Kirjoitushaaste Näkymättömyys

Aloitin jo aikaa sitten lukemaan kirjaa Näkymätön nainen, mutta lopetin sen reilun aukeamien selailun jälkeen. Näkymättömyys tuntui kirjassa tulevan esiin vain aseena hyökätä yhteiskuntaa vastan ja etsiä syitä, miksi miehet ovat vallassa joka puolella ja naiset jäävät näkymättömiksi. En kiellä, etteikö varmasti moni asia olisi suunniteltu miesten mittojen mukaan, mutta itse pitkänä naisena en ole koskaan kokenut olevani diskriminoitu. On myös ihan hyvä, että autokaistat aurataan, ajaahan niillä miesten yksityisautojen lisäksi paljon naisten yksityisautoja ja etenkin naisten käyttämiä joukkoliikennevälineitä. Jalkakäytävät tulisi kyllä myös aurata, mutta sittenpä me naiset vaan pompimme autokaistoilla hyvinkin näkyvinä esteinä. Vielä ei ole kuulunut kuolleista, eikä tööteistäkään!

Haluankin vaihtaa kirjan näkemyksen näkymättömistä naisista ihan kehen vain näkymättömään tai näkymättömyydestä kärsivään ihmiseen, heitä on yhteiskunnassa paljon. Vammaiset jäävät usein jalkoihin, samoin vanhukset, sairaat tai jostain nautintoaineesta riippuvaiset. Kaikki, jotka eivät osaa, jaksa tai pääse puolustamaan itseään, samoin kuin niin moni, jota ei kuunnella. Moni, joka lanataan syrjään. Tai jota ei kuulla. Vauvat voivat jäädä näkymättömiksi, ellei äiti tai isä ole heistä huolehtimassa. Lapsi samoin kuin yksinäinen teini tai aikuinenkin. Yhteiskunta perustuu tietyllä tavalla näkyvyydelle. Ja vaikka kaikki yritettäisiin aina vuorollaan nostaa valokeilaan, ei jalustalle mahdu kuin tietty ryhmä ihmisiä kerrallaan. Etusivulla on tilaa vain parille isolle otsikolle, samoin ihmisten päissä on tilaa vain muutamalle autettavalle tai huomioitavalle ryhmälle. Kaikkia ei voi pelastaa kerralla, vaikka kaikille pelastus ja hyvä elämä halutaan taata. Siihen yhteiskunta, politiikka ja viisaat ihmiset kilvan pyrkivät, ihanteeseen.

Ihanteen kuvassa astuukin esiin yksilö ja hänen voimansa. Koska kukaan edes isolla joukolla ei voi pelastaa kaikkia yhtä aikaa, on löydyttävä ihmisiä, jotka poimivat sen jonkun, yhden ihmisen tai ryhmän ja alkavat tehdä yksilölle hyvää ja auttaa. Tuhlata itsekkyytensä ja tehdä jostain näkyvän ainakin pienen ryhmän silmissä. Yksilön omissa silmissä, oli se auttajan tai autettavan silmissä. Se on pohjimmiltaan aina tärkeintä. Sillä yksilöstä näkymättömyys purkautuu ilmoille. Tai jos se ei purkaudu, se odottaa purkautumistaan, sen tulisi purkautua. Tulisi päästä valloilleen ja kuulluksi, edes yhden ihmisen korvin. Jo sillä on merkitystä.

Siirryn ulkoisesta ja globaalimmasta näkymättömyyden ongelmasta seuraavaksi oman nuotioni ääreen pohtimaan omaa kokemustani näkymättömyydestä, vaikka olenkin hetero pitkä nainen, jolla menee yhteiskunnallisesti samoin kuin keittiön kaappien mitoituksen suhteen elämässä varsin hyvin. Minua kuunnellaan ja minua katsotaankin hyvällä, enkä tarkoita, että olisin superkaunis tai todella viisas. Mahdun vaan siihen länsimaisen ihmisen ahtaaseen muottiin, jossa koen olevani nähty yhteiskunnan jäsen. Olen terve. Olen toimeentuleva. Olen valkoinen. Muun muassa, onnelinen. Näin on varmasti maailmassa suhteellisen harvalla ihmisellä. Yksi kaverini totesi, että jos joskus tulisi huono päivä mun kannattaisi vaan miettiä, että kaikki arvostaa skandinaavisen naisen piirteitä ja vaihtaisi paikkaa kanssani milloin vain! Ei kovin hyvä lähtökohta tuntea näkymättömyyttä.

