tiistai 12. tammikuuta 2021

Kirjoitushaaste Itsenäinen nainen

Itsenäinen nainen on sekä ärsyttävä että koskettava termi. Kuulin sen ensikerran ihmiseltä, joka halusi ehkä näin sanomalla korostaa itsenäisyyttään miehiin nähden. Sellaiseksi termin alun perin koinkin. Itsenäinen nainen on historiallinen termi, jossa nainen pukeutuu hameen sijaan housuihin tai menee kotitöiden sijasta palkkaduuniin. Molemmat tehdessään nainen on historiassa irtisanoutunut joko aviomiehen tavoittelemisesta tai miehen elätettävänä olemisesta. Tämän historiallisen latauksen takia yhdistelmä ”itsenäinen nainen” on mielestäni vanhentunut ja kuuluu ainoastaan sanastoon, jota käytetään ennen 60-lukua eläneistä naisista. 

 

Nykyisin jokainen nainen on lähtökohtaisesti itsenäinen. Ihan kuin on mieskin, mitä termiä ”itsenäinen mies” ei ole koskaan ollutkaan. Se kuulostaakin lähinnä huvittavalta, mutta niin kuulostaa itsenäinen nainenkin nyky-yhteiskunnassa. Nykyisin voi olla esimerkiksi taloudellisesti riippuvainen toisesta, niin nainen miehestä tai mies naisesta ilman, että kyseinen taloudellisesti heikommassa asemassa olevan katsottaisiin olevan ei-itsenäinen. Tai miltä kuulostaisi mies, joka ei osaa laittaa ruokaa. Onko hän silti itsenäinen mies vai riippuvainen esimerkiksi vaimosta, joka hänet ruokkii? Hollywood tähti voi olla riippuvainen luottomeikkaajastaan, mutta on silti hyvinkin itsenäinen henkilö. Hieman kaukaa haettua, mutta itsenäinen-termiä on pakko hieman venytellä, jotta sen taakse mahtuvat laajat katsantokannat voidaan havaita.  

 

Ehkä termi itsenäinen onkin erotettava koskemaan mitä vain elämän osa-aluetta, jolla yksilö voi olla joko itsenäinen eli handlata asian tai riippuvainen eli tarvita toisen apua asian saavuttamiseen. Elintason, ruoan, inspiraation, pyykkihuollon. Missä siis kulkee itsenäisen ja sen vastakohdan, riippuvaisen raja? Se on aika häilyvä, eikö vain. Ja vähintäänkin se on hyvin ailahteleva, jos edes olemassa. Ja se voi koskea hyvinkin pientä aluetta elämästä, tai mahdollisesti vain tiettyjä elämänalueita. Jos siis historiallinen nainen oli epäitsenäinen suhteessa raha-asioihinsa samoin kuin itsemääräämisvaltaansa. Hän ei voinut äänestää, hänen ei suvaittu asua yksin, hänen ei ollut soveliasta tehdä montaakaan asiaa, joita nykyisin kaikki ovat vapaita tekemään. Laki turvaa itsenäisyytemme. 

 

Mihin siis edelleen tarvitsemme ”itsenäistä naista”? 

 

Ehkä pohdinta onkin kohdistettava sellaiseen naiseen, joka ei parisuhteessa tarraudu kumppaniinsa vaan seisoo omilla jaloillaan ja elää parisuhteessakin omaa elämäänsä. Pärjää itsekseen, nauttii omasta ajasta ja työntää kundikaverinsa poikien iltaan tai purjehtimaan voidakseen toteuttaa itseään, olla itsenäinen ja ilmava. Tämä on kirjoitettuna kovin ihana idea, mutta itselle kaukainen haave. Minulle parisuhteen ihanne on jotain muuta, joten en parisuhdemielessä koe olevani itsenäinen nainen. Olen hyvinkin kiintyvä, tarvitseva ja haluan kumppaniltani panostusta yhteiseen asiaamme, suhteeseemme. Koen välillä olevani taakka, ja olen siitä tunteesta hyvin surullinen. Olen miettinyt, että ei-itsenäisen parisuhteen malli tulee jo vanhemmiltani. He eivät ole viettäneet montaakaan yötä erillään toisistaan ja tekevät melkein kaiken aina yhdessä. Kaikille kokoaikainen yhdessä olo ei sovi, tai se ei ole edes mahdollista. Luontevimpana tiiviin olemisen tilalle tulisi kuitenkin saada jotain korvaavaa, jotta voisi kokea olevansa edelleen parisuhteessa, mutta voisi toteuttaa toisen tarpeen omasta ajasta ja tilasta samalla, kun nauttii omasta itsenäisestä elämästään. Kundikaverilleni kuulemma luvattiin itsenäinen nainen, joka nyt istuu kotona vollottamassa ja tuijottaa luuria, joka ei soi. 

