perjantai 19. kesäkuuta 2020

Kirjoitushaaste Miksi ihmiset puristaa hammastahnatuubin ihan viimeiseen asti?

Kylpyhuoneen kaapissa tai peilitasolla seisoo yksi parisuhteen riitojen aiheuttaja. Tai se makaa, jos sitä ei ole aseteltu huolellisesti korkkinsa varaan seisomaan. Tai joissain kodeissa se nojaa hammasmukin sisäpintaan. Hammastahnatuubi siis

Tuubia voi puristaa, ja sitä voi puristaa oikein tai väärinUseille tuntuu olevan tärkeä asia, että sitä puristetaan juuri oikein eikä väärin. Päästä eikä keskeltä kuuluu yleinen mielipide. ”Miten se voi ottaa kiinni keskeltä ja vaan puristaa sen kouransa väliin?” Terhakka tuubi kutistuu olemattomiin raavaan käsittelyssä ja jää henkitoreissaan makamaankylmälle lasille. Ja niin miks sun aina pitää-riita on valmis, ihan kuin kyseessä olisi isompikin asia. Kyseessä on yhdenlainen tapa puristaa hammastahnatuubia. Riitelijällä on eroava tapa.

Meillä toinen puristaa keskeltä ja toinen päästä, hyvässä balanssissa mennään. Eikä me riidellä asiasta koskaan.Usein voisi olla hyvä, jos kundikaverini kävisi pesemässä hampaat ensin, niin voisin sitten sen jälkeen mennä puristamaan tuubin muotoonsa. Mutta lopulta, kukapa sitä yöllä siellä kylppärissä katselee? Tai päivällä, kun olemme töissä. Peilistä se voi itseään ihailla, siinä kaikki.

Kirjoituksen idea itse asiassa lähti yhdestä illasta, kun katselin kundikaverini ilmettä hänen puristaessaan hammastahnaa ulos tuubista mielihyvään sekoittuva keskittynyt irvistys kasvoillaan. ”Vielä sieltä tulee sullekin”...Kiitin ja tarjosin harjani tahnanokareen alle. Mietin samalla mikä saa siis ihmiset puristamaan hammastahnatuubista viimeisetkin täytteet pihalle.

Äitini kertoi vetävänsä tuubin lavuaarin posliinista reunaa vasten niin littanaksi kuin jaksaa. Voi sitä tuubia sen käsittelyn jälkeen! Itse tungen hammasharjani harjakset usein viimeisiä vetelevän tuubin suuaukosta sisään. Tuskin sen mukavamman tuntuista... Tai teen putkilosta kunnon origamin. Tule, tule jo.... tahnani... Tätä en kuitenkaan voi hyräillä, sillä kyseisen origamin tekemiseen tarvitaan kaksi kättä, molemmat jotka minulla on. Hammasharja on siis otettava hampaiden väliin. Ja näin irvistyskin on valmiina, kun alan houkutella viimeisiä tahnoja pihalle kolostaan.Tulkaa, tulkaa jo…

Tai ehkä loputtoman puristelun ja irvistelyn syy on säästäminen, tuhlaamisen välttäminen. Jos tuubista jotain ulos vielä tulee, se on saatava käyttöön. Kumma, etten siltileikkaa tuubia kahtia, kuten teen käsivoiteelle, ja kaavi lopputahnaa suoraan harjaan

Tai sitten pusertamisen syy on nautinto, onnistuminen, kun saa sen viimeisenkin tipan tikistettyä ulos. Tai sittenperiaate? Tästä on maksettu; minä otan, mikä minulle kuuluu. Ja näin myönnän, etten ole keksinyt mitään suurempaa filosofiaa tälle arjen tavalle. Mutta mietin edelleen, montako tuubia voin jättää ostamatta, kun puristaa aina kulloinkin käytössä olevasta tuubista viimeisenkin pisaran ulos? Jääkö säästö yhteen vai voiko ähellyksellä ja sorminäppäryydellä voittaa useammankin paketin? Tämä olinimittäin se pohjalla vellova pohdinta, kun ryhdyin miettimään hammastahnatuubin tyhjäksi puristamistatapana. Montako tuubia voin elämäni aikana jättää ostamatta, kun en yhdenkään kanssa antaudu helpolle tielleja heitä kallista ainetta turhaan roskiin?

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Kirjoitushaaste Silent treatment

Kirjoitushaastekin jäi tauolle joulukuun jälkeen, mutta saimme onneksi uutta puhtia keväästä. Tämän kertainen aiheemme on silent treatment, suomeksi kai mykkäkoulu.

Silent treatment tai kotoisammin ehkä mökötys, mykkäkoulu, hiljeneminen tai vaikeassa paikassa vaikeneminen ei ole mitenkään jatkuva olotila vaan ennemminkin reaktio suuttumukseen, riitaan, hämmennykseen, loukkantumiseen tai muuhun vastaavaan tylsään tunteeseen. Mykkäkoulu on ehkä totuttu yhdistämään parisuhteeseen ja suhteessa tapahtuvaan riitelyyn. Omassa parisuhteessani mökötys ei ole ongelma, sillä minun ei anneta mököttää vaan laitetaan puhumaan heti leimahduksen tapahduttua ja toivottavasti kaiken irtaimen säästyttyä ehjänä. Työympäristöön silent treatmentia, ei siis ehkä niinkään mökötystä tai mykkäkoulua vaan hiljaisuutta ja vaikenemisen kulttuuria ei välttämättä ole totuttu yhdistämään, mutta minulle nämä asiat ovat tuttuja juuri duunikuvioista.

