maanantai 11. maaliskuuta 2019

Kirjoitushaaste pelko

Tutustuttuani psykologiaan olen oppinut, että aivoissa syntyy päivittäin 6000-7000 ajatusta halusimme tai emme. Evoluution ja hengissä pysymisen takia suurin osa näistä ajatuksista on väritykseltään negatiivisia. Negatiivisten ajatusten takana on idea hengissä selviämisestä. Jos viidakossa jää paistattelemaan päivää ja kuorimaan appelsiinia auvoisana, ei kauaa tarvitse keskittyä auringon kauneimpaan säteeseen, kun valon peittää pantterin lihaksikas olemus. Aivojen tehtävä on siis ollut pitää meidät varuillamme vaarallisessa maailmassa, jossa peloilla on ollut elintärkeä tarkoituksensa taata hengissä selviäminen mahdollisimman monelle lajimme edustajalle. Pelko on myös yhtä tyypillistä eläimillä kuin se on ihmisillä. Kaikki pelkäävät voisi sanoa, kysymys vaan on mitä me pelkäämme ja rajoittaako se elämää.

Nyky-yhteiskunnassa vaaroja on huomattavasti vähemmän eikä saalistaja vainoa jokaisessa kadunkulmassa. Autoilijatkin yleensä noudattavat liikennesääntöjä ja merkkivaloja. Vaikka appelsiinia kuoriessasi sattuisitkin astumaan ajoradalle punaisen palaessa, saatat toki tulla tällöin yliajetuksi, mutta yhtä suurella todennäköisyydellä autoilija ainakin yrittää painaa jarrua ja väistää. Pelko on siis yleistilana melko tarpeeton, mutta aivot jatkavat silti negatiivisten ja hengissä selviämistä palvelevien ajatusten tykittämistä samaa tahtia kuin kolme tuhatta vuotta sitten. Ei siis ihme, että ahdistaa, kiristää tai pelottaakin aika ajoin aivan ilman syytä, se on pään mekanismi pelastumisen varmistamiselle. Mutta se pelko, mistä se loppujen lopuksi kumpuaa ja mitä se oikeastaan on? 

Nykyisin tarvitsee pelätä harvaa konkreettista asiaa, joten ihmiset pelkäävät tulevaa, epävarmuutta, kuolemaa tai henkilökohtaista bankrorttia. Pelko reaktiona on toki luonnollinen ja yleensä tervekin, se pysäyttää miettimään tai aktivoi toimimaan hetkessä, mutta pitkittyessään se suojaa pelkääjää lopulta vain elämältä itseltään. Pelossa on jotain samaa kuin odotuksessa. Se on tietyllä tavalla inhimillistä, mutta absurdia, ja siihen on niin tottunut, että se pitää vireessä eikä sitä oikeastaan edes tajua. Se kuuluu elämään. Mitä jos sitä ja mitä jos tätä tuo ajattelijalle vain tunteen kaikkeen varautumisesta. Ei sitten paha päivä yllätä, voidaan miettiä. Mutta jos, kuten odottamisessa, jää ne hyvät elämättä? Jokin jännä kokematta… Ja ei konkreettisena aivojen tuotoksena pelko onkin vain pahimman odottamista eikä yleensä suinkaan pelkoa oven takana raameja hakkaavan kirvesmurhaajan alta pakoon pääsystä.
Pelko liittyy elämänjanoon, mietin taannoin töistä lähtiessäni. Samaan aikaan mietin odottamisen olevan elämää ohituskaistalla. Pelko suojaa ja tuo turvaa niin absurdia kuin se onkin, se tuo tuttuutta. Mutta miltä ihmiset hakevat suojaa? Oikeasti. Omilta ajatuksiltaan on minun veikkaukseni. Miltä muultakaan, sillä aivoja ei saa sammutettua edes unessa vaan ne suoltavat kivaa ja ei niin kivaa ohjelmaa tajuntaamme 24/7. Varautumiseenhan ne tähtäävät, koska ympäristössämme ei ole alituiselle varautumiselle tarvetta. Uhkatilanteita ei yksinkertaisesti ole enää alati läsnä. 

Pelko voi tunteena olla myös monen muun tunteen taustalla, sillä se on primitiivisyydessään hyvin alkukantainen ja hallitsematon. Eikä sitä sinänsä tarvitsekaan hallita, kunhan sen ilmenemismuodot kuten ylivarovaisuuden tai ylihuolehtimisen tai minkä vaan omaa elämää rajoittavan tai tekemistään turhaa kaitsevan pohdinnan ei anna hallita elämäänsä. Pelko on joillekin hyvä syy jättää tavoitteet saavuttamatta ja elämänsä elämättä, vaikka pohjalla olisi vain epämääräinen epävarmuus mahdollisesta epäonnistumisesta. Paljon epä-sanoja, paljon mahdollisesti täysin turhaa pelkoa. 

Pelolla tehdään myös paljon bisnestä. Pelkoa on kiva käydä kokemassa leffassa, silloin pelko vain kutittaa, ei naulitse. Oveen on ehkä mahtavaa asentaa turbo-turvalukko ja mökille kännykässä soiva hälytysjärjestelmä, koska pelko omaisuuden menettämisestä tai tuhoutumisesta on aina yhtä kamala. Extreme-lajit nostavat myös suosiotaan, onhan pelon hallittu tunteminen vaikka pienkoneen ovella ihan cool fiilis, kun maahan saapuessaan voi kehua kavereille hypänneensä laskuvarjolla. Leffan ja hypyn kanssa pelko vahvistaa kokemusta, tekee siitä ainutlaatuisen. Kodin ja mökin suojaamisessa pelko on ehkä ennemmin sitä suojautumista tuntematonta vastaan. Itse olisin valmis maksamaan pelosta kokemusten muodossa, mutta olen päättänyt, että jos joku tarvitsee kotoani kymmenen vuotta vanhan tietokoneen tai viisitoista vuotta vanhan kahvinkeittimen, niin siitä vaan. Se pelko on selätetty.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kirjoitushaaste odottaminen

