteitaan, kaikkea. Mutta. Tiesittekö, että se luo vain valheellista turvaa. Sillä aikuisena teitä ei voi enää kukaan hylätä muu kuin te itse? 

Ykköseltä soi juuri Tonava kaunoinen ja sen sävelin tunnen liiteleväni kevyenä vuoteen 2019.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Ei me ihmiset tavata enää

Tässä siis tapaamisella tarkoitan romanttisessa mielessä toisen löytämistä eli parinmuodostusta. Paljon on puhutta sinkuista, lapsettomista, lapsikadosta ja yksinäisyydestä. Ja siitä, etteivät ihmiset enää tapaa toisiaan. Olen kuullut tämän useasti. Vastannut mielessäni "joo, joo". Ja sitten viime sunnuntaina spårassa se kolahti. Ei me ihmiset oikeasti enää tavata. Mulla oli keltainen takki ja hymyilin, hiukset pesty, olemus avoin, muttei olis tullut mieleenkään, ei uskallus noussut, mennä juttelemaan kivan oloiselle kundille. Joku toinen käänsi päätään minua kohden, mutten aurinkolasien läpi nähnyt tuijottiko hän minua ja takanani näkyvää Stadikan tornia. Näimme ehkä toisemme, muttemme tavanneet.

Ei ihmisille enää tule mieleen tutustua. Haluttaisi ehkä, muttei tiedetä miten. Tinder on hyvä, sillä tarjolla on ainakin on periaatteessa tutustumaan haluavia,  mutta sielläkin on yksi ongelma ylitse muiden. Haetaan, muttei tiedetä mitä. Tai haetaan jotain, ei tätä, ei tätä, ei ainakaan tätä, ehkä toi, miksei, otetaan toi, mut ei tätä taas sit... Ja sit se yksi repliikki riittää, olet idiootti. Olkoon, seuraava! Kandidaattejanhan riittää. Halua tapaamiselle siis on, mutta onko kykyä?

Ihmiset hakevat kyllä paria, onnea, muttei tiedetä mitä se onni itselle on tai mistä se tulee. Etsitään, muttei tiedetä minkälainen ihminen sen voisi minulle suoda. Tongitaan, muttei osata kertoa toiselle tai edes itselle millaisia olemme, mitä haluamme, mistä sytymme, miksi itseasiassa haemme jotakuta elämäämme. Siksikö vain, kun kuuluu? Koska muuten Suomi ei enää ole suomalaisten? Vaikkemme lopulta ole valmiita edes tapaamaan itseämme, rehellisesti. Ei se mielipiteen kertominen niin kaukana totuudesta ollut. Kun tietää mitä mieltä on, se on helppo kertoa paitsi muille myös muistuttaa itselleen. Mielipiteistä voi sitten lähteä tutustumaan itseen ja omiin tarpeisiin. Ja näin kanssakäynti tulee helpommaksi, paljon iisimmäksi. Sitä avautuu luontevasti, ei jännitä. Tällänen mä oon, oon jo tutustunut itseeni, hyväksynytkin ehkä. Alkanut löytää elämäni tärkeimmän ihmisen, ja sen kautta rauhan. Ja ehkä löydän joskus jonkun toisen, mutta ainakin olen avoimempi ottamaan vastaan vieraita. Poistan muurini luonnollisesti, kasvan naamiaisasustani ulos.

Kun tiedät itse kuka olet, mitä tarvitset luultavasti siitä johtuen tiedät myös mitä elämässäsi arvostat, tavoittelet ja haluat. Ja nämä ei ole materialistisia asioita! Vaan sitä, mitä sinä onnellisuuteesi tarvitset. Silloin alkaa tapahtua. Ja alkaa tapahtua vaikka niin, ettet enää etsi etsimästä päästyäsi vaan löydät.