Helsingin sanomien artikkeli ”Kun kumppani alkaa mököttää, moni toimii tavalla, joka lietsoo riitaa” (HS 29.4.2020) syvensi vielä pohdintaani mykkäkoulusta. Mykkyyden takana on kolme syytä ja itseasiassa mykkäkoululta vaikuttava toiminta ei usein edes ole mykkäkoulua, se on vaan sitä oman tilan ottamista, oman kannan pohtimista ja riitatilanteen rauhoittamista - tilanteen, joka pelottaa, hämmentää ja kertakaikkiaan suututtaa. Toki parisuhteessa mykkäkoulu tulee esiin riitatilanteessa, mutta juuri englannin kielen ilmaisu 'silent treatment' saa ajattelemaan ilmiötä laajemmin. Hiljaisuudella koulimisena, opettamisena tai hiljaisuudella tilanteen käsittelemisenä.

Olen pitkään pitänyt hiljentymistä tilanteessa kuin tilanteessa puhtaana ja pelkkänä vallankäytön muotona. Hiljentyä voi niin väittelytilanteessa, kiperän kysymyksen edessä kuin kiusaamismielessäkin. Hähää, enpä kerro mitä olen tästä mieltä tai mitä mielestäni tilanteessa kannattaisi tehdä. Puen kasvoilleni vain läpinäkyvän lakanan ja pidän suuni peruslukemilla, suljettuna. Mietin. Viimeisessä sanassa kuitenkin on se asian ydin. Mietin. En härnää, en kiusaa vaan pohdin kantaani. Mietin, mitä sanoisin. Mietin, miten reagoisin parhaiten.

Itse olen kovin hidas niissä mielipiteissäni, joilla on väliä. Usein vasta nukutun yön jälkeen tajuan, mitä olisi pitänyt tai kannattanut sanoa. Ehkä eräs elävä työelämän esimerkki pelkää samaa. Ehkä hän panttaa tietoa ollakseen ihan varma kannastaan, asiastaan ja sen vaikutuksista. Hiljentyminen ei valitettavasti ole toimiva tapa työyhteisössä, sillä panttaamisen ja hiljaisuuden kulttuurin välitön vaikutus on kollegojen ärsytys ja tunne kunnioituksen puutteesta - etenkin, jos hiljentymisellä reagoija sattuu olemaan johtavassa asemassa oleva esimies. Työelämän esimerkkini saattaa pantata tietoa niin omista lomistaan kuin kollegoista, jotka ovat siirtymässä naapuritiimiin auttamaan ruuhkaisen työtilanteen purussa. Hän jättää kertomatta milloin kiperästi tarvitulle neuvojalle valitaan seuraaja ja saa näin loputkin osaajat pakenemaan minne vain muuhun tiimiin auttamaan, vaikka omassakin olisi työtilanne tukossa. Hiljaisuus rankaisee työyhteisössä ryhmähenkeä tai saa pahimmillaan liittoutumaan pomoa vastaan.

En voi sietää salailua ja siihen liittyvää hiljentymistä, salamyhkäisyyttä tai tiedon pimittämistä, mihin silent treatment mielessäni assosioituu.  Työympäristössä olen huomannut tämän olevan erityisen vahingollinen toimintatapa eikä varmasti muissakaan ihmissuhteissa tee yhtään hyvää. Missä vaan ihmissuhteessa tiettyjen yhteisten asioiden pitäisi kuulua kaikille, etenkin työtiimissä asiat ovat yhteisiä eivät ujon pomon juttuja. Lopultahan aina henkilöt itse kajauttavat ilmoille siirtyvänsä pois tiimin vahvuudesta - yhden tekijän kohdalla hiljentymisen vielä ymmärtäisi, mutta jos tiimin vahvuudesta häviää kaksi kolmasosaa kuin tuhka tuuleen on tiedottamattomuus todellakin kohahduttavaa. Pomon lomakin huomataan usein silloin, kun sairauspoissaolon soittaakin aurinkotuolissa makaavalle dirikalle... Tosi fiksua, hei! Olkakarvani vain kohoavat, sijaitsivat ne sitten silmien päällä tai selän puolella kroppaa. Tieto on valtaa, ja se kellä tieto, sillä pelipaikka... Ja se, miten tätä tietoa ja valtaa käyttää, on tärkeä väline ja sen hyödyntämistä tulisi miettiä. Hyvä kommunikaatio ei ole vain suositus, se on työyhteisössä myös luottamuksen rakennusaine, vaikka kaikkea ei tietenkään tarvitse kertoa. 

Meitin silti, mitä jos käytösmalli, toimimattomanakin on kuitenkin tämän pomon ainut keino ottaa itselleen tilaa ajatella ja olla esimies, auktoriteetti, joka hän ei luonnostaan ole. Jos ei ole karismaa eikä ole itse edes halunnut esimieheksi vaan on joutunut tiimin vanhimpana valituksi rooliin, vastuun otto voi tuntua hankalalta ja epäselvältä, jopa toisarvoiselta.