Odottaminen kuuluu elämään, arkeen, joka hiton hetkeen. Odotamme aamusta alkaen ensin kahvin valmistumista, sitten spåraa, hissiä, lounasjonossa omaa vuoroa, kahvitaukoa, työpäivän loppua, taas spåraa, lempisarjaa, nukkumaan menoaikaa... Joskus aika häviää ja odottaminen unohtuu hetkeen. Mieli on puhdas ja seesteinen, ei edes tajua, ettei seuraavaa hetkeä ole tai tarvita. Mutta sitten taas havahdutaan normiin, mitäs se kello olikaan, mitä seuraavaksi pitikään ryhtyä odottamaan. Spåraa odottaessa voisi sen sijaan mennä vaikka niin, että kun normaalisti sitä tuijottaa tulevaan, Tilkan mutkaan, kyttää millon ne ajovalot ilmestyy kaarteesta esiin kääntäisikin katseen yläviistoon, hogaisi sähkölangalla keikkuvat varikset, tämän hetken.


Kaikesta pakottamisesta huomimatta, miten vaikeaa ihmisillä on keskittyä hetkeen ja lopettaa seuraavan odottaminen. Tuoko odotus lohtua? Ei ehkä tarvitse miettiä, miten tästä hetkestä tekisi mieleisensä, kun seuraava on vaan pohdinnassa. Lopunkin odottaminen on ehkä helpottavaa, sillä tietää tämän odottamisen loppuvan. Tosin helppoa ei ole todeta, ettei ole enää mitään odotettavaa. Se on varmasti yksi vaikeimmista asioista ihmiselle. Elämme siitä, että edessä on kaikkea kivaa tai ainakin lupaus paremmasta. Mitä sitten, kun se tuleva viedään pois? Tai kun sitä ei vaan enää ole näköpiirissä. Mielestäni jo tämän takia fiksumpi suhtautuminen elämään olisi lopettaa ainainen odotus ja tajuta ajan rajallisuus ja tämän hetken arvo. Meillä on vain tämä hetki, seuraava on ainoastaan lupaus tai piinttynyt virhepäätelmä, joka johtuu siitä, että äskenkin tätä hetkeä seurasi toinen hetki, ja sitte taas toinen. Tulevaisuus. Sitten kun hetkeä ei seuraakaan enää toinen, se ei ole kenenkään syy. Se on neutraalia, normaalia, mutta odottamaan tottunut ihminen ei sitä näin näe. Hänet on petetty, van kuka on pettäjä? Luoja vai elämä vai epäreilu kohtalo? Kukin valitkoon syyllisensä, mutta muistakoot myös syyttelyn järjettömyyteen. Elämä on, rajallista. Aikaa ei ole loputtomiin.

Ajattelemme ehkä olevamme ikuisia. Siihen odotus istuukin hyvin. On vaikeaa tajuta olevansa rajallinen ja ajan olevan rajallista. Toivoo ehkä lähtevänsä saappaat jalassa, ettei tule sitä hetkeä, että tajuaa, odottaa, ja seuraavaa hetkeä ei enää ole. Tuoko odotus siis myös toivoa? Se ei vain estä elämästä tässä hetkessä vaan se myös estää usein tavoitteiden ja haaveiden toteutumisen. Niiden eteen on tehtävä työtä tässä ja nyt, ei huomenna tai tulevaisuudessa. Olis kiva, miksen siis uskalla? Tai jos aina ei tarvitse olla saavuttamassa guru-tavoitteitaan, miksen ota pienestäkin irti iloa, siitä ikkunan ulkopuolella tuulessa leijuvasta muovipussista tai höyhenestä. Tai auringon säteestä. Tai ihan mistä vain yksinkertaisesti asiasta.

Joku aamu taas töihin kävellessäni -töihin kävely on muuten mitä parhainta pienistä hetken elämyksistä nauttimista - mietin elämää spagettiateriana. Spagettia posket lommolla imiessä väsyy poskien lihakset helposti. On siis pakko välillä keskittyä ruokaan, makuun, suutuntumaan, seuraankin. Sama odottaessa, jos vaan imee sekunteja, minuutteja tunteja ja päiviä odottaen aina tulevaa kuluttaa elämää ja jättää hienot maut huomaamatta. Vasta lopussa, kun hogaa vikan pastanauhan hujahdettua suuhun ja jos jää pohtimaan miten surkeaa on kun ei enää - totutusta poiketen - voi odottaa mitään, voi ehkä tajuta, että olisi alunperin pitänyt ottaa normaaliksi hetkessä eläminen. Odottaminen antaa draivia, mutta pelkkä odottaminen erottaa elämästä. Sillä elämä ei tapahdu tulevaisuudessa, se tapahtuu nyt. Jos nimittäin aika tuntuu mukavaa odottaessa matelevan kuin tahmea sekuntiviisari, hujahtaa sama viisari turbovaihteelle kohteeseen saapuessa. Odotetulla paratiisilomalla on kaksi viikkoa on ohi hujauksessa ellei seisahdu ja keskity. Keskittymällä, keskeyttämällä odotuksen, saa ikävän tuntumaan iisimmältä ja keskittymällä kokemukseen saa  mukavan jatkumaan, olemaan läsnä, tallentumaan muistoihin.

Odotetusta hetkestä ei edes nautita, koska sitten aletaan jo odottaa, pelätä, että kohta se loppuu. Pedataan itseä pettymykseen, valmistellaan mieltä siihen, että kohta se normi taas laskeutuu
päälle, arki painavana hartioille. Ja juuri siinä hetkessä olisi se pako arjesta, kuinka lyhytkin, mutta se hetki, ainut mitä meillä on! Se muovipussi ikkunan ulkopuolella, hymy, onnistuminen, mitä vain! Kovin odotettu ei mahdollisesti edes lopulta ole sitä, mitä on odottanut. Ja jos siihen odotettuun tai odotukseen lukkiutuu, erilaisesta kuin odotetusta nauttimisesta tulee vielä vaikeampaa. Pitää kiertää ajatus ympäri, mutta pystyykö. Ja siihen vielä päälle se seuraavan odottaminen. Vaikeaa. Ja silti niin helppoa. Päätös, totuttelu, mahdollisuus.

