tiistai 11. kesäkuuta 2019

Kehä kolmonen kiinni

Olen löytänyt vierelleni kundin, jonka kanssa on hyvä olla. Vuoden seurustelun jälkeen ollaan törmätty vääjäämättömään, yhteinen hima ois kiva. Me ollaan eri kaupungeista, joten toisen on pakko valita itselleen uusi asuinkunta, meidän parisuhteessa se olen minä. Olen ollut yllättynyt muutamien frendien reaktioista muuttouutisesta kuullessaan. Yksi totesi Turun olevan ikävä kaupunki. Sitä pyörittää kuulemma muutama vanha suku eikä kaupungin päätöksenteossa ole sen takia demokratialla sijaa. Turussa on kuulemma myös eniten työpaikkakiusaamista Suomessa, "että tiedät sitten, ainakin varoitin" tokaisi hän vielä loppuun. Aha.

Toinen kaveri totesi ehkä sarkastisesti "Sä sitten downshiftaat ihan tosissas", Turussa kun ei ole 24h Alepoja joka kadun kulmassa, spåralla ei pääse ajelemaan milloin mielii ja kauramaidon joutuu hakemaan isosta Prismasta säädyllisiin aukioloaikoihin. Onpahan sekin kommentti tullut eteen, että sä oot kyllä niin stadilainen, ettei ikinä uskois sun kotiutuvan muualle. Stadilainen olen, huvitun itsekin ajatuksesta muuntua tekoturkulaiseksi ja ehkä syksyn tullen parun kamalaa koti-ikävää, mutta mitä muuta sitten menetänkään kuin tämän ihana, täyteen tupatun pääkaupunkimme ilmapiirin ja hipsterhöpster menot... Ööööö, en mitään?

Muutaman kannustavan lauseenkin olen saanut painaa korvaani, jopa rohkeuden ihailun. Ja mitä enemmän olen noiden riipivien kommenttien jouduttamana pohtinut tulevaa muuttoa, sitä selvemmäksi on käynyt silmääni Helsingin täyttyvä kaupunkikuva. Se on jo kauan ärsyttänyt, mutta nyt on jostain syystä, ehkä Pasilaan kohoavan Triplan takia tullut mitta täyteen. Kohta ei taivaanrantaa erota tornitaloilta paikalta, missä ennen kasvoi vain koivuja. Uusien talojen parvekkeilta voi ojentaa kahvipaketin naapurille ja vihreeä lehteä saa näköpiiriinsä kurottautua etsimään kauas kaiteen yli. Australiassa törmäsin auton takalasiin liimattuun tarraan, jossa luki Australian lipun päällä ytimekkäästi "Fuck off, we're full". Minä ehdottaisin samaa tekstiä Suurkirkon siluettia kuvaavaan tarraan. Kehä kolmonen kiinni, Helsinki on täynnä.

Tämä on tietenkin ilkeä tokaisu stadilaiselta, joka on jo tottunut kaikkeen kivaan ja juuri asukkaat tämän kaksituhatta luvun valinnan monipuolisuuden ovat Helsinkiin tuoneet. Mutta Suomi on pitkä maa, eikä olisi yhtään mielekästä nähdä kaverini vision toteutuvan. Hän uumoili, että Keski-Suomeen voitaisiin vetää viljakaistale, mistä saataisiin vehnää ja pohjoiseen sitten kasvattaa eksoottinen erämaa, minne turistit ja työnsä uuvuttamat voisivat mennä lepuuttamaan hermojaan ja lompakoitaan. Kun panin idealle hanttiin, kysyi hän olisinko sitten valmis maksamaan hallitusohjelmasta, jolla pitkä maamme pysyisi asutetuna? Jolla dösä kulkisi maan kaukaisimpaankin kolkkaan ja työpaikkoja priiskoteltaisiin muuallekin kuin Pääkaupunkiseudulle. Olisin! vastasin, aloitetaanko vaikka 30 veroprosentista?

On aivan jäätävää kerätä suurin osa ihmisistä pääkaupunkiseudulle ja rakentaa se täyteen ylihintaisia asuntoja, kun tilaa maassamme riittää. Tässä suhteessahan minäkin elän kuin opetan, pyrin pois täältä kärpäspaperista, pois ahtaasta suppilosta, jonne houkutellaan aina vaan lisää jengiä.

Mitä, jos yksi leffateatteri riittää? Ja mitä, jos kaupan ei tarvitsekaan olla auki kuin kuuteen lauantaisin? Mitä jos se tekeekin vain hyvää, että menonsa pitää suunnitella sen sijaan, että joka hetki olisi oltava mahdollisuus valita ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Eikä Helsingissäkään voi tätä tehdä. Euroopan suurkaupungeissa ehkä aletaan puhua aidosta 24h elämästä, jonka senkään puolella en seiso. No, syksyllä nähdään mitä kaipaan eniten, Kaivaria vai spåran kolinaa. Ne nimittäin on kyllä jotain, mitä Stadista ottaisin mukaani. Mutta en tätä nykyisen kaupunkisuunnittelun ahtautta, jossa kellekään ei jää tilaa hengittää.

Kuka sitten olisi se harva ja valittu, joka sen tilan ansaitsisi? Mielestäni kysymys on aseteltava niin, että millä muistakin kaupungeista saataisiin yhtä houkuttelevia kuin tästä yhdestä? Pitäisikö useammalle antaa pääkaupungin arvo..? Äh ei, mutta useammalle tulisi taikoa enemmän työpaikkoja ja estää massojen vyöry etelään. Tehdä politiikkaa, jolla koko Suomi pysyy elinvoimaisena.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kirjoitushaaste Maslow´n tarvehierarkia

Tällä kertaa puimme Maslow'n tarvehierarkiaa. Luin haasteen toisen kirjoittajan tekstin aamulla ja tajusin olevani tekstissäni täysin hierarkian paulissa. Mutta niin olen aian ollut, myönnän sen. Lukekaa ja olkaa omaa mieltä! Seuraavan kirjoitamme filosofeista, ensimmäisenä Spinotsa.

Abraham Maslow oli yhdysvaltalainen psykologi, joka julkaisi 1943 teoriansa ihmisen tarpeista ja niiden hierarkkisuudesta. Teoria on usein esitetty pyramidin muodostavina tasoina, joista perustarpeet kuten fyysiset tarpeet (juomavesi, ravinto ja suoja) luovat pyramidin leveän pohjan. Seuraavalla askelmalla on turvallisuuden tarve ja sen yläpuolella läheisyyden ja rakkauden tarve. Huippua kohti mentäessä ja kuvion kaventuessa tulevat mukaan arvostuksen tarve kuvion huipun muodostuessa älyllisten ja esteettisten tarpeiden täyttymisestä. Yksinkertaistettuna idea on siis, ettei ihminen kaipaa taidemuseoon ellei hänellä ei ole ruokaa syötävänä tai kattoa päänsä päällä. Tietyt perustarpeet on saatava tyydytettyä ennen kuin valmis vastaanottamaan seuraavan tason elämyksiä. Pyramidin pohjalla onkin perustavanlaatuisia asioita, mitä ilman ihminen ei voi elää. Seuraavien tasojen tarpeet on täytyttävä ja palasten oltava olemassa, jotta ihmisen kasvu täyteen potentiaaliinsa, arvostavaan ja ajattelevaan ihmisyyteen on mahdollista.

Pyramidi ei varmasti muodosta aukotonta teoriaa ihmisyydestä ja ihmisen tarpeista, niin kuin ei mikään teoria ole enempää kuin itsensä, enempää kuin teoria. Maslow on kuitenkin onnistunut luomaan mielenkiintoisen pohjan ihmisenä olemiselle, jonka minä olen allekirjoittanut niin kauan kuin muistan sen kouluaikoina kuulleeni. Aamulla herätessäni en välitä nähdä kaunista taulua, jos tunnen, että edellisillan tapahtumien takia olen kuolla janoon. Vesilasi kädessä olen jo paljon vastaanottavaisempi kauneudelle. Tässä huomaamme myös, että tarvehierarkia luo perustan ehkä ihmisyydelle, mutta se toimii myös hetkellisten tarpeiden määrittäjänä. ihmisen ei tarvitse vajota pysyvästi huipulta janon yllättäessä. Tietyt tarpeet vaan ovat hyvin primitiivisiä ja vaativat huomiomme sata prosenttia, ennen kuin entisenlainen elämä Maslow’n hierarkian ylemmällä tai ylimmällä tasolla onnistuu.