Hiljaisuushoito, hiljaisuudella hallitseminen, hiljaisena toimiminen. Vaitiolo vallankäytön välineenä, panttaaminen ja pimittäminen. Ainoa haittapuoli näissä on, että vaitiolon valta perustuu harhaan tilanteen hallinnasta ja sen harhan tuntee vain vaitiolija itse. Muut kärsivät, ja saavat tiedot lopulta käyttönsä panttaamisesta huolimatta. Jos ei muuten niin juorujen muodossa. Ja silloin viimeistään panttaaja asettaa itsensä outoon valoon; välillä jopa valokeilaan, jonka toisella puolella kysytään ensin "Todellako?" ja heti perään miksi ihmeessä kuulen tämän vasta nyt? Mikä järki on pimittää tietoa, joka vaikuttaa kaikkiin, muttei oikeastaan kehenkään, sillä kukaan ei asialle mitään voi. Pomokin jää lomalle, se on hänen oikeutensa ja kollegat aina välillä auttavat naapuritiimiä pahimman yli, neuvojakin voi löytää muuta tekemistä ja aina on seuraava osaaja häntä paikkaamaan. Kun tiedon purskahtamisesta aiheutuneen sotkun saa siivottua mielestään tilalle tulee vain ihmetys toiminnan tarkoitusperistä. Jos aina pantataan tarvittavaa tietoa, vaikeneminen vain uhraa yhteistyön yhden ihmisen vallan tai pelon alttarille. Normaalista tulee taistelua, arjesta epäilystä, tai mikä pahinta "yks hailee" soopaa. Mitä väliä mulla on, jos mulle ei edes kerrota asioita. Mitä väliä mielipiteilläni silloin on? Onko tämä edes mikään tiimi.

Olen useaan otteeseen huomannut, että olisi itse kannattanut uskaltaa kertoa. Niin hänenkin kannattaisi!

lauantai 16. toukokuuta 2020

Ajattelumme asettaa olemisellemme kummia rajoja

Hyvä kommentti toi kysymys keksinkö juttuja vain spårassa. Siltä nimittäin alkoi jo tuntua. Mutta ehkä aikaa otti kotiutuminen ja aikaa otti myös omien juttujen löytyminen.

Olen viime viikkoina käynyt Turun pursiseuran järjestämällä purjehduksen päällikkökurssilla. Siellä yksi kanssaoppija, mies nelissäkymmenissä, tuli selvästi hakemaan viimeistä boostia osaamiseensa, hän on nimittäin lähdössä kesällä purjehtimaan vasta ostamaansa venettä Göteborgista Suomeen. Hänen avovaimonsa siskolla oli todettu agressiivinen syöpä hyvin nuorella iällä, ja tästä olivat mies ja puolisonsa löytäneet ajatuksen, että elämä on tässä eikä uusintakierrosta tule.

Jos jotain haluaa, sen aika on aina nyt. 

Kyseessä ei ole mikään ihan hetken mielijohteesta tehty kauppa. Tyyppi on osaava purjehtija ja varmasti pohtinut kunnon veneen ostamista jo pitkään. Ihan hyvä homma, päätökseen vaan tarvittiin jonkun vakava sairastuminen... Miksi aina jonkun pitää kuolla tai vähintään olla hengenvaarassa, ennen kuin tajutaan jotain tärkeää. Vaikkapa elämän rajallisuus tai ettei haluta kuolla ennen kuin ollaan omistettu iso vene.

Toisen rajallisuuden mies tosin on säilyttänyt elämässään, ajattelun rajallisuuden. Hän oli kyllä ylittänyt vihdoin sen, että kallis vene on hintansa arvoinen ja nyt se ostetaan, että ehditään siitä nauttiakin. Hän olisi mielestäni voinut samalla hiffata, että hänen elinpiirinsä on yhtä rajaton kuin unelmansa veneestä, jos ei nyt maapallon fyysisiä rajoja oteta huomioon. Vaikka maapallo ei ole pannukakku eikä sen reunalta voi pudota, on kuitenkin hyvin todennäköistä saapua lähtöpaikkaan takaisin pallon kierrettyään - olettaen, että matkaaja osaa navigoida. Jotkut rajat siis on olemassa, mutta se siitä, viisastelusta.

Miehen uusi purkkari haetaan Göteborgista ja kuultuani sen olevan nykyaikainen, 37jalkainen eli melkoisen iso vehje innostuin tiedustelemaan onko paatti ostettu vain lähialueella pyörimiseen eli Turun saaristossa purjehtimiseen ja satunnaisiin keikkoihin Ruotsin puolelle, vai meinaavatko he lähteä pidemmällekin? "Sieltä Göteborgista on kuule aika matka tänne, että eiköhän se vene ole ihan tänne kotivesille ajateltu." oli miehen vastaus. "Aha." oli minun. Voin kerrankin sanoa kokeneeni purjehduksen Göteborgista Suomeen. Olen kokenut purjehduksen myös Suomesta Brasiliaan ja muutamasta muusta paikasta vähintään yhtä pitkälle kuin Suomesta on matkaa Ruotsin länsirannikolle, eikä se matka nyt niin pitkä ole. Henkinen matka, tai se matkaan lähtö voi ottaa hieman pitkän kiitoradan, mutta se kiitorata koostuu käytännön juttuista. Henkinen rajoittuneisuus, reviiri tai pelko eivät saisi olla lähdön esteenä. Etenkin, jos haluaa oikeasti kokea muutakin kuin omistamisen huuman, jos haluaa nauttia veneestä ei vain veneessä.

Palaan taas lempiaiheeseeni eli elämän rajallisuuteen ja seikkailuun, johon kaikkia usutan. Tai ainakin sen ajattelemiseen, mitä sitä ihan oikeasti haluaa vielä kokea! Jos omistaminen riittää, ok. Mutta jossain vaiheessa saattaa alkaa köliä kutitella. Pujahtaa mieleen, että mitäpä jos vaan lekotettais köydet ja lähdettäis laskettelemaan sitä kiitorataa horisonttiin?