Meillä meni juuri mökkireissu yhdellä tavalla pieleen, kun varaamastamme mökistä oli pamahtanut putket samana iltana kuin meidän piti asettua viikonlopuksi taloksi. Siirsimme luumme toiseen mökkiin yhdeksi yöksi ja leiriydyimme toiseksi serkkuni olohuoneen lattialle.

Kokemus se on huonokin kokemus on uusi sloganini.

Rakasta ja arvostan kokemuksia, ja tämä hetki on kokemuksena aina. Aina. Eikä sitä saa unohtaa. Ei ole varaa jäädä rypemään harmitellen vaan siitä pitää ponnistaa ylös, ulos ja raikkaaseen ilmaan ja katsoa mitä uusi tilanne tuo tullessaan. Arjessa odotusta tulee myös vastaa ihan joka hetkessä, mutta niin tulee kaikkea huomioitavaa ja observoitavaakin. Odottaessaankaan ei saa mielestäni saisi vain odottaa silmät kiinni tai kännykän ruudussa. Pitäisi observoida tai muuten tajuta ottaa hetkestä irti vaikka ihan vain olemisen sietämätön keveys. Eikä siksi, että elämä lipuu ohi vaan siksi, että odottaessa huomaamatta jää kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa, tavallista ja hömppää. Jonkun pinkit talvibootsit, tai Moonbootsit, jotka parikymppisellä näyttää feikiltä, mutta itse muistaa miltä ne aidot kasarilla näyttikään. Sillä arjessa odottamista tulee väistämättä. Mitä teen, kun frendi ilmoittaa olevansa myöhässä tapaamisesta. No joudun odottamaan. Sen voi vaan tehdä niin monella tavalla ja mielenmaisemalla!

maanantai 14. tammikuuta 2019

Kirjoitushaaste sielunkumppanuus

Viime vuoden oman elämäni vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon kuuluu työkaveri, joka vuosi sitten muutti uuden työn perässä Brysseliin. Puhuimme silloin, että meidän pitäisi alkaa haastaa toisemme, ja itsemme, kirjoitushaasteeseen, jossa kirjoitetaan yhdessä sovitusta aiheesta teksti ja sovittuna päivään vaihetaan tekstejä ja luetaan toisen ajatukset sovittuun juttuun. Aloitimme vuoden myöhässä, mutta aloitimme silti. Tässä tekstini ensimmäisestä aiheesta, sielunkumppanuudesta.

Sielunkumppanuus on mahatunne, että toinen pääsee ja tulee lähemmäs kuin kukaan ennen. Lähemmäs minää, tajuntaa, sielua eikä tarvetta omalle tilalle ole. Tämä läheisyys on miellyttävää, hellivääkin. Joku vihdoin tajuaa, mitä minä olen ja miten minä ajattelen, ja minä tajuan häntä. Johonkuhun saa aivan uskomattoman yhetyden, jota ei luullut koskaan tuntevansa. Tulee ehkä tunne, että vihdoin; tulee ehkä toive, ettei se koskaan lakkaisi. Eikä se lakkaakaan, vaikkei sielunkumppaniinsa välttämättä ikuisesti pidä yhteyttä. Hän on silti säde sydämessä, lämmin muisto mielessä, sillä sitä ei koskaan voi unohtaa, kun joku oikeasti tajuaa, vaikka aika hänet huuhtoisi mennessään. Hän voi olla fyysisesti luona iltapäivän, ja mielessä mukana loppuelämän.

Sielunkumppanuus on helppoudessaan ja vaivattomuudessaan silti asia, jota ei voi hankkia tai päättää saavuttaa. Sitä varmasti moni tavoittelee tai siitä haaveilee, mutta sanoisin, että ennen kuin sen on kokenut, ei oikeastaan tiedä mitä edes tavoittelee. Ja vaikka sen on kokenut kerran, toisen kanssa se on ihan eri asia. Kävisikö sielunkumppania tavoitellessa maaliksi, että yritän löytää toisen minän? Ei... Eihän toinen ole toinen minä, vaan toinen on hän, joka vaan tajuaa paremmin kuin kukaan muu ennen häntä. Tai voihan sielunkumppaneita olla useampikin, vaan voiko olla kerralla. Ja kuuluuko sielunkumppanuuteen rakkaus? Se on jo vaikeampi asia vastata.

Toisaalta, jos toinen hiffaa minut, hän välttämättä vällittää minusta ja ajatuksistani niin paljon, että haluaa uhrata niille aikaa ja energiaa. Hänellä on paitsi kyky, myös halu ja tarve ymmärtää. En silti näe sielunkumppanuuteen välttämättä liittyvän rakkautta. Syvää luottamusta kyllä, sillä sielunkumppanille avaa todella sisimmän syvimpänsä. Ja vaikkei edes paljastaisi hänelle kaikkea, päästää hänet henkisesti niin lähelle kuin vain jonkun voi päästää. Ihan sieluun asti. Ihan niin lähelle, että hänen ei tarvitse paljoa kurottaa koskettaakseen sydäntäsi ja tehdäkseen sinne pari viiltoa. Parisuhteen edellytyksenä en sielunkumppanuutta myöskään pidä, mutta hyvässä, syvässä parisuhteessa toisesta voi kehittyä paras ystävä ja lopulta hänestä toivottavasti löytyy sielunkumppanikin. Vai onko sekin tottumuksen suomaa harhaa? Toisen vaan tuntee niin hyvin, että hänet luulee jopa oikeasti hiffaavansa.