Aiemmin kai parisuhteissa kasvettiin yhdessä aikuisuuteen ja itsetuntemukseen; lähdettiin vahingossa kulkemaan samaa pellon laitaa ja asetuttiin lopulta koivuiksi vierekkäin kasvamaan juuret yhdessä, vahvasti parina, vaikka erillään. Nykyään pariudutaan muka aikuisina, kaiken nähneinä ja kokeneina, vaikka nuorinakin, ja itse ja toinen asetetaan valmiiseen parisuhteen ja aikuisen muottiin. Oli muotti sitten alitajunnan, yhteiskunna, kaveripiriin, perheen, minkä lie luoma... Ei mennä yhdessä eteenpäin vaan yritetään yksin eriteitä niin, että kuitenkin vaatteet ja kaikki tärkeät tavarat säilytetään saman katon alla. Leikitään kotia ja perhettä ilman, että puhuttaisi tunteista ja tarpeista, otettaisi toinen huomioon ja nöyrryttäisi hieman. Molemmin puolin taivuttaisi ja taivutettaisi. Ei katkaista, vaan venyttäen pyydetään ja venyen annetaan.

Vai onko toisen etsiminen jäänytkin sen jalkoihin, että etsitään niin vimmatusti itseä? Ei olla koskaan valmiita, ja epävalmiina ei kenellekään uskota kelpaavansa. Ei ehkä uskaleta tai oikeasti ryhdytä edes valmiiksi. Tai ei uskota kenenkään olevan valmis minulle. Kypsyttelyyn ei ole aikaa, kun on kiire kiire kiire siihen täydelliseen elämään. Monelle elämä on pikajouksua, mutta päämäärän sijaan se on juoksua jotain karkuun. Kerätään kolikoita kuin Mario Brossissa, mutta vaikka kolikoilla  pääseekin seuraavalle levelille, ei siellä pelin sisältö muutu, vaikka puitteet ja hahmon varustelu paranevatkin. Päähenkilö pysyy.

Minä juoksin 35vuotta, kunnes törmäsin viime syksynä ihmismuuriin. Pääsin siitä vain läpi tunkemalla, enkä ole sama ihminen enää. He veivät naamiasasuni, vaikken sitä heti tajunnut. He ainakin avasivat vetoketjun, ja siitä lähin olen astellut vähä vähältä ulos roolista. Tämä on sitä aikuistumista, joka jollekin tapahtuu viisitoista vuotiaana, jollain siihen ei ole koskaan tarvetta - yhdellä ei koskaan kykyä. Kaduilla kävelee niin vauvan asteella kuin ikuisessa elämässä olevia. Yksinäisiä ja pariutuneita. Yhteisöllisyyden kokeneita sinkkuja ja parisuhteessa yksin jääneitä, samoin alastomia ja tiukkaan henkiseen vällyyn kietoutuneita. On oltava avoin ja onnekas, että tapaa ihmisiä, jotka avaavat sinut, vaikka väkisin. Se on hienoa. Kun uskaltaa.

 Eikä aikuisuudessa ole kyse iästä. Aikuisuus on itsetuntemusta. Joillain sitä on aikaisemmin, joillain myöhemmin, joillain ei koskaan. Joillain ei vaan ole tarvetta siihen, mutta mahdollista se on kaikille. Sillä mielestäni on hienoa mennä yhteen lapsina ja kasvaa yhdessä itsetuntemukseen, vaikka ratkaisuna sitten olisikin eriävä tie. Ja miksei ole upeaa on mennä yhteen kahtena aikuisena. Mutta jos yhteen menevät pseudo-aikuinen vahvoine suojamuureineen ja vakuuteltuine mielipiteineen ja lapsen tasolle jäänyt myötäilijä heikkoine itsetuntemuksineen, ei suhteessa ole tasapainoa. Siinä on ehkä kehitysmahdollisuuksia, mutta työtä se vaatii. Ollaanko sitä valmiita tekemään? Työtä itsen ja toisen kanssa, yksin ja yhdessä. Se on välillä kipeetä, ajoittain upeaa ja silti lopussa saattaa toisen lento lähteä eri maahan kuin oma senkin ollessa ihan ok homma.

Aikuinen osaa juoda hunajajuomansa itse, hän ei tarvitse nokkamukia saati hopeavatia ja palvelijaa sitä hänelle tarjoilemaan.