 

Luulen, että minusta puhuttaessa itsenäinen nainen on läheisilleni merkinnyt kykyäni lähteä seikkailemaan yksin, viettää yksin vuosi jos toinenkin ulkomailla, tahtoa elää sinkkuna ilman jatkuvaa parisuhteen tarvetta. Jos nämä ovat itsenäisen naisen määritelmää, allekirjoitan ne täysin ja saman tien! Tällainen itsenäinen olenkin, haluan olla. Koenkin olevani. Olenko siis kaventanut pohdintani itsenäisestä naisesta parisuhteeseen, jossa en itsenäisen naisen pyrkimyksissäni onnistu ja toisaalta historiassa kontekstiin ja aikaan, milloin nainen oli muutenkin outo ilmestys muuna kuin tyttärenä, äitinä tai puolisona? Olenko yrittänyt pusertaa itseni johonkin muottiin, johon en mahdu, mutta johon minun mielestäni tulisi mahtua.

 

Mitä siis on nykyinen itsenäinen nainen tai itsenäinen mies, itsenäinen ihminen? Koska itsenäinen pitää sisällään niin monta aspektia, voi itsenäinen olla monella elämän osa-alueella olematta itsenäinen toisella. Joku voi olla itsenäinen ihan vaiston varaisesti lääkärin vastaanotolla. Esimerkiksi minä vihaan, kun toinen tulee siihen hössöttämään ja pitämään kädestä. Olen tottunut kohtaamaan tiukat paikat itsekseni. Mutta sitten kun laskeutuu tumma ilta eikä päivälläkään ole ollut mitään järjellistä tekemistä, en olekaan enää itsenäinen. Itken rakkaani perään ja vaadin häntä soittamaan minulle, huolimatta siitä, mitä hänellä sillä hetkellä on meneillään. Tämä kaava ei koskaan toteudu, mikä syventää ahdinkoani ja dilemmaani itsenäisestä naisesta. Taasko epäonnistuin? Taasko romahdin kaipaamaan tukea ihmiseltä, joka ei sitä ehdi antaa. Taasko unohdin, että osaan kyllä olla yksin, jos en vaan anna valtaa ajatuksilleni, jotka toistavat, ettei itsenäisyys parisuhteessa voi onnistua. Voiko olla tarvitsematta toista ja silti rakastaa häntä? 

 

Vastaukset tuntuvat jakautuvan sukupuolen mukaan. Miesten mielestä voi, ja se on tavoiteltavaa. Naisten mielestä ei voi, eikä se ole edes mitenkään tavoiteltavaa. Otantani ei ole mitenkään laaja, mutta esitänkin asian vain omalta katsantokannaltani. Minulle tulee vahva välittämättömyyden ja hylkäyksen pelko, mikäli en saa olla tarve-suhteessa kumppaniini. Mikäli en saa olettaa hänenkin kaipaavan minua ja jutteluitamme, ja mikäli en saa tuoda tätä esiin. Itse näen tämän tarpeen suurimpana rakkautena ja sen osoituksena. Hän ei ehkä, mutta tulisiko hänen edes nähdä? Ja tulisiko minunkaan? Yksinhän tänne tulemme ha yksin täältä lähdemme, väliin mahtuu paljon merkityksiä ja paljon ihmisiä, mutta kuten joku on todennut, tärkein suhde on suhde itseen. Sitä ei voi millään korvata eikä kompensoida. 

 

Millä sitä voisi itse tulla itsenäiseksi tai vaihtoehtoisesti saada toisen hyväksymään, ettei ole itsenäinen. Voiko kykenemättömyys itsenäisyyteen rikkoa parisuhteen? Voiko toisesta saada tarpeekseen? Se kai on se isoin mörkö, ja saa tarraamaan suhteeseen ja toiseen entistä tiukemmin. Se sattuu ja satuttaa, eikä se anna kasvaa ja kukoistaa vaan se häivyttää ja kutistaa. Toisaalta, kun mietin millainen suhteemme olisi, jos kundikaverini olisi ripustautuva, se olisi hirveää. Tulkitsisin hänen olevan vätys ja päättäisin suhteen varmasti nopeasti. Onko siis naisen ei-itsenäisyys ja miehen itsenäisyys itseasiassa geeneissämme ja emme oikeastaan osaa olla muuta? Itsenäinen nainen kun usein on miehelle pelottava. Miehen tulee voida hallita ja huolehtia siinä missä naisen tulee tarvita ja hakeutua tähän suojeluun. Ehkä siis eron pyristellessämme pyristelemmekin pois jostain, mikä on meille luotu. Ja siksi eroon pääseminen onkin niin hankalaa ja vasten vaistoista, sillä sen ei kuulukaan onnistua. Dynamiikan tulee aina pysyä niin, että mies on se oletettu itsenäinen, ja nainen ei. 