Oisko siellä totutun takana kuitenkin mahdollisuus uusiin kokemuksiin?

Sillä vaikka ostaisi ison veneen, vaikka saisi kaiken sen rahan tuhlattua ja hyvän olon siitä, että omistaa jotain unelmoitua, jotain itselle tärkeää, mitä saa, jos omistettua asiaa ei käytä? Ehkä minun pitäisi hiffata, että Turun saaristo on hyvä. Ahvenanmaan poukamat on upeat. Ei siis ole pakko yrittää pidemmälle, mutta tuo tapa vastata, että kuule on sieltä Göteborgista jo aika pitkä matka Suomeen kertoo muuta. Herra ei ota edes huomioon, että niin mitä jos vaikka joku vuosi purjehdittaisiin Ranskaan ja katseltaisiin Eiffeltornia mereltä? Ehkä hiukka tiukka kaukoputki pitäisi toimeen olla, mutta tajuatte. Mitä jos vaan mentäis ja koettais jotain ihan uutta. Hän oli jo irtisanoutunut töistä herran jestas! Nyt hanaa ja käärinliinat liehumaan, ne liinat joissa ei hänen sanojensa mukaan ole taskuja. Ei niissä ole paikkaa veneellekään, mutta niissä on paikka veneen antamille kokemuksille.

Tajuammeko oikeasti kuinka tiukat rajat oma ajattelumme meille todella asettaa? Ne rajat ovat täysin keinotekoisia ja samalla erittäin todellisia. Ne ovat juuri ne, joiden yli emme mene. Emme suostu, osaa, emme edes ajattele sitä, sehän ei tule edes mieleen. Todellisuudessa mitään rajoja ei kuitenkaan ole. Olemassakaan. Vain päässäämme, yhteiskunnan diskurssissa hyvästä elämästä, yleisessä käsityksessä, käsityksessä mikä on mahdollista... Siellä on rajat, ei todellisuudessa, ei olemassa olossa. Paitsi maapallossa.

Nämä turvan ja normaalin rajat on kuin vuoraus, sellainen pehmuste, kun joku kysyy "miksi ei?" - "Ei ei ei sen ja sen takia." Monellako ylipäänsä on tunne, että on elänyt ja monellako sunnitelma elää sitten joskus, kun xxx. (Äksät saa täydentää itse.) Monta asiaa voi olla tekemättä ja kokematta, listahan haluista on usein loputon. Tai joku voi olla tehnyt hyvin vähän, elänyt tyytyväisenä kotiympyröissä ja tästä huolimatta on tunne, ettei ole jämerää tarvetta enää tehdä mitään ihmempää. Minulla ainakin on fiilis, voin rehellisesti sanoa kokeneeni paljon ja olevani kaikista kokemuksista äärimmäisen tyytyväinen, vaikken olekaan aikonut lopettaa kokemista. Lusikkalistaa on jäljellä ja se täydentyy tasaisesti, mutta ei silti olisi maailman loppu, jos loppuelämäni haistelisinkin vain pihamaani voikukkia. Pointtihan on, että niitä kokemuksia - tai voikukkia - tarvitse olla paljon, niihin tulee vain itse olla tyytyväinen.

Keksi syitä, älä tekosyitä. Mikä vain syy, joka on hyvä sinulle, on hyvä muillekin. Mutta tekosyy ei ole kellekään hyvä. Nämä kaksi erottaa kyllä, mahalla.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Muuttomietteitä

Turkuun muutosta on nyt kulunut suunnilleen kuukausi. Kaikesta pohdinnasta, kamojen kantamisesta hissiremontin keskellä, jännityksestä. 

Viikonloppu toisessa kaupungissa on ihan eri asia kuin toistaiseksi tuleminen. Helsinki on lähellä, kaverit on lähellä, vanhemmat on vain sen kahden tunnin halvan dösämatkan päässä. Ja siinä toisessa päässä on minun uusi, koko elämäni.

Tämän kuukauden katselun jälkeen tunnen oloni jo mukavaksi. Yllätyin, että Instaan kuvattu Suurkirkko aiheutti säväyksen, mutta silti. Mikä täällä Turussa on eläessä. Duunissa ruokaryhmään on jo luontevaa istua ja kahvilla voin jutella toisen porukan kanssa. Mutta kyllä se hetken otti. Luulin, että vain purjehdin sisään, mutta täytyy sitä niin itselle kuin muillekin antaa aikaa. Muutos on aina muutos.

Totesin tosin itselleni ennen muuttoa:
Fyysisen olinpaikan muutos ei voi vaikuttaa niin paljon!

Ja olin ihan oikeassa. Ei se vaikutakaan. Enemmän vaikuttaa, miten pääsee sopeutumaan, miten käsittelee tunteensa ja miten jaksaa antaa aikaa tottumiselle. Ei se ole kaupunki, missä asuu vaan mieli, jota kuljettaa mukanaan.

Blogin osoitettakin joku meinasi vaihtaa, kun täällä ei spåria ole. Itse mietin "Tois puol jokke keksittyä", mutta se oli jo varattu. Toisen mielestä sopivampi olisi kuulemma "Bussissa keksittyä", muttei sekään sovi, kun täällä kaikkialle pääsee jalan. Lenkkarit jalassa keksittyä ja kujilla käveltyjä ajatuksia olisi osuvin. Vaikka kolmen korttelin matka on täkäläisittäin jo pitkä... Stadissahan silloin on liikkunut hädin tuskin Kampista Stockalle.