Kaksi syvää porttia ihmisen ja sielunkumppanin löytymisen välillä on uskallus ja herkkyys. Uskaltaako sitä useinkaan avautua todella, vaikka haluaisi? Ehtiikö arjessa olla niin herkkä ja avoin, että näkee sielullaan? Ja kuinka helppoa on loppujen lopuksi olla avoin? Tai kai sekin riippuu ihmisestä, ja sielunkumppanin käsitteeseen, kun on sisään leivottu luottamus. Sielunkumppanin löytyminenkin kun voi yllättää. Hän voi tippua syliin kirkkaalta taivaalta tai yhteys voi muhia pinnan alla syvemmäksi pikku hiljaa. Ja näin voi käydä myös ystävyydessä, joku voi tuntua heti omalta ja toisesta sen hiffaa ajan kuluessa, tutustuessaan, antaessaan toiselle mahdollisuuden. Tai ehkä molempien kehittyessä ihmisinä ja antaessaan toistensa kehittyä. Sitä luottamusta ja yhteistä säveltä ei voi voittaa, sen voi vain löytää; joskus sattumalta, joskus etsien.

Yhdellä tapaa sielunkumppanuus on myös tiettyä kypsyyttä ihmisenä olemisesta, itsevarmuutta ja läsnä olemisen taitoa itselle ja toiselle. Vaikka voihan se olla myös teinimeininkiä, samaa virettä ja elämäntilannetta, mutta ei sen tarvitse olla. Se on kiinnostusta, aitoa uteliasiuutta.Yhden ystäväni mielestä sielunkumppanuus voi ulottua myös esimerkiksi tekemisen tai olemisen tyyliin. Hänen mielestään urheilija tuskin löytää sielunkumppania sohvaperunasta tai pohtija ei-pohtijasta. Hänelle sielunkumppanuus on siis yhtäläisyyksiä persoonassa ja luonteessa.

Ymmärrän, että nämäkin asiat yhdistävät ihmisiä ja on toisaalta mielenkiintoista erottaa sielunkumppanin määritelmä jostain abstraktista ja tunteellisesta, mitä termi minulle edustaa. Lopulta en kuitenkaan pääse yli ajatuksestani, että sielunkumppanuus tarvitsee aina jonkin ylemmän yhteyden ja kaksi täysin eri maailmoista tulevaa ihmistä voi löytää toisestaan sielunkumppanin, vaikka sitten vain ohi kiitäväksi hetkeksi, vaikka vain siksi aikaa kun istutaan alas ja jutellaan. Ehkä näinkin ajatellen sielunkumppanuus ei välttämättä ole pysyvä olotila tai sitä ei hauraudessaan sellaiseksi ole edes tarkoitettu. Sitä voi vaalia, mutta koska sitä ei voi sytyttää, se valitsee reittinsä ja ilmentymisensä. Sitä on, mutta se voi myös haihtua tuuleen. Kadota taivaalle ilmapallon tavoin, mutta aina sitäkin näkyä tulee kaiholla muistelemaan.

Tälläisiä tekstejä pitäisi tuottaa kahden viikon välein. Seuraava ja sitäkin seuraava aihe on jo päätetty, joten eiku hommiin!

tiistai 1. tammikuuta 2019

Ikävästä


Vaikkei ihmisellä olekaan muuta kuin kuvitelmansa ja maankamara, jolla kävelee, elämä kantaa. Kaiken muun luomme, kuvittelemme, tunnemme, tiedämme ja olemme itse. Vuosi 2018 alkoi karusellissa, mutta juhannuksena sen vauhti stoppasi, kun yksi ihminen katkaisi tivolistani sähköt. Nyt tämä oman elämäni sähkömies seilaa Välimerellä ja minä pohdin ikävän merkitystä, luonnetta, sisältöä ja rakennusaineksia. Mitä on ikävä?

Ikäviä olen kokenut, monenlaisia. Koti-ikäviä, ihmisen ikäviä, rakkauden kaipuita, seuran kipeyksiä. Usein ikävä yhdistyy paikkaan tai ihmiseen, seuraan ja toiveeseen, ettei tarvitsisi olla yksin. Tai pikemminkin tuntea yksinäisyyttä, sillä yksin olossa ei ole sinänsä mitään vikaa. Yksin on helppoa, yksinäisyydessä sen sijaan vaikeaa. 

Kullakin meillä lienee omat ikävämme, omat tunteemme ja tapamme käsitellä niitä kuten ikävän kalvavaa, polttavaa tai raastavaa rautaa. Joskus ikävän tunteen suuntaa pois itsestä syyttäen jotakuta ulkopuolista pahasta olostaan, etsien sille syytä ihmisestä, joka ei ole käsillä vaan jossain toisaalla. Vaan jos tunteensa osaa ottaa käsiinsä, saa sen kiinni ja uskaltaa siihen katsoa, todella nähden tuijottaa ja sitten helliä sen tulikuumaa, korventavaa pintaa, voi tästä polttavasta möykystä löytää välineen itsetuntemukseen. Saada sen hehkun lämmittämään mukavalla tavalla. 

Ei auta sohia ulkopuolisia, vaikka mieli kertoilisi, että juuri se mitä he tekevät aiheuttaa meille kipua. Sillä ei oma kipumme ole muiden tekosia, se on mielemme kehitelmä, avunhuutomme tukalaan tilanteeseen, jossa tajuamme toisen olevan niin tärkeä, että hänen vuokseen tekee mieli itkeä itsensä uneen ja aamulla jo halia tyynyä paremman toivossa. Ikävä ja sen tuoma fyysinenkin kipu on luonnollista, vaikkakin epämukavaa, mutta kun siitä saa kiinni ja sen saa syleilyynsä, on siinä siemen pavunvarteen, jonka laelta näkee taas kirkkaammin mielensä maisemaan.