Kimmokkeita tekstiin sain luettuani viimeisestä Kirkko ja kaupunki lehdestä "Oletko rakastunut? Toimi näin!" kiitos sailing sisterini! Samoin Kimmo Takasen kirjat Päästä irti, vapaudu läsnäoloon ja Tunne sydämesi - matka uuteen rakkauteen ovat antaneet ajateltavaa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Heinäsirkat roviolla

Keikka kuussa-haasteeni ajoi minut viime torstaina G livelabin lasikuutioon kuuntelemaan fuusio jazzia. Työpäivä oli ranka ja pelkäsin illasta tulevan vielä rankemman. Olen kieltäytynyt avautumasta jazzille, sillä olen luullut sen olevan pelkkää rytmitöntä venkoilua. Fuusio on juuri sitä, vaikka taitavissa käsissä tällaisesta hullusta improvisoinnistakin voi nauttia. En tiedä mikä jazz-diggarien aivoissa on erilaista, kun he saavat kiinni välillä täysin melodiottomasta soitosta, mutta sitä livenä kuunneltuani en ole mielipiteessäni enää näin jyrkkä. Cameron Graves trionsa kanssa sai minutkin hieman jopa diggaamaan tästä heinäsirkkojen roviota muistuttavasti musiikkigenrestä.


Ensimmäiset kappaleet kuunneltuani en voinut kuin ihmetellä, miten näihin biiseihin kirjoitetaan nuotit? Miten niitä voi soittaa samanlaisina uudestaan ja uudestaan eri keikoilla, vai onko hienous se, ettei ihan tasan voikaan? Biisi on aina uusi uusien improjen kanssa uudella keikalla... Siinä eka haaste, joka vaatii lajiin paneutumista, jos tästä alkaisi enemmänkin pitämään. Torstain keikalla huomasin jossain vaiheessa saavani rummun kompista kiinni ja sen rytmin hävitessä keskityin hetkeksi ihailemaan pianistin nopeita sormia. Triosta paistoi soittamisen nautinto, he tuntuivat luovan kunkin kappaleen uudelleen tänäkin iltana. Diggarien hymyt ovat myös pakitsevia, mutten edelleenkään tajua, missä rytmissä he polkivat jalkaansa. Eivät ainakaan kappaleen. Ehkä siis jonkin soittimen, jonka taajuuden poljentoa korvani ei erottanut.


Taputtaminen kappaleen keskellä oli myös alkuun täysi mysteeri, kunnes hiffasin, että käsiä tulee lyödä yhteen mahdollisimman mahdottoman improkohdan loputtua. Ja se taas edellyttää hieman kipaleen tuntemusta ja tyyliin paneutumista. Biisien nimien mukaan soittajat ajattelivat syleilevänsä koko universumia, joten ei kai sitä muuta tarvitakaan kuin fuusiojazz. Sille tasolle kun pääsisi! Vaikka ehkä juju on siinä, että tämä on erilaista musiikkidiggausta kuin normaalisti. Jokainen saa tästä irti jotain, kukin eri asiaa. Jokainen jammaa eri tahtia ja omaa fiilistään. Tämä on sivistynyttä, hillittyä eikä sitten kuitenkaan. Yhdellä kuulijalla oli täydellinen jakaus, hillitty olemus ja yläruumis pysyi täysin liikkumatta oikean jalan vispatessa hervottomasti johonkin täysin absurdiin tahtiin vedoten. Hän oli pukumies, joka kai riehaantui.

Mieleen jäi kiehtomus, miten on erikoista, että joku osaa ilmaista itseään fuusiojazzin kautta. Tästä tulee ottaa selvää lisää.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mielipiteitä Keski-Euroopasta

Pääsiäisen yli viihdyin miljonäärien seurassa Keski-Euroopassa. Me ei olla vielä voitettu lotossa niin kuin oli tarkoitus, mutta nimi on jäänyt. Miljonäärejä olemme, ainakin henkisessä omaisuudessa mitattuna. Seura on sama kuin syksyllä töissä kaiken pyörityksen ja pohdinnan keskellä eikä tämäkään matka jäänyt vain nähtävyyksien katseluksi. Kaivelimme toistemme epäkohtia ja annoimme palautetta tässä turvallisessa yhteisössä. Pohdintaan pääsi niin maalaisjärki kuin porno, suorittaminen matkustaessa, onnellisuustutkimus, mielipiteiden kertominen, ystävyys...