Mutta se niistä välimatkoista ja takaisin muuttoon, yhteen muuttaminen ja etenkin toisen kotiin muuttaminen kun aiheutti myös kaikenlaisia pohdintoja, ja niitä syyti ajattelun piiriini myös moni läheiseni. Kundikaverini sanoi ennen h-hetkeä, että ”se tuntuu niin luontevalta, ettei yhtään jännitä”. Ja siltä se on tuntunutkin, alusta pitäen. Luontevalta. Kamaa on kahden edestä ja yläkertaan meinattu mattoni on edelleen rullalla portaiden alapäässä. Banaanilaatikot sain tyhjennettyä vasta hetki sitten, kirjat odottavat hyllyään ja vaatekaappi natisee liitoksissaan. Mutta luontevaa tämä on, yhteiselo.

Isoimman eron Helsingin elämääni olen tähän mennessä huomannut kaveruuksissa. Olen kova frendien treffailija ja tapaan ihmisiä mieluummin kuin soitan heille. Istun alas ja kuuntelen, kasvokkain. Kun kaikki ystäväni jäivät Stadiin, ajattelin ensin, että välimatka Helsinkiin on naurettavan lyhyt ja Turusta löytyy varmaan monta hauskaa tyyppiä uusiksi kavereiksi. Kundikaverillani on vallan hauskoja ystäviä, ja heillä mukavia kimmafrendejä; siinähän minulle kontakteja kyllikseen. Kaveruudessa ja ystävyydessä vaan kun ei voi nopeuttaa tutustumista eikä pakottaa tykkäämistä. Jos kundikaverini on toisen pariskunnan mielestä ihastuttavaa seuraa, ehkä minä olen vain mukava lisä. Ei parin naispuolinen ihminen välttämättä tarvitse uusia ystäviä. Hänellä on jo elämänsä, hän on luultavasti täältä kotoisin tai ainakin asunut huudeile pitkään. Aivan kuin minulla on Helsingissä piirini ja aikatauluni. En kaipaa uusia ihmisiä, varsinkaan ihmisiä, jotka kaipaavat seuraani vain koska ovat itse yksinäisiä. Tämän takia vaihtaritkin ovat keskenään. Kun omaa vieraankielen osaamista on harjoiteltu kylliksi, menee paikallinen kotiin ja harrastuksiin, ja vieras jää ihmettelemään uutta elämäänsä - muiden uutta elämäänsä ihmettelevien kanssa. Ystävyyden kehitys tai syveneminen voi lähteä lentoon heti tai se voi ottaa aikaa.

Se on kuin kotoisuuden tunne. Täytyy antaa aikaa itselle, jotta voi edes alkaa aistia sitä. Vanhasta irti päästäminen ja uudelle avautuminen ottavat hetken. Ja lopulta tulee kysyä tarvitseeko sitä niin pahasti muuttua tai mukautua tai saada heti sataa ystävää.

Olen Turussa asuva stadilainen, jolla paljon frendejä vaikka missä. Ei se fyysisen olinpaikan muutos niin paljoa vaikuta, ei se ole ennenkään vaikuttanut.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Kirjoitushaaste suorittaminen

Suorittaminen on jonkin asian tekemistä ilman, että keskittyy hetkeen sen tehdessään. Ilman, että nauttii asian tekemisestä. Niin, että asian tekeminen on ainoa itseisarvo eikä asialla ole tekijälle itselleen sen kummempaa merkitystä. Joku juttu vaan pitää hoitaa. Tai sitten sillä on merkitystä, suurtakin merkitystä, mutta merkitys hämärtyy jonnekin suorittamisen untavatäkin alle. Hyöhenet vain pöllyää, kun Jane flengaa seuraavaan haasteeseen.

Monelle perjantain kauppareissu on suorittamista ja vasta ilta tv:n ja katkarapukimaran äärellä nautinnollista, jonkin arvoista. Yksi pieni hetki koko viikon odotuksen arvoinen. Monelle maanantai on suorittamista ja vasta joku torstai elämisen arvoinen. Pienistä suorittamisen puroista kehittyy elämä, jossa ei muuta osaa tehdäkään. On unohtanut hidastamisen, hukannut jarrupolkimen. Odottaminen on elämän ohituskaista pohdin kesällä, suorittaminen on toinen kaista ohi nautinnon, oikea high way. Ne on molemmat sellaisia itsestään selviä tiloja, mihin solahdetaan ajattelematta, hyväksyttävästi. Ja mihin ihmisen olemus istuu melkein kuin valettu. Vai onko sittenkin niin, että suorittaminen ja odottaminen ovat kuin vesisänky? Niihin on muodin huumassa hauska kaatua ja ylös pääsemiseen tarvitsee naistenlehden, joka kiljuu, ettei kaluste - tai tässä mielentila ole enää muodikas. Nyt sisutetaan kovilla tavaroilla ja keskitytään hetkeen. Ei odoteta, muttei kaasutetakaan.

Olen huomannut, että viime aikoina olen alkanut nousta ylös vessanpöntöltä ennen kuin olen ehtinyt pyyhkiä. Pyyhin siis seisoallani enkä ehdi rentoutua toimituksen loppuun saakka. Miksi ihmeessä? Mihin minulla on niin kiire, että vessassa käyntikään ei ole enää rauhoittumista vaan yksi suoritus muiden joukossa? Elämästä tulee suorittamisen myötä juoksemista, paikasta toiseen täytyy kiiruhtaa huomaamatta mitään muuta kuin ajan kulua. Suorittaminen tuo ehkä tyydytyksen asioiden nopeasta paketoinnista, valmiiksi saamisesta, suorittamisen kuninkuuslajista, mutta näiden ohella se aiheuttaa elämästä vieraantumista, stressiä ja keskittymiskyvyn menetystä. Mihin tämäkin viikko, vuosi, lapsen leikki-ikä hävisivät? Suorittamiseen, kultaseni. Siihen, ettet edes pytyllä pysähtynyt pyyhkimään.