Hetkellisen janon lisäksi tarpeensa täyttänyt nykyihminen voi toki vajota hierarkiassa myös romahtaen alimmalle tasolle ja pysyä siellä pidempäänkin kuin yhden vesilasillisen hankkimiseen menee aikaa. Tämä voi tulla eteen esimerkiksi siinä tilanteessa, kun alta menee työpaikka, avioliitto tai terveys. Työpaikan menetys haavoittaa ainakin "toisen asteen" turvallisuuden tarvetta, joka on nykyisin hyvinkin vahvaksi koettu tarve. Toisaalta, jos ei ole rahaa, ei ole mahdollisesti edes sitä alimman palikan täyttymystä eli kattoa pään päällä. Avioliiton tai parisuhteen kariutuminen tuskin iskee fyysisten tarpeiden tyydyttymiseen, kun niihin luetaan hengitysilma ja juomavesi, mutta toisen palkin turvallisuuden tarpeeseen ja kolmannen askeleen läheisyyden ja rakkauden kaipuuseen se takuu varmasti tekee loven. Ihan lattialle sitä ei siis tömähdä, mutta tuntuva notkahdus elämässä käy. Terveyden menetys on ehkä tiukin paikka, jonkun teorian mukaan terveys sisältyy toisen asteen turvallisuuden tarpeeseen. Itse ehkä siirtäisin terveyden yhdeksi alimman palkin rakennusosista.

Juuri näissä elämän murroksissa muuten ehkä näkymättömän Maslowin teorian olemassaolon viimeistään hogaa. Pysyvyyden olotilassa, kaiken ollessa hyvin, keskitymme herkästi kiipeämään tasolta toiselle tai viimeisen tason eli älyllisten ja esteettisten tarpeiden tyydyttämisen ja itseilmaisun ylläpitämiseen, ehkä jopa kaikkeen hyvään kyllästyen. Pienet tarpeet kuten ajoittainen nälkä tai sheiverillä sääreen viilletty haava pudottavat meidät tasaisesti aavistuksen alemmas, mutta näitä paremmin merkille panematta me syömme, juomme tai kaivamme laukusta laastarin, ja jatkamme matkaamme. Kunnes – ehkä joskus - tulee seinä eli suurempi kriisi vastaan, jolloin, kuten jo totesin, joutuu koko hommaa arvioimaan uudelleen.

Jutellessani kavereiden kanssa Maslow´sta ja ihmiselämän tarpeista törmäsin myös podintaan, miten vähällä ihminen lopulta tulee toimeen, myös nykyaikana, kun valinnanvaraa on enemmän kuin Suomen kielen sanastossa sanoja. Ravinnon ja suojan tarve tarkoittaa oikeasti vain vettä ja ruokaa, limsa tai tietty pastamuoto ei ole tarpeellinen, vain kiva lisä. Perusasiat tyydyttyvät, kun annamme itsemme tyydyttyä ja kuten yhdessä tarvehierarkiaa koskevassa tekstissä todettiin, on nykyinen tarvehierarkian täyttäminen enemmän tavoittelua, aina uusien asioiden saamiseen tähtäävää toimintaa ennemmin kuin tarpeellisen ylläpitämistä ja riittävän tason tajuamista ja sen kanssa tyytyväisenä elämistä.

On ihmisiä, joilla ei ole varaa kuin tasan tuiki tärkeisiin asioihin, mutta kuka siinäkään lopettaa tavoittelua todeten, että savutettu taso todellakin riittää? Ja mikäli valinnanvaraa ei ole, kuinka helppoa on edes todeta, ettei lisää tarvitse? Tyytyminen olevaan on harvojen luksusta, loput jäävät jumiin tavoittelun kierteeseen. Harvempi on edes käynyt sillä tasolla, että on omistanut vain sängyn, pari t-paitaa, housut ja takin, ja asunut vuokra-asunnossa, ellei ole ollut aivan pakko. Ja silloinkin tilasta on ollut kova kiire pois. Minä tunnen tälläisen ihmisen. Hän tykkää luksuksesta ja nauttii matkustamisesta ja hyvästä ateriasta, ja vaikka uskon hänen nauttivan niistä aivan samoin kuin me kaikki muutkin, tajuaa hän, ettei niitä oikeasti tarvitse. Ne ovat aina bonus, mutta vain välttämätön on oikeasti tarpeellista. Ja tehtiinhän tästä leffakin joskus 2000-luvun puolivälissä. Siinä päähenkilö sai hakea tavaroitaan takaisin yhden päivässä aloittaen urakan täysin nakuna tyhjässä huoneistossa eläen. Lopussa hän oppi arvostamaan vain tärkeimpiä, tyytymään tarvittuun. Elokuva on Tavarataivas (2013), suosittelen!

Nälkäkiukku ja kuolemanjano herättää, jos niiden pirinän vaan kuulee. Mutta se herättää syvempään kuin hetkellisen nautinnon etsimiseen, jos sitä oikeasti pysähtyy kuuntelemaan. Tavoittelu on päivän, ajan, elämän sana. Haemme pohjimmiltamme ehkä elämän tarkoitusta, mutta koska se on mielestäni tavoite yli viidennen tason eli jotain vaikeampaa hommaa, ei se ole mielekästä ellei luonnistu ihmiseltä aidosti. Tämän vaikeuden takia onkin aina helpompi antautua hetkellisen kyllästymisen tai ärtymyksen, nälkäkiukun valtaan ja lähteä etsimään helppoa ulospääsyä täydellisyyden tuskasta, ylimmän tason aiheuttamast ahämmennyksestä – hampurilaista tai tekemistä. Kyllästyminen ei siis ole aito tarve, se on ennemminkin häiriötekijä koko pyramidissa. Kyllästyminen voisi avata oven, jos sen takia joskus pysähtyisi etsimättä siihen ratkaisua.

Näin loppuyhteenvetona, olemmeko siis unohtaneet pääsevämme jokainen melkein syntymästä pyramidin ylimmälle tasolle? Länsimainen elämämme on todella turvattua poislukien ne hetkittäiset janon ja pelon tunteet, kun darrassa ei jaksaisi nousta sängystä tai kun juna jättää vuoron välistä, ja epäilemme pomon suuttuvan duunista myöhästymisen takia. Tarvehierarkia ei missään nimessä ole tullut turhaksi, päinvastoin sen tutkailu voisi olla yksi ovi länsimaisen hyvinvointi-pahoinvoinnin taakse.

lauantai 18. toukokuuta 2019

Yksin pihalla lauantaina

Tänään on Suomen lyhyen, lämpimän kesän ensimmäinen päivä. Missään ei ole takuita, että huomenna olisi kesän toinen päivä, mutta Suomen kesästä puhuessa yhteenlaskettujen lämpimien päivien määrä on tärkeämpi kuin toisiaan seuraavien. Tulin lounaalle istumaan kundikaverini pihalle, tai pienelle terassille, josta näkyy viereiselle verkkaiselle tielle. Tiellä kulkee milloin autoja, välillä joku pyöräilijä polkee ohi, satunnaisesti jalankulkijakin. Köyhän aterian syötyäni ajattelin jäädä vain nauttimaan olostani, lämmöstä ja elämästä. Tuijottaa, kuinka lämpiävä asfaltti jo päästää ilmaan väreilyä ja pari ampiaista eksyy pihan voikukkaan. Mindfullnesia parhaimmillaan, observointia. Vaan havainnoinnistani minut herättää risteyksessä hidastavan moottoroidun kolmipyöräisen matkustaja, keski-ikäinen nainen ja hänen tuijotuksensa.

Kaikki, vaikkeivät kaikki olisi edes käyneet Kreikan saaristossa tietävät mielikuvan vanhasta miehestä, joka istuu talonsa kuistilla, tai puistonpenkillä hiljaa, nauttivan näköisenä. Hän ei tee mitään, katselee vain ja antaa elämän virrata edessään, itsessään ja ympärillään. Hän ehkä näkee kuin minä, kuinka asfaltti tuottaa lämpöaaltoja, västäräkki etsii matoa tai ohikulkija keskittyy jäätelöönsä. Mutta hetkinen, miksi Kreikassa ohikulkija keskittyy jäätelöönsä ja Suomessa minuun? Sopiiko meistä jompi kumpi paremmin kuvaan siis siihen rauhalliseen elämän aistimiseen, mitä meissä kummassakin, herrassa ja minussa, juuri tällaisella hetkellä tapahtuu. Valitettavasti kyllä, ja siinä mittelössä minä tunnen jääväni altavastaajaksi.

Kuumissa maissa ja tietyn ikäisenä on yleisesti hyväksyttyä istua paikallaan lukematta kirjaa tai tuottamatta, tekemättä mitään erikoisempaa. Minäkin toin tämän läppärin tähän terassille syliini ihan vain näyttääkseni enemmän normaalilta ja tunteakseni oloni vähemmän oudoksi. Varmaan jos polttaisin tai edes joisin jotain, lunastaisin paikkani lämmössä. Parvekkeella asia on eri, kun on poissa ihmisten silmistä, siellä voi maata tai istua tekemättä mitään kenenkään ihmettelemättä asiaa. Tosin tässä tilanteessa parvekkeella vetelisin sikeitä. Tässä terassilla kun istun vaan ja ihmettelen, olen - jopa omasta mielestäni - vähän outo ilmestys. Olen tuottamaton. En ole matkalla minnekään, en tee mitään, en edes nuku mikä sekin on yleisesti hyväksyttävämpää kuin paikallaan istuminen ja ympäristönsä havainnoiminen. Ajattelen vain, ja se ei näy päällepäin.