Minä sain palautetta, etten anna itsestäni ja etenkin, etten jaa oikeaa mielipidettäni, mikä johtaa siihen, ettei minusta saa kiinni. Ei saa selvää, kuka tai millainen ihminen oikeastaan olen. Kaikilla on mielipiteitä, sen taakse ei siis pääse piiloon. Ehkä mielipidettä ei ole kaikesta, mutta useista asioista kyllä. Vähintään omista rajoista ja odotuksista, ja jos ei ole ne olisi ihan hyvä selvittää itselle. Se antaa ymmärrystä. Ensin itse itsestään ja sen jällkeen muille sinusta. Kun näitä näkemyksiä sitten pidättää, naamasta kyllä näkee, että silmien takana on liikennettä, mutta suu ei suo sitä ulos. Mielipiteet menee usein tunteisiin, ne ovat itsen rakennusaineita ja niiden jakaminen saattaa pelottaa. Etenkin, kun ystävyys on syvää, voi toisen eroava ajatus tai vähättelevä kommentti itselle tärkeään asiaan osua kipeästi. Silti, jos aina myötäilee ja varoo satuttamasta tai saamasta itse siipeensä, tulee ihmissuhteista vain kaveruuksien keräilyä. Kenenkään, edes itsensä kanssa ei pääse sen syvemmälle. Koskaan ei saavuta syvempää ystävyyttä, jossa olisi turvallisesti samaa tai eri mieltä, vaihtaisi mielipiteitä, tutustuisi toiseen ja itseen. Sitä vain kuuntelee, nyökyttelee ja kotona puhisee, miten sekin voi olla tuota mieltä. Yrjöttävän tuttua minulle!

Parikymppisenä julistin, että ihan hyvä tai ihan sama ovat paljon pahempia kannanottoja kuin ihan paska. Mihin tämä piirre on kadonnut, hautautunut? No nyt hiekka alkaa taas kaikota karttani päältä, jota en koskaan hävittänyt, piilotin vaan.

En tiedä montako syvää ihmissuhdetta minulla on, yksi edes? Itseeni? Kohta ehkä, mutta ei vielä. Tästä lähtee projekti tutustua omiin mielipiteisiini, rajoihini ja itsekunnioitukseen. Pohjan tälle myötäilylle ja hukkumiselle on pelko toisen ja itsen satuttamisesta ja vielä sen alla lymyää konfliktin pelko. Se on iso peikkoni, konflikti. Ja varmasti myös väärässä olemisen pelko vaivaa. En pidä väittelystä. Tai jos mielipiteeni onkin tyhmä, naurettava, arvoton. Mielipiteilläni on kuitenkin painoarvoa, minulla on arvoa. Ja "väärän" mielipiteen voi aina vaihtaa, ja se on mahdollista vasta kun joku sen epäkohdan minulle osoittaa. Ja osoituksenkin jälkeen voin todeta, että ei se pohdinta ehkä päivänvaloa kestä, mutta jään silti sille tielle. Perustellusti. Olen omasta mielestäni oikeassa, etenkin niissä mielipiteissä kun ei ole absoluuttista oikeaa tai väärää.

Kuinka usein olenkaan tullut kotiin pohtimaan frendin edesottamuksia, eikä aina kauniiseen sävyyn. Negatiivisia tunteitahan tässä etenkin välttelen, sillä niillä juuri päästää toisen lähelle ja antaa hänellekin mahdollisuuden loukata. Antaessaan rakentavaa palautetta avaa itsen samalle, myöntää, että toisella ja toisen mielipiteillä on väliä. Sillä kyselijänä olen myös säilöjä ja pyörittelijä, on kiehtovaa pohtia ihmistä ilman häntä, mutta yksin pohtiessa ihmmissuhteen hedelmä jää raa'aksi. Poimin sen ja katselen, en välitä kuoria ja maistella, nuuhkin ja nuolen korkeintaan, jos sitäkään, ja ihan hyvin joskus kannattaisi iskeä kulmahampaalla kiinni. Ihailemalla en salli yhteistä ateriaa.