Suorittaa voi myös rakkautta. Yrittää ja olla toiselle mieliksi, lukea kasvoilta mitä toinen haluaa, ja toteuttaa se. Suorittaa itseäsi rakastettavana ihmisenä, suorittaa mieliksi olemista. Tai suorittaminen voi olla myös tavaroiden ja materian haalimista. Niinä ostosten hetkinä tuntee elävänsä, mutta sen huuman mennessä menee myös nautinto. Keskittymisen sormen kun kääntäisi katseensa kanssa siihen tavaraan, saisi jo muutaman hetken pidempään tätä hetkeä itselleen. Olet ostanut ihanat kengät, ne tuntuvat hyviltä ensi käytöllä. Mitä jos hymyilisit joka kerta, kun vedät ne jalkaasi. Ne ovat joka kerta ne hyvät kengät, ihanat ostokset, palveleva kulutushyödyke. Ei vasta silloin kun joku hogaa kehua kenkiäsi ja paluttaa sinut alkuhetkeen.

Suorittamista, sitä on montaa sorttia. Kullakin on tyylinsä suorittaa ja kohteensa, ja kuoppansa lopussa.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Kehä kolmonen kiinni

Olen löytänyt vierelleni kundin, jonka kanssa on hyvä olla. Vuoden seurustelun jälkeen ollaan törmätty vääjäämättömään, yhteinen hima ois kiva. Me ollaan eri kaupungeista, joten toisen on pakko valita itselleen uusi asuinkunta, meidän parisuhteessa se olen minä. Olen ollut yllättynyt muutamien frendien reaktioista muuttouutisesta kuullessaan. Yksi totesi Turun olevan ikävä kaupunki. Sitä pyörittää kuulemma muutama vanha suku eikä kaupungin päätöksenteossa ole sen takia demokratialla sijaa. Turussa on kuulemma myös eniten työpaikkakiusaamista Suomessa, "että tiedät sitten, ainakin varoitin" tokaisi hän vielä loppuun. Aha.

Toinen kaveri totesi ehkä sarkastisesti "Sä sitten downshiftaat ihan tosissas", Turussa kun ei ole 24h Alepoja joka kadun kulmassa, spåralla ei pääse ajelemaan milloin mielii ja kauramaidon joutuu hakemaan isosta Prismasta säädyllisiin aukioloaikoihin. Onpahan sekin kommentti tullut eteen, että sä oot kyllä niin stadilainen, ettei ikinä uskois sun kotiutuvan muualle. Stadilainen olen, huvitun itsekin ajatuksesta muuntua tekoturkulaiseksi ja ehkä syksyn tullen parun kamalaa koti-ikävää, mutta mitä muuta sitten menetänkään kuin tämän ihana, täyteen tupatun pääkaupunkimme ilmapiirin ja hipsterhöpster menot... Ööööö, en mitään?

Muutaman kannustavan lauseenkin olen saanut painaa korvaani, jopa rohkeuden ihailun. Ja mitä enemmän olen noiden riipivien kommenttien jouduttamana pohtinut tulevaa muuttoa, sitä selvemmäksi on käynyt silmääni Helsingin täyttyvä kaupunkikuva. Se on jo kauan ärsyttänyt, mutta nyt on jostain syystä, ehkä Pasilaan kohoavan Triplan takia tullut mitta täyteen. Kohta ei taivaanrantaa erota tornitaloilta paikalta, missä ennen kasvoi vain koivuja. Uusien talojen parvekkeilta voi ojentaa kahvipaketin naapurille ja vihreeä lehteä saa näköpiiriinsä kurottautua etsimään kauas kaiteen yli. Australiassa törmäsin auton takalasiin liimattuun tarraan, jossa luki Australian lipun päällä ytimekkäästi "Fuck off, we're full". Minä ehdottaisin samaa tekstiä Suurkirkon siluettia kuvaavaan tarraan. Kehä kolmonen kiinni, Helsinki on täynnä.

Tämä on tietenkin ilkeä tokaisu stadilaiselta, joka on jo tottunut kaikkeen kivaan ja juuri asukkaat tämän kaksituhatta luvun valinnan monipuolisuuden ovat Helsinkiin tuoneet. Mutta Suomi on pitkä maa, eikä olisi yhtään mielekästä nähdä kaverini vision toteutuvan. Hän uumoili, että Keski-Suomeen voitaisiin vetää viljakaistale, mistä saataisiin vehnää ja pohjoiseen sitten kasvattaa eksoottinen erämaa, minne turistit ja työnsä uuvuttamat voisivat mennä lepuuttamaan hermojaan ja lompakoitaan. Kun panin idealle hanttiin, kysyi hän olisinko sitten valmis maksamaan hallitusohjelmasta, jolla pitkä maamme pysyisi asutetuna? Jolla dösä kulkisi maan kaukaisimpaankin kolkkaan ja työpaikkoja priiskoteltaisiin muuallekin kuin Pääkaupunkiseudulle. Olisin! vastasin, aloitetaanko vaikka 30 veroprosentista?