Kumma tarve taas sopia johonkin normaalin muottiin, mutta siinäpä mitä parhain kirjoituksen aihe. Rannalla tämänlainen makoilu ja jengin tuijottelu olisi ihan hyväksyttävää, samoin uimastadikalla. Aurajoen rannassakin saisin istua rauhassa, tuntea kuuluvani joukkoon. Mutta tuleeko minusta kyylä, kun omalta "reviiriltäni" siis terassilta tuijottelen tapahtuvaa olemista ja elämistä tekemättä mitään muuta. Istun, ihmettelen ja olen outo. Ehkä tämä pohdinta kumpuaa myös siitä, että olen ollut koko päivän itsekseni ja kaipaan juttukumppania, jotakuta kelle purkaa ajatuksiani ja te ihmiset siellä ruudun ääressä olette tälle tajunnan virralleni hyvin rakas yleisö. Aiemmin päivällä käytin pari tuntia luonnostellessani seuraavaa kirjoitushaasteen aihetta nimittäin tekstiä Maslow´n tarvehierarkiasta. Mukavaa lauantaita, minä jatkan outoilua, vaikka jätänkin tän läppärin auki syliini. Se olkoon oikeutukseni tässä istumiselleni ja mitättömän tekemiselleni.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kirjoitushaaste kiire

Mihin  ihmisillä  on  kiire? Istun  kirjasto  Oodissa  ylimmän  kerroksen  ikkunan  ääressä.  Ikkunan,  jota  on  yritetty  varjostaa  valkoisilla,  pyöreillä tarroilla, kuin  rei’ittimen  roskilla, ja  siltä  se  näyttääkin, roskaiselta. Eikä  noi tarrat ainakaan  alhaalta  paistavaa kevätaurinkoa  pysty  ulkona  pitämään,  mutta  se  ei  liene  tarkoituskaan.  Tässä  on  lämmin,  hyvä  ja  rauhaisaa. Nimittäin Oodissa  ei  kenelläkään  tunnu,  näytä,  olevan  kiire. Kiire  on,  kuin  täydellisyys,  korviemme  välissä.

 Kuin  häpeä,  kiire  on  tunne,  josta  voi  oppia  irti,  vaikka  sitä  harva  tuntuu tajuavan. Kiire  vie  mukanaan, jos  sille  antautuu  ja  antautuminen, se  on  helppoa.  Kiire  tempaa  roikkumaan sekuntiviisariin,  vaikka  oikea  paikka  ihmiselle  olisi  rauhassa  tuntiviisarin  päällä  istuskelu. Sillä  mihin  meillä  on  niin hirveä  kiire?

Kiireessä  elämä  menee  ohi,  vaikka  kiireessä  tuntee  elävänsä. 

Kiire  on  yhtä  aikaa  ystävä  ja  vihollinen.  Kiire  täyttää  päivät,  se  täyttää  hetket.  Kiire  saa  elämän  tuntumaan  täydeltä  ja merkitykselliseltä.  Joka  hetki  on  oltava  jossain,  parhaassa  tapauksessa  kahdessa  paikassa  yhtä  aikaa.  On  tekemistä, tuntee  olevansa  tarvittu.  Kiire  on  maagista.  Raadollisuudessaan  kiire  kuitenkin  lyö  ihmisen  lyttyyn,  se  peittää jaksamisen  rajat ja  saa  ihmisen  orjakseen  tehden  hetkestä  suorituksen. Nordqvistin  slogan  ”Tee  hetkestä  elämys”  ei kiireen  keskellä  enää  tunnu  miltään,  kun  on  fiilis, ettei syödäkään  ehdi. Alussa  kiireen  keskellä  tunnettu  tarvittu  olo vaihtuu  velvoitettuun  ja  ärsytykseen,  pitääks  mun  aina-fiilikseen.  Eikä  sitä  uupuneena  olekaan  muodikas.  Kaikki  vaan jää  kokematta, kun  pitäisikin  taas  jo  olla  jossain  muualla.

Kiire  luo  kaaosta,  mutta  mielestäni  se  antaa  samalla  hallinnan  tunnetta.  Aikataulutus  tyydyttää.  Hallinnan  kokemus antaa  ihmiselle  tunteen, että  kaikki tämä  absurdi, jota  elämäksi  kutsutaan,  on  hallinnassa.  Jos  hallinnan  tunnetta  tai tyydytystä  ei koe, kaatuu  kiire  päälle  ja  alkaa  hallita  ihmistä. Vaikka  miksei se  muutenkin  hallitsisi.  Ja  sehän  hallitsee arkea  ja  juhlaa,  työtä  ja  vapaa-aikaa.  Onneksi  alkoholitarjoilu  saa  ihmiset  usein  unohtamaan  ajankulun,  mutta kahvikutsuilla  jengi  poistuu  kohteliaasti  parin  tunnin  jälkeen.  Täytyy  ehtiä  kotiin.  Ehtiä  kotiin?

Yleensä  kiire  tunnutaan  käsitettävän  yksin  omaan  negatiivisena  asiana.  Se  varmasti  kuluttaa,  mutta  ilmiönä  se  ei  ole negatiivinen  eikä  positiivinen  vaan  ehkä  eniten  aikaamme  kuvaava.  Elämme  yhteiskunnassa, missä  ihmisillä  on  aikaa  ja välineitä  tehdä  asioita,  on  apuvälineitä  ja  arkea  helpottavia  juttuja, on  tietämystä  ja  valinnanvaraa, on  kaikkea  ja  siksi on kaikista  vähiten  sitä  tärkeintä  -  aikaa.  Yksinkertaisesti  aikaa  saa  hiljentämällä, karsimalla, vaikka  muodikkaasta  down shiftaamalla  -  vai  menikö  se  juttu  jo?  Keskittymällä.  Kysymällä  ja  vastaamalla  samalla  yhteen  kysymykseen,  mihin haluan  panostaa  ja  mitä  haluan  elämästäni  poistaa?  Tämä  ei  ehkä  toimi  työelämässä,  mutta  sen  ulkopuolella  ainakin. Onko  pakko  ehtiä,  jos  ei  ehdi  tai  haluta,  jos  ei  halua.

Mulla  on  harvoin  kiire  koska  lähden  aina  ajoissa,  vaikka  kundikaverini  kyllä  sanoo, että  minulla  on  usein  sellainen lyhytkestoinen, hetkellinen  kiire. Mulla  on  kiire  olla  ajoissa,  kiire  odottamaan  kuten  armeijassa  sanotaan.  Mutta  kun  en tykkää  olla  myöhässä, en  itseasiassa  pysty  siihen, vaikka  yritän. Mutta  se, että  on  kiire  olla  ajoissa,  on  yhtä  hömppää kuin  olla  myöhässä.  Hesarissa  kirjoitettiin  joskus,  että  myöhässä  olevat  ihmiset ovat optimisteja, sillä  he  eivät stressaa ajoissa  olemisesta  vaan  luottavat,  että  myöhässäkin  saapuminen  on  ok.  Duuni  on  toinen  paikkaa,  missä  minulla  on  kiire.   Mutta  sielläkin  yritän  uskoa  toteamukseeni, että  kiire  on  vain  tunne, jota  koemme  voidaksemme  hallita  kaaosta  ja  kokea suoriutuvamme,  olevamme  tehokkaita.  Enoni  kertoi  joskus,  ettei  hän  koskaan  juokse  bussiin.  Olen  opetellut  häneltä, etten  minäkään  juokse  bussiin, tai spåraan. Miksi juoksisin, kun  seuraava  tulee  kyllä, ja  sitäkin  seuraava  muutaman minuutin  kuluttua?  Mihin  minulla  olisi  kiire?  Ja  vaikka  uhkaa  myöhästyä,  auttaako  kiire  siihen  yhtään?  Kiristää  vaan otsapantaa,  muttei  saa  dösää  kulkemaan  lujempaa.  Tämän  kun  saisi  syvemmälle  päähän.

Kiire  on  kuulemma  myös  enemmän  kaupunkilaisten  ongelma. Turussa  kiire  tuntuu  jo  hellittävän,  se  Helsinkiä kuvaava  piirre.  Suurkaupungissa  on  tempo  nopea,  mitä  pienemmäksi  kaupunki  kutistuu   kutistuu,  sitä  rauhallisemmaksi  elo muuttuu.  Sen  huomasin  jo  ollessani  Australiassa  yhden  suoran  tien  kylässä  myymässä  jäätelöä. Turisteilla  oli siellä kiire,  paikallisilla  ei  ollut  meininkiä  minnekään.  Ja  oletan  tässä  turistien  olleen  kaupunkilaisia,  jotka  hakivat  pikku kaupungista  sitä  rauhaa  ja  idylliä. Onko  ihmisillä  siis  todellisuudessa  kiire  vai  onko  meillä vain  niin  pirusti kaikkea  suoritettavaa, ettei  yksi  elämäkään  riitä?

torstai 11. huhtikuuta 2019

Täydellisyys

Tämä ei tule olemaan täydellinen teksti täydellisyydestä, vaikka aiheena täydellinen on täydellinen, ei siitä mitään puutu. Mutta mitä täydellinen on? Pohdinta lähti työkaverin toteamuksesta ”[...] kukaan ei ole täydellinen ja se tekee ihmisestä just kiinnostavan, kun ei ole täydellinen.. eihän täydellisyys kiinnosta?” 