 

Samoin tuntuu olevan, että maailman balanssi pohjautuu kahden eri poolin ympärille. Nämä poolit eivät kuitenkaan voi olla saman arvoisia tai saman laisia, sillä silloin niiden välinen jännite katoaisi. Kun en ovat sopusuhtaisesti eroavia, säilyy jokin kosminen taika, joka on luotu pitämään ne yhdessä ja balanssissa. 

 

Itsenäinen nainen ei kuitenkaan ole siis vain historian tuote tai luoksepääsemätön vuori, se on toinen puoli jostakin, jota myös tarvitaan. Ja ehkä niiden kahden välillä tarvitaan myös se balanssi. Olla itsenäinen ja tarvitseva yhtä aikaa. Historiallisten itsenäisten naishahmojenkin on ollut lopulta luovutettava itsensä rakkauden – ja tietyn tarvitsevuuden alttarille. 

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista pohdiskelua.

Yksi kohta kiinnitti erityisesti huomiotani. Kirjoitit: " Onko siis naisen ei-itsenäisyys ja miehen itsenäisyys itseasiassa geeneissämme ja emme oikeastaan osaa olla muuta?" Naisten ja miesten erot parisuhteeseen liittyvissä asioissa voidaan itse asiassa selittää hyvin pitkälti biologialla.

Jokaisen lajin, ml. ihminen, keskeinen tavoite on jatkaa sukuaan, siis saada aikuisiksi selviäviä jälkeläisiä, jotka edelleen jatkavat sukuaan. Jos näin ei olisi jonkin lajin kohdalla, se kuolisi nopeasti sukupuuttoon. Naisen ja miehen kannalta tämä tavoite voi toteutua hyvin eri tavalla.

Yksi mies voi saada lähes rajattomasti jälkeläisiä, jos vain partnereita löytyy. Nainen voi puolestaan saada hyvin rajallisen määrän lapsia, kymmenen on jo paljon. Siksi miehen kannalta on fiksua pyrkiä saamaan paljon lapsia ja toivoa, että ainakin osa selviytyy aikuisuuteen, vaikka isä ei niistä ihmeemmin huolehtisikaan. Naisen puolestaan kannattaa pitää hyvää huolta niistä vähistä.

Jotta nainen parantaisi lastensa selviytymismahdollisuuksia, omakohtaisen huolenpidon lisäksi hänen kannattaa pyrkiä saamaan lasten isä (tai muu puoliso) osallistumaan huolenpitoon. Tätä tarvetta lisää se, että ainakin raskauden loppuvaiheessa ja imetysaikana naisen kyky hankkia ravintoa yms. elämälle välttämätöntä on rajoitettu. Nykyinen sosiaaliturva ja työn vähäinen fyysinen rasittavuus tietysti lieventävät tätä tarvetta, mutta vaistomme ovat peräisin luolamiehen ajalta. Siksi naisen kannattaa pyrkiä miellyttämään puolisoaan, jotta tämä pysyisi hänen rinnallaan. Naiset kiinnittävätkin keskimäärin miehiä enemmän huomiota ulkonäköönsä, vaatetukseen, meikkaamiseen, koruihin yms.

Lopuksi: en pidä moraalisesti hyväksyttävänä miehen moniavioisuuteen (tai uskottomuuteen tms.) perustuvaa lisääntymisstrategiaa, mutta se on kuitenkin evoluution tulos, ja sellaisena olemassa oleva tosiseikka.

KK kirjoitti...

Kiitos kommentista! Tämän kaltaisiin pohdintoihin olen itsekin päätynyt, kun olen tekstin julkaistuani jutellut aiheesta lisää kaverieni kanssa. Biologiaa ei käy kieltäminen ja allekirjoitan täysin pohdintasi lisääntymisen, lasten ja toimeentulon aiheuttamista eroavista tarpeista eri sukupuolien välillä. Moderni ihminen ei ole kovin kaukana alkuihmisestä etenkään vaistojen suhteen.