On aivan jäätävää kerätä suurin osa ihmisistä pääkaupunkiseudulle ja rakentaa se täyteen ylihintaisia asuntoja, kun tilaa maassamme riittää. Tässä suhteessahan minäkin elän kuin opetan, pyrin pois täältä kärpäspaperista, pois ahtaasta suppilosta, jonne houkutellaan aina vaan lisää jengiä.

Mitä, jos yksi leffateatteri riittää? Ja mitä, jos kaupan ei tarvitsekaan olla auki kuin kuuteen lauantaisin? Mitä jos se tekeekin vain hyvää, että menonsa pitää suunnitella sen sijaan, että joka hetki olisi oltava mahdollisuus valita ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Eikä Helsingissäkään voi tätä tehdä. Euroopan suurkaupungeissa ehkä aletaan puhua aidosta 24h elämästä, jonka senkään puolella en seiso. No, syksyllä nähdään mitä kaipaan eniten, Kaivaria vai spåran kolinaa. Ne nimittäin on kyllä jotain, mitä Stadista ottaisin mukaani. Mutta en tätä nykyisen kaupunkisuunnittelun ahtautta, jossa kellekään ei jää tilaa hengittää.

Kuka sitten olisi se harva ja valittu, joka sen tilan ansaitsisi? Mielestäni kysymys on aseteltava niin, että millä muistakin kaupungeista saataisiin yhtä houkuttelevia kuin tästä yhdestä? Pitäisikö useammalle antaa pääkaupungin arvo..? Äh ei, mutta useammalle tulisi taikoa enemmän työpaikkoja ja estää massojen vyöry etelään. Tehdä politiikkaa, jolla koko Suomi pysyy elinvoimaisena.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kirjoitushaaste Maslow´n tarvehierarkia

Tällä kertaa puimme Maslow'n tarvehierarkiaa. Luin haasteen toisen kirjoittajan tekstin aamulla ja tajusin olevani tekstissäni täysin hierarkian paulissa. Mutta niin olen aian ollut, myönnän sen. Lukekaa ja olkaa omaa mieltä! Seuraavan kirjoitamme filosofeista, ensimmäisenä Spinotsa.

Abraham Maslow oli yhdysvaltalainen psykologi, joka julkaisi 1943 teoriansa ihmisen tarpeista ja niiden hierarkkisuudesta. Teoria on usein esitetty pyramidin muodostavina tasoina, joista perustarpeet kuten fyysiset tarpeet (juomavesi, ravinto ja suoja) luovat pyramidin leveän pohjan. Seuraavalla askelmalla on turvallisuuden tarve ja sen yläpuolella läheisyyden ja rakkauden tarve. Huippua kohti mentäessä ja kuvion kaventuessa tulevat mukaan arvostuksen tarve kuvion huipun muodostuessa älyllisten ja esteettisten tarpeiden täyttymisestä. Yksinkertaistettuna idea on siis, ettei ihminen kaipaa taidemuseoon ellei hänellä ei ole ruokaa syötävänä tai kattoa päänsä päällä. Tietyt perustarpeet on saatava tyydytettyä ennen kuin valmis vastaanottamaan seuraavan tason elämyksiä. Pyramidin pohjalla onkin perustavanlaatuisia asioita, mitä ilman ihminen ei voi elää. Seuraavien tasojen tarpeet on täytyttävä ja palasten oltava olemassa, jotta ihmisen kasvu täyteen potentiaaliinsa, arvostavaan ja ajattelevaan ihmisyyteen on mahdollista.

Pyramidi ei varmasti muodosta aukotonta teoriaa ihmisyydestä ja ihmisen tarpeista, niin kuin ei mikään teoria ole enempää kuin itsensä, enempää kuin teoria. Maslow on kuitenkin onnistunut luomaan mielenkiintoisen pohjan ihmisenä olemiselle, jonka minä olen allekirjoittanut niin kauan kuin muistan sen kouluaikoina kuulleeni. Aamulla herätessäni en välitä nähdä kaunista taulua, jos tunnen, että edellisillan tapahtumien takia olen kuolla janoon. Vesilasi kädessä olen jo paljon vastaanottavaisempi kauneudelle. Tässä huomaamme myös, että tarvehierarkia luo perustan ehkä ihmisyydelle, mutta se toimii myös hetkellisten tarpeiden määrittäjänä. ihmisen ei tarvitse vajota pysyvästi huipulta janon yllättäessä. Tietyt tarpeet vaan ovat hyvin primitiivisiä ja vaativat huomiomme sata prosenttia, ennen kuin entisenlainen elämä Maslow’n hierarkian ylemmällä tai ylimmällä tasolla onnistuu.

Hetkellisen janon lisäksi tarpeensa täyttänyt nykyihminen voi toki vajota hierarkiassa myös romahtaen alimmalle tasolle ja pysyä siellä pidempäänkin kuin yhden vesilasillisen hankkimiseen menee aikaa. Tämä voi tulla eteen esimerkiksi siinä tilanteessa, kun alta menee työpaikka, avioliitto tai terveys. Työpaikan menetys haavoittaa ainakin "toisen asteen" turvallisuuden tarvetta, joka on nykyisin hyvinkin vahvaksi koettu tarve. Toisaalta, jos ei ole rahaa, ei ole mahdollisesti edes sitä alimman palikan täyttymystä eli kattoa pään päällä. Avioliiton tai parisuhteen kariutuminen tuskin iskee fyysisten tarpeiden tyydyttymiseen, kun niihin luetaan hengitysilma ja juomavesi, mutta toisen palkin turvallisuuden tarpeeseen ja kolmannen askeleen läheisyyden ja rakkauden kaipuuseen se takuu varmasti tekee loven. Ihan lattialle sitä ei siis tömähdä, mutta tuntuva notkahdus elämässä käy. Terveyden menetys on ehkä tiukin paikka, jonkun teorian mukaan terveys sisältyy toisen asteen turvallisuuden tarpeeseen. Itse ehkä siirtäisin terveyden yhdeksi alimman palkin rakennusosista.