Täydellisyys vain on. Sen voi saavuttaa, mutta sitä ei voi tavoitella. 

Se, että syntymän jälkeen mikään ei enää tunnu täydelliseltä johtunee ihmisen omista tavoitteista tai haaveista saada aina enemmän tai vähemmän jotain, jotta saavuttaisi jonkun itse luomansa täydellisyyden määritelmän. Elämän täydellisyys ei riitä. Ja siis tämä on taas hieman korkeampaa pohdintaa, mutta jos mietitte mitä syntyvällä lapsella on, jos ympäröiviä olosuhteita ei oteta huomioon. Hänellä on kaikki. Täydellisyys. Toimiva ihmisyys. Hänellä on mahdollisuus. Hän voi saada, mitä haluaa. Kaikki on vain hänestä itsestään kiinni, ja oikeastaan hänen ei tarvitse saada enää mitään muuta kuin plus miinus puolitoista metria pituutta ja painoa keskimäärin 60kiloa lisää. Siinä kaikki, ja hänestä kasvaa täysikäinen, täysivaltainen ihminen. Täydellinen. Ja sitten iskee vastaan maailma, omat odotukset, kateus, mäkin haluan. Haluan täydellisen elämän, vaikken edes tiedä mitä se on.

Onko täydellistä, kuten ihminen sen kuvittelee? 
Täydellistä ihmistä, elämää, tavaraa tai hetkeä. Sinua?

Minusta täydellisyys on erittäin kiinnostava käsite, mutta täysin absurdi kenellekään koskaan tavoiteltavaksi, koska se on jo. Sitä ei tarvitse saavuttaa, se on mielentila ei materia. Kysypä täydellisenä pitämältäsi ihmiseltä, onko hänen elämänsä omasta mielestään täydellistä? Luultavasti siitä puuttuu aina jotain. Melkeinpä myöntävän vastauksen voit saada ihmiseltä, jolta sinun mielestäsi puuttuu vaikka mitä, mutta omasta mielestään hänellä voi olla käsissään kaikki tarvittava, täydellinen elämä. Täydellisyys ei kai tällöin ole aukottomuutta tai puutteettomuutta. Täydellisyys on mielenrauha, suhde elämään. 

Tai tavoittele itse täydellisyyttä ja siihen päästyäsi kysy itseltäsi, oliko se nyt tässä. Säästät hulluna ilman päämäärää, mutta milloin sinulla on tarpeeksi, että olet tyytyväinen? Täydellisyyttä ei ihmiselle ole vaikkapa siitä yksinkertaisesta syystä, että aina muka puuttuu jotain. Vähintään sitten onni tai aika nauttia saavutuksistaan. Raadollista. Seuraava askel kyttää jo näköpiirin laidalla. Täydellisyyden tavoittelu on loputon suo, johon tepsii vain sen lopettaminen.

 Krooninen epätäydellisyys on päivän sana.

Täydellisyys on nykyisin hyvin hetkellistä. Ja hyvin ihmisestä riippuvaista. Hetkellistä, hetkeen palaava. Ihmisen määrittämää. Luonto sen sijaan on täydellistä juuri siinä, ettei se kysele miten pitäisi olla, se vaan on kuten se on, kuten se on tullut olevaksi. Eläin ei kysele keltään tai hae todistetta täydellisyydelleen, se on muokkautunut toimivaksi siis täydelliseksi. Ja mikäli ei ole, luonnonvalinta karsii sen pois. 

Jos täydelliseksi valitseminen ei ole mahdollista, koska täydellinen oikeasti "on jo", onko mahdollista siis kasvaa täydellisyyteen? Jos joltain odotetaan täydellisyyttä, odotetaan häneltä työtä jonkin eteen, mikä ei yleensä ole mahdollista tai inhimillistä. Feministiltä tai herrasmieheltä odotetaan täydellisyyttä, mutta siis mitä? Kuin odotettaisi, että hän tekee jonkin ennalta määrittelemättömän virheen, jonka jälkeen voidaan moittia, ettei hänen käytöksensä ollutkaan täydellistä. Ettei hän ollutkaan täydellinen. Ja silti jonkun voidaan todeta olevan täydellinen puutteineen. Mitä täydellisyys silloin on, kun siinä on puutteita? Jonkun mielestä täydellisen makaronilaatikon päällä on pekonia, minun mielestäni korppujauhoja. Onko täydellinen siis jotain, mistä ei puutu enää mitään? Ja jos täydellisyys on puutteetonta, tulee jossain olla alfa-makaroonilaatikko. Ken sen määrittää? Kukin itse, sanoisin ja silloin kunkin hyvä on kunkin täydellinen. 

Absoluuttinen täydellisyys olkoon sinun täydellisyytesi.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kirjoitushaaste häpeä

Tästä tuli pitkä teksti, koska mulla oli kaksi tuntia aikaa Onnibussin keskipenkillä ja paljon ajatuksia tunteesta nimeltä häpeä.

Häpeä on kiehtova tunne, sillä kaikki ovat ainakin kokeneet häpeää, useimmat varmasti kokevat sitä ihan säännöllisesti, elleivät päivittäin. Miten raastavaa saattaisi olla hävetä itseään, olemistaan, mielihalujaan, saati ulkonäköään päivittäin tai edes joka toinen päivä? Itse häpeän, mutta harvoin. Ja häpeää käsittelen enemmin kutkuttavana ja kiehtovana kuin lamauttavana ja tuskallisena tunteena. Siksi haluankin tutustua omaan ja toisten häpeään paremmin. Häpeään ilmiönä.

Häpeä on primitiivinen tunne, jonka ilmenemismuodot ja laukaisijat ovat mielestäni sekä kulttuurisidonnaisia että opittuja. Häpeän tunne on kiinni opituista malleista ja niistä johdetuista omista ajatuksista, siitä mitä yksilö pitää yleisesti hyväksyttävänä tai ei-hyväksyttävänä yhteisön ja yhteiskunnan silmissä. Häpeä on myös vahvasti kasvatuksesta. Ihminen myös häpeää sitä, minkä uskoo erottavan laumasta, sillä sitähän häpeä palvelee: tarvetta ja mahdollisuutta kuulua joukkoon. Häpeä on tiettyä itsesääntelyä. Toisaalta häpeä myös ohjaa omille poluille niitä, jotka omaa polkua haikailevat. Olisiko erikoisia ihmisiä, jos ei olisi häpeää? Jos ei olisi sitä hyväksyttävää normia, josta poiketa.

Luin netistä artikkelia, jossa todettiin, että jo vauvat kokevat häpeää. Heidän kurotellessaan oletettua äitiään kohti ja huomatessaan että pienten sormien osoittama henkilö ei olekaan äiti vaan joku vieras hyypiö, kääntää vauva reaktionomaisesti katseensa poispäin ja alkaa itkeä. Hän häpeää epäonnistumistaan, artikkelissa todetaan. Alle puhekykyisten tunteita on mielestäni vähän vaarallista mennä kategorisoimaan näin pitkälle, mutta ei kai siinä toisaalta ihan pieleenkään mennä. Epäonnistunut yritys, etenkin jos siihen linkittyy vahva uskomus onnistumisesta tai oikeassa olemisesta, aiheuttaa aikuisessakin häpeän tunteita. Jos jääkiekkomatsissa huidot innokkaasti tyypille, joka tarkemmalla katsannolla osoittautuukin vieraaksi eikä oletetuksi omaksi äidiksi, ei virhe aikuisella saa enää kyyneliä virtaamaan, mutta kyllä siitä refleksin omainen ”Ai sori sori, luulin sua ihan toiseksi tyypiksi” suusta tulee ja posket saattavat jopa punottaa. Pyydät siis anteeksi epäonnistumistasi tai ainakin selittelet erehdystäsi vaikka millä, esimerkiksi hallin huonolla valaistuksella, vanhoilla silmälaisella tai vähintään imartelevalla yhdennäköisyydellä. Mitään konkreettista hävettävää ei ole tapahtunut, ei ainakaan sellaista, minkä takia lentäisi ulos yhteisöstä. Ja silti hävettää.

Toinen absurdi häpeän aihe on kompastuminen. Anteeksi, olinpa minä kömpelö, kun kaaduin, ei kai kukaan nähnyt eikä mua ainakaan tarvitse auttaa, ei sattunu yhtään, vaikka koko ranne roikkuisi irti kädestä. Mitä väliä, jos joku näki?! Ja ainakin hyvä, että tulivat auttamaan. Vai meneekö tämä siihen hengissä selviämisen moodiin, jossa vaistot käskyttävät kömpelön lauman jäsenen äkkiä piiloon nuolemaan haavojaan, jotta esiin voi tulla sitten entistä ehompana ja siten välttyä villieläinten ruoaksi jäämiseltä? Kömpelön auttaminenhan voisi maksaa auttajankin hengen. Ehkäpä hieman kaukaa haettua, mutta miksei mahdollista. Yksinkertaisemmin, häpeän voinee aiheuttaa ihan tällainenkin massasta erottuminen.