Olen perustellut meilipitteetömyyteni myös kohteliaisuudella. Olen pyhä kyselijä, kuten minut tuntevat ihmiset tietävät. Olen loputtoman kiinnostunut muista, mutten usko, että muut olisivat kiinnostuneita minusta, elleivät esitä kysymyksiä. Koukkuhan on siinä, ettei kysymyksiä aina tarvita. Ei sitä aina jaksa onkia toisesta tietoja, kyllä ne pitää haluta ihan itse jakaa muille. Kysymykset voivat aloittaa jutun, mutta sen jälkeen kullakin on vastuunsa keskutelun edistämisestä ja siinä se tulee, siis kullakin on vastuunsa oman mielipiteensä esiin tuomisesta. Ei kukaan luotaa sisälleni ja hogaa, että nyt tolta pitäis kysyä, mitä se miettii. Kyllä se on uskallettava itse tuoda esiin. Haluttava tuoda esiin. Sitä on pidettävä niin painavana, ettei leuka avautumatta jaksa pointtia kantaa vaan ajatus on saatettava kaikkien tietoon.

Millainen suojamuuri mielipiteettömyys myös onkaan! Miellyttämisen halu ja mielipiteen nieleminen tulisi sisällyttää tautiluokitukseen ja lääkkeeksi määrätä oleskelua hyvien ihmisten keskuudessa, jotka uskaltavat antaa ja vastaanottaa mielipiteitä. Kollegani huomautti hienosti, miten mielipiteettömyys estää aidon kanssakäymisen. Minä muka suojelen itseäni ja muita, ja muut kokevat, että vetäydyn. Etten halua heitä lähelleni. Ja niinhän se onkin. Aito minä on minä, jolla on mielipide ja joka uskaltaa tuoda sen esiin. Ei ole väärää mielipidettä eikä varsinkaan sellaista, jota ei voisi muuttaa. Sehän on sitä kanssakäymistä. Mielipiteiden vaihtoa, ystävyyttä ja ihmisyyttä. Suhteita! Ehkä hiljainen tai ujo odottaa kykenevänsä aina puhumaan painokasta sen kerran kun suunsa avaa. Mä en tosin ole hiljainen enkä ujo, vaikka joskus niin luulen, joten ei sen puheen tarvitse sen järkevämpää olla kuin kellään muullakaan. Matkalla mentiin jopa siihen, että selitettyäni, etten tunne saavani ääntäni kuuluville, koska kolme kimmaa luontaisesti äänekkäinä kelasi asioita niin intensiivisesti, he lopettivat puheensa kuin seinään jo huuliani roatettuani. "Nyt se puhuu! Joo, sano vaan!" kuulin ja näin heidän odottavista katseistaan. Ihana fiilis, joku halusi kuulla minut. Kuulkaa kaikka tulevaisuudessakin, minulla on asiaa!

Mielipiteedöttymyyden kautta ja ilmeisen hyvävänä kuuntelijan, sinä pyhänä kyselijänä olen myös tottunut keräilemään ihmissuhteita ja miellyttämään kaikkia. Enkä kykene päästämään irti, vaikka mikä olisi; korkeintaan annan laimentua, mutta välirikkoa vältän. Sen kerran, kun olisi ollut aihetta sanoa kaverille kiitos ja hei, en kestä seuraasi enää, jätin vain kylmästi vastaamatta hänelle millään yhteydenpitovälineellä. Hävisin. Se hävettää vieläkin, yhdeksän vuoden jälkeen, vaikka kaveruuden poikkaiseminen onkin luonnollisesti epämiellyttävää. Toisen satuttaminen ei ole koskaan mieluista, vaikka se voisi olla ainut tapa, jolla tarjota toiselle mahdollisuus kasvaa ihmisenä, tai ainakin kurkata omiin pimeisiin puoliinsa. Tästä rehellisyydestä olisi varmasti tuloksena kuin vain parempia ja syvempiä ystävyyksiä, myös niiden muuten vaan mukana roikkuvien karsiutuminen. Laatu ennen määrää, kyllä se tässä iässä alkaa olla arvokkaampi järjestys. En minä kaikkia ihmisiä tarvitse, tai heidän hyväksyntäänsä, eivätkä he minua tai minun hyväksyntääni. Ei kaikkea tarvitse saada ja kokea, vaikka itsepintaisesti olen tähän asti ajatellut.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Kolmen keikan viikko