Oma kundini vertasin ikävää yksinäisyyden aaltoon, minulle se on lähinnä rintaa puristava vanne. Se on harmaatakin harmaampaa ja uhkaa hukuttaa, ellei siihen pääse jollain konstilla käsiksi. Sillä sen ei tarvitse hukuttaa, päinvastoin. Ikävä voi olla se oljenkorsi, jonka avulla tajuaa kuinka paljon toinen merkitsee ja oppii myös käsittelemään sitä, että kun tykkään ja hän tykkää, erossa olo on kamalaa, muttei ylitsepäsemätöntä. Ja se on myös pavunvarsi siihen pelkoon, ettei tämä kaikki, mikään olekaan ikuista. Sillä kaiken aikaa minulla on juuri minut, itseni ja elämäni, johon hän palaa pian, ennen kuin huomaankaan. Sulostuttamaan vaan ei hallitsemaan. Hiffaatteko? On sinä ja elämäsi, kuin joulukuusi. Se on kauniin vihreä syntymästäsi saakka, mutta koristeet, vaihtuvat tai pysyvämmät, ovat oksillasi painona sekä ilona. Painona, ja isona ilona. Liian painavat on syytä pudottaa, kauneimpien toivoa pysyvän mukana loppuun asti. Mutta siinä sinä seisot silti ylpeänä, tuuheana ja tuntevana. Itse omassa elämässäsi, välillä yksin, muttet yksinäisenä.

Ikävää ruotiessani olen myös tullut siihen pohdintaan kuinka vahvasti mielen syövereistä elämmekään. Näemme kaiken väritettynä omilla kynillämme. Joillain on paksut tussit, jotka levittävät väriä ääriviivojen yli, ronksisti vaan. Kun minä olen tätä mieltä, kyllä se näin on, näin hänenkin täytyy ajatella. Tämä on normaali. Toisilla kädessään aina hienoin näädänhäntä, varovaisuus hyveenä, kohteliaisuus kahleena. Ajatuksia, ajatuksia vain, niille maailma rakentuu. Yhteisiä uskomuksia, yhteisiä sopimuksia. Kuin kuusen ja koristeiden olisi aina oltava juuri näin tai juuri noin, muuten ei mistään tule mitään. Vaan jospa tuleekin? Jos onkin aika kasvaa omaksi kuusekseen, aika itse punnita oksiensa kesto ja haluamiensa koristeiden paino. Jos ikäväkään ei enää hajoita ja hallitse, vaan opettaa ja liittää yhteen? Kaikki tämä on mahdollisuutta, kunhan saa silmänsä sille auki.

Monesti omia tunteita ja niiden motiiveja myös häpeää ja kieltäytyy myöntämästä tunteitaan, mikä tekee asiasta ja ikävästä vielä isomman mörön. Olen minäkin miettinyt uskallanko myöntää ikäväni, jos toinen ei vaikka ikävöisikään minua. Mitä sitten tapahtuisi? Tuntisinko pettymystä, petetyksi tulemista, hylättyksi tulemisen tunteita, kaikkia mitä ihminen viimeiseen asti vastustaa tuntemasta, sillä ne iskevät vielä ikävääkin kovemmin pehmeään keskustaamme. Uhkaavat tehdä meistä yksinäisiä. Aina tuntuu helpommalta olla itse se, joka määrittää laulun tahdin ja tuulen voimakkuuden. Ehtii ensin, pitää ohjat tiukasti käsissään ja hallitsee elämäänsä, tunteitaan, kaikkea. Mutta. Tiesittekö, että se luo vain valheellista turvaa. Sillä aikuisena teitä ei voi enää kukaan hylätä muu kuin te itse? 

Ykköseltä soi juuri Tonava kaunoinen ja sen sävelin tunnen liiteleväni kevyenä vuoteen 2019.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Ei me ihmiset tavata enää

Tässä siis tapaamisella tarkoitan romanttisessa mielessä toisen löytämistä eli parinmuodostusta. Paljon on puhutta sinkuista, lapsettomista, lapsikadosta ja yksinäisyydestä. Ja siitä, etteivät ihmiset enää tapaa toisiaan. Olen kuullut tämän useasti. Vastannut mielessäni "joo, joo". Ja sitten viime sunnuntaina spårassa se kolahti. Ei me ihmiset oikeasti enää tavata. Mulla oli keltainen takki ja hymyilin, hiukset pesty, olemus avoin, muttei olis tullut mieleenkään, ei uskallus noussut, mennä juttelemaan kivan oloiselle kundille. Joku toinen käänsi päätään minua kohden, mutten aurinkolasien läpi nähnyt tuijottiko hän minua ja takanani näkyvää Stadikan tornia. Näimme ehkä toisemme, muttemme tavanneet.

Ei ihmisille enää tule mieleen tutustua. Haluttaisi ehkä, muttei tiedetä miten. Tinder on hyvä, sillä tarjolla on ainakin on periaatteessa tutustumaan haluavia,  mutta sielläkin on yksi ongelma ylitse muiden. Haetaan, muttei tiedetä mitä. Tai haetaan jotain, ei tätä, ei tätä, ei ainakaan tätä, ehkä toi, miksei, otetaan toi, mut ei tätä taas sit... Ja sit se yksi repliikki riittää, olet idiootti. Olkoon, seuraava! Kandidaattejanhan riittää. Halua tapaamiselle siis on, mutta onko kykyä?

Ihmiset hakevat kyllä paria, onnea, muttei tiedetä mitä se onni itselle on tai mistä se tulee. Etsitään, muttei tiedetä minkälainen ihminen sen voisi minulle suoda. Tongitaan, muttei osata kertoa toiselle tai edes itselle millaisia olemme, mitä haluamme, mistä sytymme, miksi itseasiassa haemme jotakuta elämäämme. Siksikö vain, kun kuuluu? Koska muuten Suomi ei enää ole suomalaisten? Vaikkemme lopulta ole valmiita edes tapaamaan itseämme, rehellisesti. Ei se mielipiteen kertominen niin kaukana totuudesta ollut. Kun tietää mitä mieltä on, se on helppo kertoa paitsi muille myös muistuttaa itselleen. Mielipiteistä voi sitten lähteä tutustumaan itseen ja omiin tarpeisiin. Ja näin kanssakäynti tulee helpommaksi, paljon iisimmäksi. Sitä avautuu luontevasti, ei jännitä. Tällänen mä oon, oon jo tutustunut itseeni, hyväksynytkin ehkä. Alkanut löytää elämäni tärkeimmän ihmisen, ja sen kautta rauhan. Ja ehkä löydän joskus jonkun toisen, mutta ainakin olen avoimempi ottamaan vastaan vieraita. Poistan muurini luonnollisesti, kasvan naamiaisasustani ulos.