Muuten kuin konkreettisen tapahtuman aiheuttamasta häpeästä nousee mieleeni tarve kuulua joukkoon ja pelko, että hävettävä asia saa toiset sulkemaan yhteisön ulkopuolelle. Häpeä on reaktio asioihin, asioiden tilaan, omiin ominaisuuksiin ja olemuksiin, joiden uskomme ja pelkäämme vaikuttavan asemaamme yhteisössä. Kundikaverini totesi, että ehkä häpeä myös pitää yhteiskuntaa kasassa. Yhteiset normit tulevat toteutetuiksi, kun yksilön itsesäätely pitää häpeän kautta huolen yhteisten normien noudattamisesta. Meitä kasvatetaan erottamaan oikea väärästä, ja häpeä on osallisena tässä erottelussa. Ennen häpeäpuu oli käytetty rangaistus lievemmistä rikkeistä, ja nykyäänkin häpeän lietsomisella esimerkiksi sosiaalisessa mediassa aiheutetaan ihmisille sydäreitä tai saadaan heidät jopa tekemään itsemurhia. Eikä häpeärangaistuksia välttämättä edes niin kovista jutuista jaella. Oman eroavan, ei niin mediaseksikkään mielipiteen ilmaiseminen riittää. Joku ei satu tykkäämään rintaruokinnasta julkisella paikalla ja postaa siitä videon nettiin. Jossain ajassa se ruokkiva äiti olisi ollut häpeäjä, mutta nykyisin häpeää saa tuntea vain arvostelija, jonka kuuluu painua maan alle ahtaine mielipiteineen. Avoin yhteiskunta on siirtynyt kaiken sallivaan, mutta myös kritiikkiä sorsivaan suuntaan.

Jos ajatellaan, että rintaruokinta on maailman luonnollisin asia ja sitä voi duunailla ihan missä vaan, ”emmä kehtaa” saattaa silti olla monen syy jättää se tekemättä, vaikka omasta mielestä siinä ei olisi mitään väärää. Tai jos mietit jotain omaan arkeesi sopivaa asiaa. Kuinka monta kertaa olet halunnut ottaa porukassa oluen, mutta kun kaikki muut ottavat limua, pelkäät leimautuvasi alkoholistiksi? Tai olisit mielelläsi ripustanut kattoon mummon kristallikruunun, mutta täytyyhän sitä Lokista tykätä, se on kaikilla muillakin fiksuilla ihmisillä. Tällainen yleishäpeä on mielestäni kokemassa murroksen, mutta silti oman mielihalun myöntäminen tai jostain ei niin coolista tykkääminen on jännä paikka. Mitä muut oikein musta miettii?

Duunissa olen huomannut senkin, miten äkkiä sanomiset voidaan tulkita väärin. Kun Sivullisen päähenkilö Mersault tai Anneli Auer eivät kumpikaan itkeneet läheistensä hautajaisissa, heidät leimattiin heti oudoiksi ja vaarallisiksi. Hävetkää! Oikeassa paikassa pienikin normista poikkeaminen luo häpeän lisäksi suuren mustan varjon yksilön ylle, etenkin jos yksilö ei edes tajua hävetä! Ai siinäpä vasta, jos et siis tajua hävetä, olet aika uskalias, röyhkeäkin tyyppi. Ja anteeksi pyytäminen, katseen alas painaminen ja yhteisön edellyttämä häpeäminen korjaa tilanteen. Kertooko tämä viimein häpeän vahvuudesta ja arvotettavuudesta tunteena? Se on ikään kuin sisäinen kuumemittari siitä, milloin sosiaalisesti on ns. kiehunut yli. Se, kuka sitä kuumemittaria valvoo ja sairaalle sen lukeman kertoo, on eri asia. Minulle neutraali asia voi kääntyä huomaamattani päälaelleen, ja silloin auttaa vain leuan painaminen rintaan. Onneksi nykyään tällainen töppäys unohdetaan kaiken maailman tietotulvassa hyvinkin nopeasti.

Tietyllä tavalla häpeä on nykyisin myös leikin asia. Häpeän tunne on kutkuttava ja reaktion toisissa aiheutettuaan voinee kokea myös onnistumista. Häpeä kun on pään sisäistä, opittua, voi siitä kuoriutuakseen olla tarvetta herättää reaktio muissa ja sitä kautta työstää omat häpeän tunteensa. Huomata, että mitään hävettävää ei ole.
Kohdata häpeä voidakseen irtautua siitä. Kokeillaanko? Pannaan päälle ihan mitä kaapista löytyy ja lähdetään kävelemään Stockalle. Tässä mielessä hipsterien ja ysäri tai kasarifanien vaatetus leikkii mielestäni juurikin häpeällä. Pukeudun oudosti, menen ulos kävelemään ja saan katseita, en häpeä vaan nautin, vaikka muut saattavat myötähävetä puolestani. Minut huomataan. Olen erilainen, olen yksilö ja siten oman valtavirrasta poikkeavan yhteisöni onnistunut jäsen.

Guilty pleasure, mistä tämä koko häpeän pohtiminen lähti liikkeelle, on myös yksi ihannoimani häpeän muoto. Sillä oikein mässäillään ja siitä puhutaan tv:ssä ja lehdissä. Mitä tykkään tehdä yksin kotona hiljaa kaikkien katseiden ulottumattomissa? NO KUUNNELLA VIKINGARNAN SLOVAREJA tietty! Kuulkaa kaikki, mä tykkään jostain, mikä mua kuitenkin hävettää kertoa. Kun tämä jokin ei ole liian henkilökohtaista, mutta silti sopivan huvittavaa ja aiheuttaa hieman silmien pyörittelyä, mitä saan sen kertomisesta, jos en nautintoa? Vapautuksen? Haenko hyväksyntää, jos vaikka joku nojaisi olkapäähäni ja toteaisi hiljaa ”niin minäkin tykkään”. Sen jälkeen voimme luoda tietävät katseet toisiimme ja todeta muodostavamme oman pienen piirimme, olemme hipstereitä omassa kuplassamme. Kun mieliteko on tarpeeksi outo, vaikkakin ok, löytyy aina joku ja side hengenheimolaiseen on silloin vahvempi kuin kasvottomaan yhteiskuntaan. Aiheuttaako osan nautintoa kiinnijäämisen pelko ja sen luoma kutkuttava jännitys siitä. Mitä jos joku saisi tietää? Mutta miettiikö kukaan, että mitä jos kukaan ei reagoisikaan? Asia oiskin vaan ok ja häpeästä viis.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Ihminen, jolle kuuluu aina vain hyvää

Tapasin taannoin kaverin, menimme kahville. Lattemasina suhisi, päivä paistoi ikkunasta tahmeille pöydille. Mitä kuuluu? kysyi hän. Kiitos hyvää, vietän paljon aikaa Turussa nykyisin ja tykkään siitä kaupungista todella paljon. Jää vaan omien kaverien tapaamiset vähemmälle. Mitä sulle? Hyvää. Piste. Hymy.

Niin Turussa ihmiset on avoimempia kuin Helsingissä. Nyökkään myöntävästi ja komppaan parilla lauseella. Heitän saaneeni palkankorotuksen, ystävä parjaa Helsingin työmarkkinoita, työtä ei ole. Mutten tiedä, en ole moneen vuoteen tiennyt onko hän töissä. Voisin kysyä, mutta tottumuksesta tiedän kiertelevän vastauksen, joka on myöntävän ja kieltävän välimaastossa, muttei mitään selkeää. Se on kuin vastaus hyvää, kun kysyt mitä toiselle kuuluu. Hyvää kuuluu. Eli mitä?

Mitä sun vanhemmille kuuluu? Hyvää. Ja hymy päälle. Kerron omistani, isällä kävely on hieman raskasta, mutta edelleen he ajelevat Lidliin ja äiti käy Prismassa työkaverien kanssa. Saan vastaukseksi kiva-toteamuksen ja hymyn. En muuta. Stocka on kyllä mennyt alaspäin, ja Helsingissä kuolee kivijalkaliikkeitä, kun ei ihmiset ole valmiita kuluttamaan. Olen samaa mieltä. Toivon, että Stocka ei kuolisi. Tämä talo on kuitenkin arvokas toteaa kaverini tietävä katse silmissään, sillä taloudesta puhuessa hänen kanssaan saisi vaikka vuorokauden kulumaan. Mutta koska minä en osaa, sekin juttu kuolee alkuunsa. Suomen talouden tila, Stockan tila. Tyhjää. Hyvää kuuluu, kai.

Sitten siirrymme puhumaan kolmannesta henkilöstä, ihmisestä, jonka olen nähnyt pari kertaa vuosia sitten. Kaverini pitää häneen yhteyttä, mutta miettii pitäisikö. Se on hullu, mielisairas, etkö olekin samaa mieltä? Kaverin kertomien perusteella myötäilen, vaikka yhtä usein muistutan, etten ole nähnyt kyseistä henkilöä vuosiin. Mitä voisin sanoa? Ihan dille, passita se hoitoon. Ei, sanon hmm ja jaa. Ja hei, jos käy raskaaksi, niin otat heiman etäisyyttä siihen tyypiin. Näin teemme, otamme etäisyyttä. Joo paras se on, se on ihan bimbo. Aivan, annat hetken olla. Kaikki tarvitsevat vapaapäivän lähimmäisistään, jopa rakastavaiset, näin laulaa Chicagon vokalistikin. Even lovers need a holiday far away from each other. Energiasyöppöjä ei kestä kukaan.

