Kirjoitushaaste aikuisuus

Meillä jäi tämä kirjoitushaaste hetkeksi, kun molemmat kaverini kanssa uppouduimme omiin ajatuksiimme. Mutta nyt olemme taas ryhdissä, ja siitä olkoon osituksena tämä teksti. Seuraava aihe on aikuisuuten tiiviisti liittyvä kypsyys, mutta koska aikuisuus tuli käsiteltäväksemme ennen kuin edes tajusimme, että kypsyys voiis olla se todella kiinnostava aihe, aloitetaan tässä kirjoituksesta.

Aikuisuus on kaikille erilaista. Joku on aikuinen jo esikoulusta päästyään, toinen ei vielä hautausmaan porteillakaan. Jotain aikuisuudessa on silti yhteneväistä, se on vastuu.

 

Aikuisuus on aihe, johon oli harvinaisen vaikeaa muodostaa määritelmää. Se on niin itsestään selvä, ettei se ole juuri mitään yhtä ja selkeää. Se on monta asiaa, jotka limittyvät ja karkaavat ajatukselta. Moni painoi päänsä hauskasta etuviistoon ja hymyili otettuaan haasteeni vastaan. Kysyttyäni heiltä mitä on aikuisuus? Ensin suu aukeaa rohkeasti, mutta sitten se menee yhtä nopeasti kiinni. Niin. Mitä se aikuisuus on? Tai olenko minä aikuinen.

 

Yhdelle se on kykyä maksaa laskut ajallaan ja huolehtia raha-asioistaan itse. Toiselle se on asunnon ostamista. Kolmannelle aikuisuus on sulkeutunut tila, jossa ei enää tunneta mitään tunteita eikä hassutella, aikuisena ollaan jossain tiukassa muotissa ja toimitaan odotusten mukaisesti. Äidilleni aikuisuus oli kirkossa käyvä, kahvia juova ja tahdikkaasti kotiin menevä ihminen, joka ei pidä melua itsestään. Näin moninaisia ovat aikuisuuden kasvot. Yllätyksenä tuli ainoastaan se, ettei lapsen saaminen tuntunut olevan ainakaan naisille mitenkään aikuisuutta mittaava tapahtuma. Ehkä se on niin luonnollista ja vaistojen varassa tehtyä, sitä ei koeta velvollisuuden lisääntymiseksi vaan ehkä pelkäksi luonnon kutsuksi. 

 

Mikä siis tekee ihmisestä ensin lapsen, sitten nuoren, jossain vaiheessa ehkä aikuisen ja lopulta vanhan? Onko näihin mihinkään rajoja vai onko se vain oma fiilis? Lapsi hogaa ehkä jossain vaiheessa, ettei hän enää leiki vaan lukee nuorten lehtiä ja yrittää olla cool. Nuoruus on kaikilla vahvasti mielessä ja vaikka siitä ei hevin päästäisi irti, jossain vaiheessa sitä vaan huomaa olevansa jotain muuta kuin nuori. Tässä vaiheessa voi tarttua kiinni nuoruuteen ja roikkua siinä hamaan tappiin tai voi todeta olevansa jotain muuta, ehkä sitten aikuinen. Todeta olevansa se jokin vastuuntuntoinen ja järkevä henkilö, mitä roolia aiemmin kammoksui – ja hyvässä lykyssä tajuaa, ettei olekaan muuttunut paljon mihinkään. Ei olekaan toivottavasti tarvinnut päästään irti muusta kuin rypyttömästä ihosta tai täydestä huolettomuudesta, tai ehkä on täytynyt päästää irti vain niistä aikuisuuteen liittyvistä päättömistä uhkakuvista ja peloista. On ehkä ollut pakko huomata, ettei olekaan kulkenut suoraa päätä kirkon sakastiin pullakahveille huivi tiukasti kaulan alle sidottuna. Onkin vain silittänyt paitansa itse ja alkanut käyttää rintaneulaa, tosin sitäkin vain koska se on perintönä saatu. 

 

Minulle aikuisuus tuo mukanaan vastuun ja vapauden, ja näistä kahdesta on minun aikuisuuteni tehty. Mahdollisuuksista ja kiehtovista kokemuksista. Töistä, josta saa rahaa, jolla voi tehdä sitä, mitä itse haluaa. Sillä vastuu tuo myös vapautta, ei vain päinvastoin.  Minulle aikuisuus on ollut väylä rahan ja toimeentulon, mahdollisuuksien ja kokemuksien maailmaan. Aikuistuminen on jotenkin samanlainen kriisi kuin ikäkriisi, se tulee teki mitä vaan, mutta kun sen hyväksyy, tajuaa, ettei ilman voi elää. 

 

Joka päivä sitä itseasiassa vaan imuroi lisää mielenkiintoa ja pakaasin täytettä. 

 

Aikuisuus on myös sitä typeryyttä, että kun kertoo illanistujaisissa Alkon myyjän pyytäneen nähdä paperit, muut onnittelevat! Muut onnittelevat, että sinulla on hyvin säilyneet silmän ympärykset tai sopivan outo hiustyyli. He eivät ajattele, mistä onnittelut kumpuavat. Eli siitä, että onneksi olkoon menet vielä nuoresta! Tai onneksi olkoon, olet jonkun mielestä hyvin säilynyt. Mitä jos myyjällä vaan oli huono päivä, likaiset silmälasit tai itse näytit niin pelästyneeltä, ettei sinua voinut muulla lohduttaa kuin kysymällä papereita?

 

Suurin pelko aikuisuudessa lienee sen pysähtyneisyys. Mutta kuka kertoisi meille kaikille, että nuoruuden jälkeen on sittenkin elämää? Ettei tarvitse antautua hautaan eikä sohvan pohjalle, vaikka määrittelisikin itsensä aikuiseksi. Ja että elämän pisin vaihe on itseasiassa sitä vihattua, välteltyä ja kammoksuttua aikuisuutta. Ja että me olemme lasten idoleita, ainakin ennen kuin heistä tulee paremmin tietäviä teini-ikäisiä.

 

Ja kuka sanoo, ettei se harmaantunut professori koskaan hulluttelisi? Hyppäisi polkuauton päälle ja ajelisi ympäri huonetta sisäinen riehaantunut valo loistaen kasvoillaan. Sellaista ei tee nuorena, ei kehtaa, joten miksei sitten aikuisena antaisi periksi kaikelle oletetuille ja odotetuille ja tekaistuille olemisen muoteille, ja tekisi vihdoin niin kuin tahtoo. Alkaisi toteuttaa unelmiaan, kun on siihen viimein mahdollisuudet… Viimein vain oma lupa on tarpeen...