Kun tiedät itse kuka olet, mitä tarvitset luultavasti siitä johtuen tiedät myös mitä elämässäsi arvostat, tavoittelet ja haluat. Ja nämä ei ole materialistisia asioita! Vaan sitä, mitä sinä onnellisuuteesi tarvitset. Silloin alkaa tapahtua. Ja alkaa tapahtua vaikka niin, ettet enää etsi etsimästä päästyäsi vaan löydät.

Aiemmin kai parisuhteissa kasvettiin yhdessä aikuisuuteen ja itsetuntemukseen; lähdettiin vahingossa kulkemaan samaa pellon laitaa ja asetuttiin lopulta koivuiksi vierekkäin kasvamaan juuret yhdessä, vahvasti parina, vaikka erillään. Nykyään pariudutaan muka aikuisina, kaiken nähneinä ja kokeneina, vaikka nuorinakin, ja itse ja toinen asetetaan valmiiseen parisuhteen ja aikuisen muottiin. Oli muotti sitten alitajunnan, yhteiskunna, kaveripiriin, perheen, minkä lie luoma... Ei mennä yhdessä eteenpäin vaan yritetään yksin eriteitä niin, että kuitenkin vaatteet ja kaikki tärkeät tavarat säilytetään saman katon alla. Leikitään kotia ja perhettä ilman, että puhuttaisi tunteista ja tarpeista, otettaisi toinen huomioon ja nöyrryttäisi hieman. Molemmin puolin taivuttaisi ja taivutettaisi. Ei katkaista, vaan venyttäen pyydetään ja venyen annetaan.

Vai onko toisen etsiminen jäänytkin sen jalkoihin, että etsitään niin vimmatusti itseä? Ei olla koskaan valmiita, ja epävalmiina ei kenellekään uskota kelpaavansa. Ei ehkä uskaleta tai oikeasti ryhdytä edes valmiiksi. Tai ei uskota kenenkään olevan valmis minulle. Kypsyttelyyn ei ole aikaa, kun on kiire kiire kiire siihen täydelliseen elämään. Monelle elämä on pikajouksua, mutta päämäärän sijaan se on juoksua jotain karkuun. Kerätään kolikoita kuin Mario Brossissa, mutta vaikka kolikoilla  pääseekin seuraavalle levelille, ei siellä pelin sisältö muutu, vaikka puitteet ja hahmon varustelu paranevatkin. Päähenkilö pysyy.

Minä juoksin 35vuotta, kunnes törmäsin viime syksynä ihmismuuriin. Pääsin siitä vain läpi tunkemalla, enkä ole sama ihminen enää. He veivät naamiasasuni, vaikken sitä heti tajunnut. He ainakin avasivat vetoketjun, ja siitä lähin olen astellut vähä vähältä ulos roolista. Tämä on sitä aikuistumista, joka jollekin tapahtuu viisitoista vuotiaana, jollain siihen ei ole koskaan tarvetta - yhdellä ei koskaan kykyä. Kaduilla kävelee niin vauvan asteella kuin ikuisessa elämässä olevia. Yksinäisiä ja pariutuneita. Yhteisöllisyyden kokeneita sinkkuja ja parisuhteessa yksin jääneitä, samoin alastomia ja tiukkaan henkiseen vällyyn kietoutuneita. On oltava avoin ja onnekas, että tapaa ihmisiä, jotka avaavat sinut, vaikka väkisin. Se on hienoa. Kun uskaltaa.

 Eikä aikuisuudessa ole kyse iästä. Aikuisuus on itsetuntemusta. Joillain sitä on aikaisemmin, joillain myöhemmin, joillain ei koskaan. Joillain ei vaan ole tarvetta siihen, mutta mahdollista se on kaikille. Sillä mielestäni on hienoa mennä yhteen lapsina ja kasvaa yhdessä itsetuntemukseen, vaikka ratkaisuna sitten olisikin eriävä tie. Ja miksei ole upeaa on mennä yhteen kahtena aikuisena. Mutta jos yhteen menevät pseudo-aikuinen vahvoine suojamuureineen ja vakuuteltuine mielipiteineen ja lapsen tasolle jäänyt myötäilijä heikkoine itsetuntemuksineen, ei suhteessa ole tasapainoa. Siinä on ehkä kehitysmahdollisuuksia, mutta työtä se vaatii. Ollaanko sitä valmiita tekemään? Työtä itsen ja toisen kanssa, yksin ja yhdessä. Se on välillä kipeetä, ajoittain upeaa ja silti lopussa saattaa toisen lento lähteä eri maahan kuin oma senkin ollessa ihan ok homma.

Aikuinen osaa juoda hunajajuomansa itse, hän ei tarvitse nokkamukia saati hopeavatia ja palvelijaa sitä hänelle tarjoilemaan.

Kimmokkeita tekstiin sain luettuani viimeisestä Kirkko ja kaupunki lehdestä "Oletko rakastunut? Toimi näin!" kiitos sailing sisterini! Samoin Kimmo Takasen kirjat Päästä irti, vapaudu läsnäoloon ja Tunne sydämesi - matka uuteen rakkauteen ovat antaneet ajateltavaa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Heinäsirkat roviolla

Keikka kuussa-haasteeni ajoi minut viime torstaina G livelabin lasikuutioon kuuntelemaan fuusio jazzia. Työpäivä oli ranka ja pelkäsin illasta tulevan vielä rankemman. Olen kieltäytynyt avautumasta jazzille, sillä olen luullut sen olevan pelkkää rytmitöntä venkoilua. Fuusio on juuri sitä, vaikka taitavissa käsissä tällaisesta hullusta improvisoinnistakin voi nauttia. En tiedä mikä jazz-diggarien aivoissa on erilaista, kun he saavat kiinni välillä täysin melodiottomasta soitosta, mutta sitä livenä kuunneltuani en ole mielipiteessäni enää näin jyrkkä. Cameron Graves trionsa kanssa sai minutkin hieman jopa diggaamaan tästä heinäsirkkojen roviota muistuttavasti musiikkigenrestä.