Ja minä en kestä hiljaisuutta. Olen pyhä kyselijä, ja samoin toimin toisin päin. Vastailen, kun toinen on kiinnostunut, mutta mikä on tämä kahvittelun laji, jossa ei puhuta itsestä vaan kolmansista osapuolista ja taloudesta, säästä ja vanhustenhoidon tilasta. Sotekin oli ihan farssi ja tulevat vaalit, ketä sitä äänestäisi. Joku totesi, että olen hyvä kuuntelija ja huomaamattaan minulle kertoo koko elämän tarinansa. Toinen totesi, että se ominaisuus on uteliaisuutta. Pysähdys. Saman asian kaksi puolta kuin kruuna ja klaava, kuin kahvi ja tee. Otan joskus kahvia aamulla, joskus teetä, kahdelta aina kahvia ja kello yhdeksäntoista kahvilassa tilaan vihreää teetä. Osaisimpa vuorovaikutuksessakin vaihtaa mielihalua näin. Sillä ehkä imuni saa toisen sulkeutumaan ja toisen avautumaan seurassani kuin lotuksen kukan. Koska en osaa hymistä yleisistä asioista. Tahdon enemmän kuin hyvää.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Kirjoitushaaste pelko

Tutustuttuani psykologiaan olen oppinut, että aivoissa syntyy päivittäin 6000-7000 ajatusta halusimme tai emme. Evoluution ja hengissä pysymisen takia suurin osa näistä ajatuksista on väritykseltään negatiivisia. Negatiivisten ajatusten takana on idea hengissä selviämisestä. Jos viidakossa jää paistattelemaan päivää ja kuorimaan appelsiinia auvoisana, ei kauaa tarvitse keskittyä auringon kauneimpaan säteeseen, kun valon peittää pantterin lihaksikas olemus. Aivojen tehtävä on siis ollut pitää meidät varuillamme vaarallisessa maailmassa, jossa peloilla on ollut elintärkeä tarkoituksensa taata hengissä selviäminen mahdollisimman monelle lajimme edustajalle. Pelko on myös yhtä tyypillistä eläimillä kuin se on ihmisillä. Kaikki pelkäävät voisi sanoa, kysymys vaan on mitä me pelkäämme ja rajoittaako se elämää.

Nyky-yhteiskunnassa vaaroja on huomattavasti vähemmän eikä saalistaja vainoa jokaisessa kadunkulmassa. Autoilijatkin yleensä noudattavat liikennesääntöjä ja merkkivaloja. Vaikka appelsiinia kuoriessasi sattuisitkin astumaan ajoradalle punaisen palaessa, saatat toki tulla tällöin yliajetuksi, mutta yhtä suurella todennäköisyydellä autoilija ainakin yrittää painaa jarrua ja väistää. Pelko on siis yleistilana melko tarpeeton, mutta aivot jatkavat silti negatiivisten ja hengissä selviämistä palvelevien ajatusten tykittämistä samaa tahtia kuin kolme tuhatta vuotta sitten. Ei siis ihme, että ahdistaa, kiristää tai pelottaakin aika ajoin aivan ilman syytä, se on pään mekanismi pelastumisen varmistamiselle. Mutta se pelko, mistä se loppujen lopuksi kumpuaa ja mitä se oikeastaan on? 

Nykyisin tarvitsee pelätä harvaa konkreettista asiaa, joten ihmiset pelkäävät tulevaa, epävarmuutta, kuolemaa tai henkilökohtaista bankrorttia. Pelko reaktiona on toki luonnollinen ja yleensä tervekin, se pysäyttää miettimään tai aktivoi toimimaan hetkessä, mutta pitkittyessään se suojaa pelkääjää lopulta vain elämältä itseltään. Pelossa on jotain samaa kuin odotuksessa. Se on tietyllä tavalla inhimillistä, mutta absurdia, ja siihen on niin tottunut, että se pitää vireessä eikä sitä oikeastaan edes tajua. Se kuuluu elämään. Mitä jos sitä ja mitä jos tätä tuo ajattelijalle vain tunteen kaikkeen varautumisesta. Ei sitten paha päivä yllätä, voidaan miettiä. Mutta jos, kuten odottamisessa, jää ne hyvät elämättä? Jokin jännä kokematta… Ja ei konkreettisena aivojen tuotoksena pelko onkin vain pahimman odottamista eikä yleensä suinkaan pelkoa oven takana raameja hakkaavan kirvesmurhaajan alta pakoon pääsystä.
Pelko liittyy elämänjanoon, mietin taannoin töistä lähtiessäni. Samaan aikaan mietin odottamisen olevan elämää ohituskaistalla. Pelko suojaa ja tuo turvaa niin absurdia kuin se onkin, se tuo tuttuutta. Mutta miltä ihmiset hakevat suojaa? Oikeasti. Omilta ajatuksiltaan on minun veikkaukseni. Miltä muultakaan, sillä aivoja ei saa sammutettua edes unessa vaan ne suoltavat kivaa ja ei niin kivaa ohjelmaa tajuntaamme 24/7. Varautumiseenhan ne tähtäävät, koska ympäristössämme ei ole alituiselle varautumiselle tarvetta. Uhkatilanteita ei yksinkertaisesti ole enää alati läsnä. 

Pelko voi tunteena olla myös monen muun tunteen taustalla, sillä se on primitiivisyydessään hyvin alkukantainen ja hallitsematon. Eikä sitä sinänsä tarvitsekaan hallita, kunhan sen ilmenemismuodot kuten ylivarovaisuuden tai ylihuolehtimisen tai minkä vaan omaa elämää rajoittavan tai tekemistään turhaa kaitsevan pohdinnan ei anna hallita elämäänsä. Pelko on joillekin hyvä syy jättää tavoitteet saavuttamatta ja elämänsä elämättä, vaikka pohjalla olisi vain epämääräinen epävarmuus mahdollisesta epäonnistumisesta. Paljon epä-sanoja, paljon mahdollisesti täysin turhaa pelkoa. 

Pelolla tehdään myös paljon bisnestä. Pelkoa on kiva käydä kokemassa leffassa, silloin pelko vain kutittaa, ei naulitse. Oveen on ehkä mahtavaa asentaa turbo-turvalukko ja mökille kännykässä soiva hälytysjärjestelmä, koska pelko omaisuuden menettämisestä tai tuhoutumisesta on aina yhtä kamala. Extreme-lajit nostavat myös suosiotaan, onhan pelon hallittu tunteminen vaikka pienkoneen ovella ihan cool fiilis, kun maahan saapuessaan voi kehua kavereille hypänneensä laskuvarjolla. Leffan ja hypyn kanssa pelko vahvistaa kokemusta, tekee siitä ainutlaatuisen. Kodin ja mökin suojaamisessa pelko on ehkä ennemmin sitä suojautumista tuntematonta vastaan. Itse olisin valmis maksamaan pelosta kokemusten muodossa, mutta olen päättänyt, että jos joku tarvitsee kotoani kymmenen vuotta vanhan tietokoneen tai viisitoista vuotta vanhan kahvinkeittimen, niin siitä vaan. Se pelko on selätetty.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kirjoitushaaste odottaminen

Odottaminen kuuluu elämään, arkeen, joka hiton hetkeen. Odotamme aamusta alkaen ensin kahvin valmistumista, sitten spåraa, hissiä, lounasjonossa omaa vuoroa, kahvitaukoa, työpäivän loppua, taas spåraa, lempisarjaa, nukkumaan menoaikaa... Joskus aika häviää ja odottaminen unohtuu hetkeen. Mieli on puhdas ja seesteinen, ei edes tajua, ettei seuraavaa hetkeä ole tai tarvita. Mutta sitten taas havahdutaan normiin, mitäs se kello olikaan, mitä seuraavaksi pitikään ryhtyä odottamaan. Spåraa odottaessa voisi sen sijaan mennä vaikka niin, että kun normaalisti sitä tuijottaa tulevaan, Tilkan mutkaan, kyttää millon ne ajovalot ilmestyy kaarteesta esiin kääntäisikin katseen yläviistoon, hogaisi sähkölangalla keikkuvat varikset, tämän hetken.