Siirrytäänpä sitten niistä ulkoisista mittasuhteista sinne, minne minulla on pitkä kaukoputki ja vahvat kiikarit, ja mitä en vielä sittenkään aina tavoita, nimittäin omaan mieleeni. Yhteiskuntahan tätä näkymättömyyden fiilistä toki vahvistaa monissakin ihmisryhmissä, mutta se elää silti kukkeimmin juuri mielemme sisällä. Vaikka kuinka joku aasialainen haluaisi olla juuri kuin minä tullakseen näkyväksi maailmassa, haluaisiko hän myös vääjäämättömät länsimaisen ihmisen näkymättömyyden tunteeni omikseen? Tahtoisiko hän huomata, ettei ystävällisyys tai hyvä tahto tai skandinaaviset poskipäät aina johdakaan mukavaan lopputulokseen vaan sitä tulee suljetuksi ulkopuolelle ja tuntee olevansa turhin tyyppi maan päällä. Tuskin nämä ongelmat olisivat hänen elämässään pahoja, mutta muistettakoon, että elintaso tuo mukanaan juuri tasoisensa ongelmat. Näkymättömyyden ongelma on länsimaissa suuri mielenterveyden riski. Se on iso syy yksinäisyyden tunteeseen, mielenterveysongelmiin ja yleiseen pahaan oloon. Jos en ole kenellekään mitään, olenko itsellenikään arvokas?

Jos vielä supistan, haluan kertoa, että näkymättömyys johtaa mielestäni miellyttämisen tarpeeseen ja siihen, että omat arvot ja mielipiteet pyyhkii taka-alalle voidakseen vain saada palkinnon, tulla nähdyksi. Ja oikeastaan lopulta tulla hyväksytyksi. Oli kyseessä kaveriporukka, työyhteisö tai perhe, miellyttäminen vain syventää näkymättömyyttä, sillä et silloin ole enää itsesi vaan joku muu. Näyttelet elämääsi ja häivytät aidon meiningin taka-alalle. Olet oikeasti nähty näkymätön, olet itse supistettuna sisääsi näytellen jotain hurjan hienoa ja haluttua. Hyvä tieto on, ettet luultavasti pysy supistettuna ikuisesti. Jokin tapahtumaketju tai ihminen saa sinut lopulta herätettyä horroksesta, ja silloin kyyti voi olla hurjaa näkymättömään sinuun tottuneelle lähipiirillesi. ”Ethän sinä ole tuollainen” voi kuulua, kun painelet menemään hippulat vinkuen ja näytät keskisormea aikaisemmalla elämällesi. Näkyvänä oleminen voi kuitenkin siihen tottumattomalle olla pelottavaa ja saada nopean viuhahduksen jälkeen mielen kääriytymään takaisin näkymättömyyden suojaan. Ei kukaan halua olla ihminen, josta ei tykätä. Itsekäs. Äänekäs. Vaikka vain sillä, että on oma itsensä voi lopulta voittaa sekä näkymättömyyden että ihmisten hyväksynnän.

Näkymättömyys ei ole helppoa, se ei ole aina valinta, se on paksu peitto, joka toisaalla suojaa ja toisaalla tukahduttaa. Mutta voi se olla myös vuorattu diskopalloin. Eli mitä sitä aina ja kaikille huutelemaan, jos on muutamia, jotka osaavat luolaasi kurkistaa. Mutta onko kaikilla niitä muita, edes sitä yhtä, jolle olla näkyvä?