Tässä on luultavasti koko vuoden kiireisin keikkaviikko kasassa. Uuden vuoden lupaus pitää, keikka kuussa ellei kolme viikossa - vaikka helmikuu nyt jäikin välistä. Viime lauantaina oli ihanan suomalaisduon ensimmäinen kerta täyteen myydyn Tavastian lavalla. Ida Paul ja Kalle Lindroth muodostavat ehdottomasti minua eniten kiinnostavan nuoren parivaljakon tämän hetken suomenkielisen musiikin saralla.



 Duo on muutenkin kiinnostava, etenkin kimman ja kundin muodostama, sillä hekin laulavat parisuhteista ja rakkaudesta, joten sukupuolien vaihdellessa, äänen vaihtuessa naisesta mieheen ja takaisin tulee kipaleisiin vuoropuhelua. Olen pitkään tykäänyt fiittaajista eli muiden kappaleissa vireilevista artisteista, duossa vuoropuhelu tulee omasta takaa. Äänten sointuessa yhteen tämä pari on mitä miellyttävintä kuunneltavaa, erittäin makeeta musiikkia!

Maanantaina seurasi Ruotsin maailman maineeseen kulkenut sisarusduo First Aid Kit, joka toi mukanaan maailmanluokan kokemuksia!

 Lämppärinä oli Van William, hyvin intohimoinen muusikko Jenkeistä. Kappaleista en aina saanut kiinni, mutta laulajan ja basistin fiilis oli hyvin musiikille antautuva. Intohimo on aina jännää katseltavaa, siitä voi itsekin imeä paljon.


First Aid Kitin musiikki on folkkia, mutta naistenpäiväksi tehty ärjyvä kipale oli hyvää vaihtelua soljuvaan iltaan. He soittavat niin upeasti ja äänet sointuvat toisiinsa makeesti, että puolentoista tunnin keikka oli ihan liian lyhyt. Mutta loppuun myydyssä Kulttuuritalossa riitti tunnelmaa ja eri-ikäisiä kuulijoita, sukupuolijakaumakin miesten ja naisten kesken oli melkein fifty-fifty. 



 Eilen käytiin vielä serkun kanssa Hartwallilla Sunrise Avenuen Euroopan kiertueen Heartbrake Century tourin päätöskeikalla. Heidän uusi levynsä on taattua kamaa ja tuttua linjaa, suosittelen leppoisaan kuunteluun. Haberin lämmin läsnäolo kantoi keikan ja hienot valot- ja videotehosteet tekivät siitä ihastuttavan. Piippuhyllystä huolimatta perjantaina menin nukkumaan hymy huulilla ja korvissa.

Musiikki elävänä on paras investointi. Läsnäoloa ja nautintoa yhtä aikaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ei rikas, ei köyhä. Kylliksi.

Olen tässä työpäivän kuunnellut työkaverin paapatusta, miten "sinäkin varmasti pyrit kohta pidemmälle" ja "eikös niillä kaikilla uusilla naisilla ole korkeakoulututkinnot, että ei nekään täällä enää kauaa pysy. Kyllä ne pyrkii ylemmäs ja paremmilla palkoille." Tekisi mieli joskus lyödä nyrkki pöytään ja kysyä, mihin hiton paremille palkoille tässä pitäisi pyrkiä? Mikä on koskaan tarpeeksi? Mistä tämä koko diskurssi tulee, että kaikki koulutetut haluavat korkeisiin tehtäviin ja kansainväliselle uralle ja korkeille palkoille? Jos vaimosta akkana puhuessa tulee vahvistaneeksi omaa ajatustaan naisista akkoina, eikö palkasta valittaessa tule vain vahvistaneeksi käsitystä, että kaikki alle viiden tonnin liksat on huonoja, kaikki muut varmasti saa parempaa palkkaa kuin minä ja lopulta mikään palkka ei ole kyllin hyvä? Ei pysähdy miettimään, että hei omassa työpaikassani on esimerkiksi pitkät lomat ja hyvä työterveyshuolto. Tietysti hirveän kiva, kun ei sitä terveyshuoltoakaan koskaan tule käyttäneeksi, mutta siinäkin on vain bonus sinulle! Olet terve! Nauti!