Kaikesta pakottamisesta huomimatta, miten vaikeaa ihmisillä on keskittyä hetkeen ja lopettaa seuraavan odottaminen. Tuoko odotus lohtua? Ei ehkä tarvitse miettiä, miten tästä hetkestä tekisi mieleisensä, kun seuraava on vaan pohdinnassa. Lopunkin odottaminen on ehkä helpottavaa, sillä tietää tämän odottamisen loppuvan. Tosin helppoa ei ole todeta, ettei ole enää mitään odotettavaa. Se on varmasti yksi vaikeimmista asioista ihmiselle. Elämme siitä, että edessä on kaikkea kivaa tai ainakin lupaus paremmasta. Mitä sitten, kun se tuleva viedään pois? Tai kun sitä ei vaan enää ole näköpiirissä. Mielestäni jo tämän takia fiksumpi suhtautuminen elämään olisi lopettaa ainainen odotus ja tajuta ajan rajallisuus ja tämän hetken arvo. Meillä on vain tämä hetki, seuraava on ainoastaan lupaus tai piinttynyt virhepäätelmä, joka johtuu siitä, että äskenkin tätä hetkeä seurasi toinen hetki, ja sitte taas toinen. Tulevaisuus. Sitten kun hetkeä ei seuraakaan enää toinen, se ei ole kenenkään syy. Se on neutraalia, normaalia, mutta odottamaan tottunut ihminen ei sitä näin näe. Hänet on petetty, van kuka on pettäjä? Luoja vai elämä vai epäreilu kohtalo? Kukin valitkoon syyllisensä, mutta muistakoot myös syyttelyn järjettömyyteen. Elämä on, rajallista. Aikaa ei ole loputtomiin.

Ajattelemme ehkä olevamme ikuisia. Siihen odotus istuukin hyvin. On vaikeaa tajuta olevansa rajallinen ja ajan olevan rajallista. Toivoo ehkä lähtevänsä saappaat jalassa, ettei tule sitä hetkeä, että tajuaa, odottaa, ja seuraavaa hetkeä ei enää ole. Tuoko odotus siis myös toivoa? Se ei vain estä elämästä tässä hetkessä vaan se myös estää usein tavoitteiden ja haaveiden toteutumisen. Niiden eteen on tehtävä työtä tässä ja nyt, ei huomenna tai tulevaisuudessa. Olis kiva, miksen siis uskalla? Tai jos aina ei tarvitse olla saavuttamassa guru-tavoitteitaan, miksen ota pienestäkin irti iloa, siitä ikkunan ulkopuolella tuulessa leijuvasta muovipussista tai höyhenestä. Tai auringon säteestä. Tai ihan mistä vain yksinkertaisesti asiasta.

Joku aamu taas töihin kävellessäni -töihin kävely on muuten mitä parhainta pienistä hetken elämyksistä nauttimista - mietin elämää spagettiateriana. Spagettia posket lommolla imiessä väsyy poskien lihakset helposti. On siis pakko välillä keskittyä ruokaan, makuun, suutuntumaan, seuraankin. Sama odottaessa, jos vaan imee sekunteja, minuutteja tunteja ja päiviä odottaen aina tulevaa kuluttaa elämää ja jättää hienot maut huomaamatta. Vasta lopussa, kun hogaa vikan pastanauhan hujahdettua suuhun ja jos jää pohtimaan miten surkeaa on kun ei enää - totutusta poiketen - voi odottaa mitään, voi ehkä tajuta, että olisi alunperin pitänyt ottaa normaaliksi hetkessä eläminen. Odottaminen antaa draivia, mutta pelkkä odottaminen erottaa elämästä. Sillä elämä ei tapahdu tulevaisuudessa, se tapahtuu nyt. Jos nimittäin aika tuntuu mukavaa odottaessa matelevan kuin tahmea sekuntiviisari, hujahtaa sama viisari turbovaihteelle kohteeseen saapuessa. Odotetulla paratiisilomalla on kaksi viikkoa on ohi hujauksessa ellei seisahdu ja keskity. Keskittymällä, keskeyttämällä odotuksen, saa ikävän tuntumaan iisimmältä ja keskittymällä kokemukseen saa  mukavan jatkumaan, olemaan läsnä, tallentumaan muistoihin.

Odotetusta hetkestä ei edes nautita, koska sitten aletaan jo odottaa, pelätä, että kohta se loppuu. Pedataan itseä pettymykseen, valmistellaan mieltä siihen, että kohta se normi taas laskeutuu
päälle, arki painavana hartioille. Ja juuri siinä hetkessä olisi se pako arjesta, kuinka lyhytkin, mutta se hetki, ainut mitä meillä on! Se muovipussi ikkunan ulkopuolella, hymy, onnistuminen, mitä vain! Kovin odotettu ei mahdollisesti edes lopulta ole sitä, mitä on odottanut. Ja jos siihen odotettuun tai odotukseen lukkiutuu, erilaisesta kuin odotetusta nauttimisesta tulee vielä vaikeampaa. Pitää kiertää ajatus ympäri, mutta pystyykö. Ja siihen vielä päälle se seuraavan odottaminen. Vaikeaa. Ja silti niin helppoa. Päätös, totuttelu, mahdollisuus.

Meillä meni juuri mökkireissu yhdellä tavalla pieleen, kun varaamastamme mökistä oli pamahtanut putket samana iltana kuin meidän piti asettua viikonlopuksi taloksi. Siirsimme luumme toiseen mökkiin yhdeksi yöksi ja leiriydyimme toiseksi serkkuni olohuoneen lattialle.

Kokemus se on huonokin kokemus on uusi sloganini.

Rakasta ja arvostan kokemuksia, ja tämä hetki on kokemuksena aina. Aina. Eikä sitä saa unohtaa. Ei ole varaa jäädä rypemään harmitellen vaan siitä pitää ponnistaa ylös, ulos ja raikkaaseen ilmaan ja katsoa mitä uusi tilanne tuo tullessaan. Arjessa odotusta tulee myös vastaa ihan joka hetkessä, mutta niin tulee kaikkea huomioitavaa ja observoitavaakin. Odottaessaankaan ei saa mielestäni saisi vain odottaa silmät kiinni tai kännykän ruudussa. Pitäisi observoida tai muuten tajuta ottaa hetkestä irti vaikka ihan vain olemisen sietämätön keveys. Eikä siksi, että elämä lipuu ohi vaan siksi, että odottaessa huomaamatta jää kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa, tavallista ja hömppää. Jonkun pinkit talvibootsit, tai Moonbootsit, jotka parikymppisellä näyttää feikiltä, mutta itse muistaa miltä ne aidot kasarilla näyttikään. Sillä arjessa odottamista tulee väistämättä. Mitä teen, kun frendi ilmoittaa olevansa myöhässä tapaamisesta. No joudun odottamaan. Sen voi vaan tehdä niin monella tavalla ja mielenmaisemalla!

maanantai 14. tammikuuta 2019

Kirjoitushaaste sielunkumppanuus

Viime vuoden oman elämäni vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon kuuluu työkaveri, joka vuosi sitten muutti uuden työn perässä Brysseliin. Puhuimme silloin, että meidän pitäisi alkaa haastaa toisemme, ja itsemme, kirjoitushaasteeseen, jossa kirjoitetaan yhdessä sovitusta aiheesta teksti ja sovittuna päivään vaihetaan tekstejä ja luetaan toisen ajatukset sovittuun juttuun. Aloitimme vuoden myöhässä, mutta aloitimme silti. Tässä tekstini ensimmäisestä aiheesta, sielunkumppanuudesta.

Sielunkumppanuus on mahatunne, että toinen pääsee ja tulee lähemmäs kuin kukaan ennen. Lähemmäs minää, tajuntaa, sielua eikä tarvetta omalle tilalle ole. Tämä läheisyys on miellyttävää, hellivääkin. Joku vihdoin tajuaa, mitä minä olen ja miten minä ajattelen, ja minä tajuan häntä. Johonkuhun saa aivan uskomattoman yhetyden, jota ei luullut koskaan tuntevansa. Tulee ehkä tunne, että vihdoin; tulee ehkä toive, ettei se koskaan lakkaisi. Eikä se lakkaakaan, vaikkei sielunkumppaniinsa välttämättä ikuisesti pidä yhteyttä. Hän on silti säde sydämessä, lämmin muisto mielessä, sillä sitä ei koskaan voi unohtaa, kun joku oikeasti tajuaa, vaikka aika hänet huuhtoisi mennessään. Hän voi olla fyysisesti luona iltapäivän, ja mielessä mukana loppuelämän.

Sielunkumppanuus on helppoudessaan ja vaivattomuudessaan silti asia, jota ei voi hankkia tai päättää saavuttaa. Sitä varmasti moni tavoittelee tai siitä haaveilee, mutta sanoisin, että ennen kuin sen on kokenut, ei oikeastaan tiedä mitä edes tavoittelee. Ja vaikka sen on kokenut kerran, toisen kanssa se on ihan eri asia. Kävisikö sielunkumppania tavoitellessa maaliksi, että yritän löytää toisen minän? Ei... Eihän toinen ole toinen minä, vaan toinen on hän, joka vaan tajuaa paremmin kuin kukaan muu ennen häntä. Tai voihan sielunkumppaneita olla useampikin, vaan voiko olla kerralla. Ja kuuluuko sielunkumppanuuteen rakkaus? Se on jo vaikeampi asia vastata.