Ensimmäiset kappaleet kuunneltuani en voinut kuin ihmetellä, miten näihin biiseihin kirjoitetaan nuotit? Miten niitä voi soittaa samanlaisina uudestaan ja uudestaan eri keikoilla, vai onko hienous se, ettei ihan tasan voikaan? Biisi on aina uusi uusien improjen kanssa uudella keikalla... Siinä eka haaste, joka vaatii lajiin paneutumista, jos tästä alkaisi enemmänkin pitämään. Torstain keikalla huomasin jossain vaiheessa saavani rummun kompista kiinni ja sen rytmin hävitessä keskityin hetkeksi ihailemaan pianistin nopeita sormia. Triosta paistoi soittamisen nautinto, he tuntuivat luovan kunkin kappaleen uudelleen tänäkin iltana. Diggarien hymyt ovat myös pakitsevia, mutten edelleenkään tajua, missä rytmissä he polkivat jalkaansa. Eivät ainakaan kappaleen. Ehkä siis jonkin soittimen, jonka taajuuden poljentoa korvani ei erottanut.


Taputtaminen kappaleen keskellä oli myös alkuun täysi mysteeri, kunnes hiffasin, että käsiä tulee lyödä yhteen mahdollisimman mahdottoman improkohdan loputtua. Ja se taas edellyttää hieman kipaleen tuntemusta ja tyyliin paneutumista. Biisien nimien mukaan soittajat ajattelivat syleilevänsä koko universumia, joten ei kai sitä muuta tarvitakaan kuin fuusiojazz. Sille tasolle kun pääsisi! Vaikka ehkä juju on siinä, että tämä on erilaista musiikkidiggausta kuin normaalisti. Jokainen saa tästä irti jotain, kukin eri asiaa. Jokainen jammaa eri tahtia ja omaa fiilistään. Tämä on sivistynyttä, hillittyä eikä sitten kuitenkaan. Yhdellä kuulijalla oli täydellinen jakaus, hillitty olemus ja yläruumis pysyi täysin liikkumatta oikean jalan vispatessa hervottomasti johonkin täysin absurdiin tahtiin vedoten. Hän oli pukumies, joka kai riehaantui.

Mieleen jäi kiehtomus, miten on erikoista, että joku osaa ilmaista itseään fuusiojazzin kautta. Tästä tulee ottaa selvää lisää.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mielipiteitä Keski-Euroopasta

Pääsiäisen yli viihdyin miljonäärien seurassa Keski-Euroopassa. Me ei olla vielä voitettu lotossa niin kuin oli tarkoitus, mutta nimi on jäänyt. Miljonäärejä olemme, ainakin henkisessä omaisuudessa mitattuna. Seura on sama kuin syksyllä töissä kaiken pyörityksen ja pohdinnan keskellä eikä tämäkään matka jäänyt vain nähtävyyksien katseluksi. Kaivelimme toistemme epäkohtia ja annoimme palautetta tässä turvallisessa yhteisössä. Pohdintaan pääsi niin maalaisjärki kuin porno, suorittaminen matkustaessa, onnellisuustutkimus, mielipiteiden kertominen, ystävyys...

Minä sain palautetta, etten anna itsestäni ja etenkin, etten jaa oikeaa mielipidettäni, mikä johtaa siihen, ettei minusta saa kiinni. Ei saa selvää, kuka tai millainen ihminen oikeastaan olen. Kaikilla on mielipiteitä, sen taakse ei siis pääse piiloon. Ehkä mielipidettä ei ole kaikesta, mutta useista asioista kyllä. Vähintään omista rajoista ja odotuksista, ja jos ei ole ne olisi ihan hyvä selvittää itselle. Se antaa ymmärrystä. Ensin itse itsestään ja sen jällkeen muille sinusta. Kun näitä näkemyksiä sitten pidättää, naamasta kyllä näkee, että silmien takana on liikennettä, mutta suu ei suo sitä ulos. Mielipiteet menee usein tunteisiin, ne ovat itsen rakennusaineita ja niiden jakaminen saattaa pelottaa. Etenkin, kun ystävyys on syvää, voi toisen eroava ajatus tai vähättelevä kommentti itselle tärkeään asiaan osua kipeästi. Silti, jos aina myötäilee ja varoo satuttamasta tai saamasta itse siipeensä, tulee ihmissuhteista vain kaveruuksien keräilyä. Kenenkään, edes itsensä kanssa ei pääse sen syvemmälle. Koskaan ei saavuta syvempää ystävyyttä, jossa olisi turvallisesti samaa tai eri mieltä, vaihtaisi mielipiteitä, tutustuisi toiseen ja itseen. Sitä vain kuuntelee, nyökyttelee ja kotona puhisee, miten sekin voi olla tuota mieltä. Yrjöttävän tuttua minulle!

Parikymppisenä julistin, että ihan hyvä tai ihan sama ovat paljon pahempia kannanottoja kuin ihan paska. Mihin tämä piirre on kadonnut, hautautunut? No nyt hiekka alkaa taas kaikota karttani päältä, jota en koskaan hävittänyt, piilotin vaan.