Juuri näissä elämän murroksissa muuten ehkä näkymättömän Maslowin teorian olemassaolon viimeistään hogaa. Pysyvyyden olotilassa, kaiken ollessa hyvin, keskitymme herkästi kiipeämään tasolta toiselle tai viimeisen tason eli älyllisten ja esteettisten tarpeiden tyydyttämisen ja itseilmaisun ylläpitämiseen, ehkä jopa kaikkeen hyvään kyllästyen. Pienet tarpeet kuten ajoittainen nälkä tai sheiverillä sääreen viilletty haava pudottavat meidät tasaisesti aavistuksen alemmas, mutta näitä paremmin merkille panematta me syömme, juomme tai kaivamme laukusta laastarin, ja jatkamme matkaamme. Kunnes – ehkä joskus - tulee seinä eli suurempi kriisi vastaan, jolloin, kuten jo totesin, joutuu koko hommaa arvioimaan uudelleen.

Jutellessani kavereiden kanssa Maslow´sta ja ihmiselämän tarpeista törmäsin myös podintaan, miten vähällä ihminen lopulta tulee toimeen, myös nykyaikana, kun valinnanvaraa on enemmän kuin Suomen kielen sanastossa sanoja. Ravinnon ja suojan tarve tarkoittaa oikeasti vain vettä ja ruokaa, limsa tai tietty pastamuoto ei ole tarpeellinen, vain kiva lisä. Perusasiat tyydyttyvät, kun annamme itsemme tyydyttyä ja kuten yhdessä tarvehierarkiaa koskevassa tekstissä todettiin, on nykyinen tarvehierarkian täyttäminen enemmän tavoittelua, aina uusien asioiden saamiseen tähtäävää toimintaa ennemmin kuin tarpeellisen ylläpitämistä ja riittävän tason tajuamista ja sen kanssa tyytyväisenä elämistä.

On ihmisiä, joilla ei ole varaa kuin tasan tuiki tärkeisiin asioihin, mutta kuka siinäkään lopettaa tavoittelua todeten, että savutettu taso todellakin riittää? Ja mikäli valinnanvaraa ei ole, kuinka helppoa on edes todeta, ettei lisää tarvitse? Tyytyminen olevaan on harvojen luksusta, loput jäävät jumiin tavoittelun kierteeseen. Harvempi on edes käynyt sillä tasolla, että on omistanut vain sängyn, pari t-paitaa, housut ja takin, ja asunut vuokra-asunnossa, ellei ole ollut aivan pakko. Ja silloinkin tilasta on ollut kova kiire pois. Minä tunnen tälläisen ihmisen. Hän tykkää luksuksesta ja nauttii matkustamisesta ja hyvästä ateriasta, ja vaikka uskon hänen nauttivan niistä aivan samoin kuin me kaikki muutkin, tajuaa hän, ettei niitä oikeasti tarvitse. Ne ovat aina bonus, mutta vain välttämätön on oikeasti tarpeellista. Ja tehtiinhän tästä leffakin joskus 2000-luvun puolivälissä. Siinä päähenkilö sai hakea tavaroitaan takaisin yhden päivässä aloittaen urakan täysin nakuna tyhjässä huoneistossa eläen. Lopussa hän oppi arvostamaan vain tärkeimpiä, tyytymään tarvittuun. Elokuva on Tavarataivas (2013), suosittelen!

Nälkäkiukku ja kuolemanjano herättää, jos niiden pirinän vaan kuulee. Mutta se herättää syvempään kuin hetkellisen nautinnon etsimiseen, jos sitä oikeasti pysähtyy kuuntelemaan. Tavoittelu on päivän, ajan, elämän sana. Haemme pohjimmiltamme ehkä elämän tarkoitusta, mutta koska se on mielestäni tavoite yli viidennen tason eli jotain vaikeampaa hommaa, ei se ole mielekästä ellei luonnistu ihmiseltä aidosti. Tämän vaikeuden takia onkin aina helpompi antautua hetkellisen kyllästymisen tai ärtymyksen, nälkäkiukun valtaan ja lähteä etsimään helppoa ulospääsyä täydellisyyden tuskasta, ylimmän tason aiheuttamast ahämmennyksestä – hampurilaista tai tekemistä. Kyllästyminen ei siis ole aito tarve, se on ennemminkin häiriötekijä koko pyramidissa. Kyllästyminen voisi avata oven, jos sen takia joskus pysähtyisi etsimättä siihen ratkaisua.

Näin loppuyhteenvetona, olemmeko siis unohtaneet pääsevämme jokainen melkein syntymästä pyramidin ylimmälle tasolle? Länsimainen elämämme on todella turvattua poislukien ne hetkittäiset janon ja pelon tunteet, kun darrassa ei jaksaisi nousta sängystä tai kun juna jättää vuoron välistä, ja epäilemme pomon suuttuvan duunista myöhästymisen takia. Tarvehierarkia ei missään nimessä ole tullut turhaksi, päinvastoin sen tutkailu voisi olla yksi ovi länsimaisen hyvinvointi-pahoinvoinnin taakse.