Tällä negatiivisella asenteella myrkytetään sisältäpäin, tässä kohtaa työyhteisöä. Työnnetään injektioruiskulla propagnadaa suoraan suoneen. Ei anneta ihmisille itselleen valtaa päättää, kun ilmapiiri sen jo sanelee. Olet koulutettu, et kuulu tänne. Et voi tyytyä tähän. Niin mihin?

En voinut olla jatkamatta tätä keskustelua kahvitunnilla toisen työkaverin kanssa, ja hetken mietittyään kollega totesi, että onhan meillä huonot palkat. Siihen inttäessäni, että mitä sillä on väliä, jos olet muuten tyytyväinen, yleisesti onnellinen ja sinulla on rahaa tarpeeksi? Mihin sitä hiton rahaa tarvitsee, jos sitä on jo elämiseen ihan kylliksi? Ei paljon, ei vähän, sopivasti. Tästä voisi kai luulla, että olen rikas tai tyhmä. Nimittäin pankkitilille mahtuu, paljonkin, tarkistin viimeksi eilen. Niin, mutta... Mihin sitä rahaa tarvitsee, jos työ on kaikkialla suht samaa. Työ on työtä.

Vaihtaakko ainoastaan sen takia, että saisi enemmän euroja tilille? Jos sitä pyrkii eteenpäin vain koska niin kuuluu ja kuten aiemminkin totesin, huomaa vasta lopun lähestyäessä, että olisi pitänyt keskittyä olennaiseen silloin, kun olisi voinut ei ole kaikki kondiksessa ja mietittynä. Se mikä kunkin olennainen on, riippuu yksilöstä. Ihmistä ei tulisi yhteiskunnallisesti niputtaa samaan yhteisöjäsenyyteen vain ihmisyyden ja yhteisvastuun perusteella. Kaikki koulutetut eivät halua diplomaateiksi vaan puutarhuri voi olla unelmien valinta. Jos toiselle raha on tärkeää, toiselle se on vapaa-aika; jos yksi arvostaa yksinäisyyttä, toinen elää seurasta. Kunha tajuaa panna pisteen sille diskurssille, että näin kuuluu haluta. Tajuta kysyä itseltään haluanko minä tätä vai haluaako koko muu maailma minunkin haluavan tätä?

Elämän lanka on niin ohut ja se katkeaa niin helposti totesi kahvilla kollega. Minä pohdin jonnekin, että sitä elää ilman määräpäivää, vaikka joskus tulee reuna vastaan. Ihmisen elo on vaan määreellistä, se tekee siitä hienoa ja sen takia on syy pohtia.

Sama homma on kiireen kanssa. Onko sinulla oikeasti kiire vai tunnetko vain, että sinulla on oltava kiire? Kaikillahan on kiire. Kiire on osa elämää. Koko ajan. Siitä lähtein on kiire, kun aamulla on ehdittävä spåraan, vaikka se söisi sulkeutuvan oven väliin työnnetyt sormet. Kiire on, kyytiin on ehdittävä. Yksi parhaista elämänohjeista tuli enoltani, joka kertoi jo nuorena päättäneensä, ettei koskaan juokse bussiin. Hän kai myöhästyi joskus sen takia, mutta mitäpä siitä Minä olen noudattanut samaa ohjetta. Mielummin herään ajoissa, jotta olen rauhassa ja ajoissa perillä, mutta bussiin tai muuhunkaan yleiseen kulkuneuvoon en ole vuosikymmeneen juossut. Miksi juoksisin? Ei minulla ole kiire. Jos myöhästynkin, ei kiire auta asiaa.

Ja mitä palkkaa lastentarhan hoitajien tulisi oikeasti saada? Tai siivoojien? Kuinka paljon on tarpeeksi vapaa-aikaa ja mikä on hyvä kiireetön elämä? Kumpaakaan, rahaa tai aikaa, ei ole ikinä tarpeeksi kunnes vaan päättää, että nyt just on hyvä näin. Elämä.