En tiedä montako syvää ihmissuhdetta minulla on, yksi edes? Itseeni? Kohta ehkä, mutta ei vielä. Tästä lähtee projekti tutustua omiin mielipiteisiini, rajoihini ja itsekunnioitukseen. Pohjan tälle myötäilylle ja hukkumiselle on pelko toisen ja itsen satuttamisesta ja vielä sen alla lymyää konfliktin pelko. Se on iso peikkoni, konflikti. Ja varmasti myös väärässä olemisen pelko vaivaa. En pidä väittelystä. Tai jos mielipiteeni onkin tyhmä, naurettava, arvoton. Mielipiteilläni on kuitenkin painoarvoa, minulla on arvoa. Ja "väärän" mielipiteen voi aina vaihtaa, ja se on mahdollista vasta kun joku sen epäkohdan minulle osoittaa. Ja osoituksenkin jälkeen voin todeta, että ei se pohdinta ehkä päivänvaloa kestä, mutta jään silti sille tielle. Perustellusti. Olen omasta mielestäni oikeassa, etenkin niissä mielipiteissä kun ei ole absoluuttista oikeaa tai väärää.

Kuinka usein olenkaan tullut kotiin pohtimaan frendin edesottamuksia, eikä aina kauniiseen sävyyn. Negatiivisia tunteitahan tässä etenkin välttelen, sillä niillä juuri päästää toisen lähelle ja antaa hänellekin mahdollisuuden loukata. Antaessaan rakentavaa palautetta avaa itsen samalle, myöntää, että toisella ja toisen mielipiteillä on väliä. Sillä kyselijänä olen myös säilöjä ja pyörittelijä, on kiehtovaa pohtia ihmistä ilman häntä, mutta yksin pohtiessa ihmmissuhteen hedelmä jää raa'aksi. Poimin sen ja katselen, en välitä kuoria ja maistella, nuuhkin ja nuolen korkeintaan, jos sitäkään, ja ihan hyvin joskus kannattaisi iskeä kulmahampaalla kiinni. Ihailemalla en salli yhteistä ateriaa.

Olen perustellut meilipitteetömyyteni myös kohteliaisuudella. Olen pyhä kyselijä, kuten minut tuntevat ihmiset tietävät. Olen loputtoman kiinnostunut muista, mutten usko, että muut olisivat kiinnostuneita minusta, elleivät esitä kysymyksiä. Koukkuhan on siinä, ettei kysymyksiä aina tarvita. Ei sitä aina jaksa onkia toisesta tietoja, kyllä ne pitää haluta ihan itse jakaa muille. Kysymykset voivat aloittaa jutun, mutta sen jälkeen kullakin on vastuunsa keskutelun edistämisestä ja siinä se tulee, siis kullakin on vastuunsa oman mielipiteensä esiin tuomisesta. Ei kukaan luotaa sisälleni ja hogaa, että nyt tolta pitäis kysyä, mitä se miettii. Kyllä se on uskallettava itse tuoda esiin. Haluttava tuoda esiin. Sitä on pidettävä niin painavana, ettei leuka avautumatta jaksa pointtia kantaa vaan ajatus on saatettava kaikkien tietoon.

Millainen suojamuuri mielipiteettömyys myös onkaan! Miellyttämisen halu ja mielipiteen nieleminen tulisi sisällyttää tautiluokitukseen ja lääkkeeksi määrätä oleskelua hyvien ihmisten keskuudessa, jotka uskaltavat antaa ja vastaanottaa mielipiteitä. Kollegani huomautti hienosti, miten mielipiteettömyys estää aidon kanssakäymisen. Minä muka suojelen itseäni ja muita, ja muut kokevat, että vetäydyn. Etten halua heitä lähelleni. Ja niinhän se onkin. Aito minä on minä, jolla on mielipide ja joka uskaltaa tuoda sen esiin. Ei ole väärää mielipidettä eikä varsinkaan sellaista, jota ei voisi muuttaa. Sehän on sitä kanssakäymistä. Mielipiteiden vaihtoa, ystävyyttä ja ihmisyyttä. Suhteita! Ehkä hiljainen tai ujo odottaa kykenevänsä aina puhumaan painokasta sen kerran kun suunsa avaa. Mä en tosin ole hiljainen enkä ujo, vaikka joskus niin luulen, joten ei sen puheen tarvitse sen järkevämpää olla kuin kellään muullakaan. Matkalla mentiin jopa siihen, että selitettyäni, etten tunne saavani ääntäni kuuluville, koska kolme kimmaa luontaisesti äänekkäinä kelasi asioita niin intensiivisesti, he lopettivat puheensa kuin seinään jo huuliani roatettuani. "Nyt se puhuu! Joo, sano vaan!" kuulin ja näin heidän odottavista katseistaan. Ihana fiilis, joku halusi kuulla minut. Kuulkaa kaikka tulevaisuudessakin, minulla on asiaa!

Mielipiteedöttymyyden kautta ja ilmeisen hyvävänä kuuntelijan, sinä pyhänä kyselijänä olen myös tottunut keräilemään ihmissuhteita ja miellyttämään kaikkia. Enkä kykene päästämään irti, vaikka mikä olisi; korkeintaan annan laimentua, mutta välirikkoa vältän. Sen kerran, kun olisi ollut aihetta sanoa kaverille kiitos ja hei, en kestä seuraasi enää, jätin vain kylmästi vastaamatta hänelle millään yhteydenpitovälineellä. Hävisin. Se hävettää vieläkin, yhdeksän vuoden jälkeen, vaikka kaveruuden poikkaiseminen onkin luonnollisesti epämiellyttävää. Toisen satuttaminen ei ole koskaan mieluista, vaikka se voisi olla ainut tapa, jolla tarjota toiselle mahdollisuus kasvaa ihmisenä, tai ainakin kurkata omiin pimeisiin puoliinsa. Tästä rehellisyydestä olisi varmasti tuloksena kuin vain parempia ja syvempiä ystävyyksiä, myös niiden muuten vaan mukana roikkuvien karsiutuminen. Laatu ennen määrää, kyllä se tässä iässä alkaa olla arvokkaampi järjestys. En minä kaikkia ihmisiä tarvitse, tai heidän hyväksyntäänsä, eivätkä he minua tai minun hyväksyntääni. Ei kaikkea tarvitse saada ja kokea, vaikka itsepintaisesti olen tähän asti ajatellut.