Toisaalta, jos toinen hiffaa minut, hän välttämättä vällittää minusta ja ajatuksistani niin paljon, että haluaa uhrata niille aikaa ja energiaa. Hänellä on paitsi kyky, myös halu ja tarve ymmärtää. En silti näe sielunkumppanuuteen välttämättä liittyvän rakkautta. Syvää luottamusta kyllä, sillä sielunkumppanille avaa todella sisimmän syvimpänsä. Ja vaikkei edes paljastaisi hänelle kaikkea, päästää hänet henkisesti niin lähelle kuin vain jonkun voi päästää. Ihan sieluun asti. Ihan niin lähelle, että hänen ei tarvitse paljoa kurottaa koskettaakseen sydäntäsi ja tehdäkseen sinne pari viiltoa. Parisuhteen edellytyksenä en sielunkumppanuutta myöskään pidä, mutta hyvässä, syvässä parisuhteessa toisesta voi kehittyä paras ystävä ja lopulta hänestä toivottavasti löytyy sielunkumppanikin. Vai onko sekin tottumuksen suomaa harhaa? Toisen vaan tuntee niin hyvin, että hänet luulee jopa oikeasti hiffaavansa.

Kaksi syvää porttia ihmisen ja sielunkumppanin löytymisen välillä on uskallus ja herkkyys. Uskaltaako sitä useinkaan avautua todella, vaikka haluaisi? Ehtiikö arjessa olla niin herkkä ja avoin, että näkee sielullaan? Ja kuinka helppoa on loppujen lopuksi olla avoin? Tai kai sekin riippuu ihmisestä, ja sielunkumppanin käsitteeseen, kun on sisään leivottu luottamus. Sielunkumppanin löytyminenkin kun voi yllättää. Hän voi tippua syliin kirkkaalta taivaalta tai yhteys voi muhia pinnan alla syvemmäksi pikku hiljaa. Ja näin voi käydä myös ystävyydessä, joku voi tuntua heti omalta ja toisesta sen hiffaa ajan kuluessa, tutustuessaan, antaessaan toiselle mahdollisuuden. Tai ehkä molempien kehittyessä ihmisinä ja antaessaan toistensa kehittyä. Sitä luottamusta ja yhteistä säveltä ei voi voittaa, sen voi vain löytää; joskus sattumalta, joskus etsien.

Yhdellä tapaa sielunkumppanuus on myös tiettyä kypsyyttä ihmisenä olemisesta, itsevarmuutta ja läsnä olemisen taitoa itselle ja toiselle. Vaikka voihan se olla myös teinimeininkiä, samaa virettä ja elämäntilannetta, mutta ei sen tarvitse olla. Se on kiinnostusta, aitoa uteliasiuutta.Yhden ystäväni mielestä sielunkumppanuus voi ulottua myös esimerkiksi tekemisen tai olemisen tyyliin. Hänen mielestään urheilija tuskin löytää sielunkumppania sohvaperunasta tai pohtija ei-pohtijasta. Hänelle sielunkumppanuus on siis yhtäläisyyksiä persoonassa ja luonteessa.

Ymmärrän, että nämäkin asiat yhdistävät ihmisiä ja on toisaalta mielenkiintoista erottaa sielunkumppanin määritelmä jostain abstraktista ja tunteellisesta, mitä termi minulle edustaa. Lopulta en kuitenkaan pääse yli ajatuksestani, että sielunkumppanuus tarvitsee aina jonkin ylemmän yhteyden ja kaksi täysin eri maailmoista tulevaa ihmistä voi löytää toisestaan sielunkumppanin, vaikka sitten vain ohi kiitäväksi hetkeksi, vaikka vain siksi aikaa kun istutaan alas ja jutellaan. Ehkä näinkin ajatellen sielunkumppanuus ei välttämättä ole pysyvä olotila tai sitä ei hauraudessaan sellaiseksi ole edes tarkoitettu. Sitä voi vaalia, mutta koska sitä ei voi sytyttää, se valitsee reittinsä ja ilmentymisensä. Sitä on, mutta se voi myös haihtua tuuleen. Kadota taivaalle ilmapallon tavoin, mutta aina sitäkin näkyä tulee kaiholla muistelemaan.

Tälläisiä tekstejä pitäisi tuottaa kahden viikon välein. Seuraava ja sitäkin seuraava aihe on jo päätetty, joten eiku hommiin!

tiistai 1. tammikuuta 2019

Ikävästä


Vaikkei ihmisellä olekaan muuta kuin kuvitelmansa ja maankamara, jolla kävelee, elämä kantaa. Kaiken muun luomme, kuvittelemme, tunnemme, tiedämme ja olemme itse. Vuosi 2018 alkoi karusellissa, mutta juhannuksena sen vauhti stoppasi, kun yksi ihminen katkaisi tivolistani sähköt. Nyt tämä oman elämäni sähkömies seilaa Välimerellä ja minä pohdin ikävän merkitystä, luonnetta, sisältöä ja rakennusaineksia. Mitä on ikävä?

Ikäviä olen kokenut, monenlaisia. Koti-ikäviä, ihmisen ikäviä, rakkauden kaipuita, seuran kipeyksiä. Usein ikävä yhdistyy paikkaan tai ihmiseen, seuraan ja toiveeseen, ettei tarvitsisi olla yksin. Tai pikemminkin tuntea yksinäisyyttä, sillä yksin olossa ei ole sinänsä mitään vikaa. Yksin on helppoa, yksinäisyydessä sen sijaan vaikeaa. 

Kullakin meillä lienee omat ikävämme, omat tunteemme ja tapamme käsitellä niitä kuten ikävän kalvavaa, polttavaa tai raastavaa rautaa. Joskus ikävän tunteen suuntaa pois itsestä syyttäen jotakuta ulkopuolista pahasta olostaan, etsien sille syytä ihmisestä, joka ei ole käsillä vaan jossain toisaalla. Vaan jos tunteensa osaa ottaa käsiinsä, saa sen kiinni ja uskaltaa siihen katsoa, todella nähden tuijottaa ja sitten helliä sen tulikuumaa, korventavaa pintaa, voi tästä polttavasta möykystä löytää välineen itsetuntemukseen. Saada sen hehkun lämmittämään mukavalla tavalla. 

Ei auta sohia ulkopuolisia, vaikka mieli kertoilisi, että juuri se mitä he tekevät aiheuttaa meille kipua. Sillä ei oma kipumme ole muiden tekosia, se on mielemme kehitelmä, avunhuutomme tukalaan tilanteeseen, jossa tajuamme toisen olevan niin tärkeä, että hänen vuokseen tekee mieli itkeä itsensä uneen ja aamulla jo halia tyynyä paremman toivossa. Ikävä ja sen tuoma fyysinenkin kipu on luonnollista, vaikkakin epämukavaa, mutta kun siitä saa kiinni ja sen saa syleilyynsä, on siinä siemen pavunvarteen, jonka laelta näkee taas kirkkaammin mielensä maisemaan.

Oma kundini vertasin ikävää yksinäisyyden aaltoon, minulle se on lähinnä rintaa puristava vanne. Se on harmaatakin harmaampaa ja uhkaa hukuttaa, ellei siihen pääse jollain konstilla käsiksi. Sillä sen ei tarvitse hukuttaa, päinvastoin. Ikävä voi olla se oljenkorsi, jonka avulla tajuaa kuinka paljon toinen merkitsee ja oppii myös käsittelemään sitä, että kun tykkään ja hän tykkää, erossa olo on kamalaa, muttei ylitsepäsemätöntä. Ja se on myös pavunvarsi siihen pelkoon, ettei tämä kaikki, mikään olekaan ikuista. Sillä kaiken aikaa minulla on juuri minut, itseni ja elämäni, johon hän palaa pian, ennen kuin huomaankaan. Sulostuttamaan vaan ei hallitsemaan. Hiffaatteko? On sinä ja elämäsi, kuin joulukuusi. Se on kauniin vihreä syntymästäsi saakka, mutta koristeet, vaihtuvat tai pysyvämmät, ovat oksillasi painona sekä ilona. Painona, ja isona ilona. Liian painavat on syytä pudottaa, kauneimpien toivoa pysyvän mukana loppuun asti. Mutta siinä sinä seisot silti ylpeänä, tuuheana ja tuntevana. Itse omassa elämässäsi, välillä yksin, muttet yksinäisenä.

Ikävää ruotiessani olen myös tullut siihen pohdintaan kuinka vahvasti mielen syövereistä elämmekään. Näemme kaiken väritettynä omilla kynillämme. Joillain on paksut tussit, jotka levittävät väriä ääriviivojen yli, ronksisti vaan. Kun minä olen tätä mieltä, kyllä se näin on, näin hänenkin täytyy ajatella. Tämä on normaali. Toisilla kädessään aina hienoin näädänhäntä, varovaisuus hyveenä, kohteliaisuus kahleena. Ajatuksia, ajatuksia vain, niille maailma rakentuu. Yhteisiä uskomuksia, yhteisiä sopimuksia. Kuin kuusen ja koristeiden olisi aina oltava juuri näin tai juuri noin, muuten ei mistään tule mitään. Vaan jospa tuleekin? Jos onkin aika kasvaa omaksi kuusekseen, aika itse punnita oksiensa kesto ja haluamiensa koristeiden paino. Jos ikäväkään ei enää hajoita ja hallitse, vaan opettaa ja liittää yhteen? Kaikki tämä on mahdollisuutta, kunhan saa silmänsä sille auki.

Monesti omia tunteita ja niiden motiiveja myös häpeää ja kieltäytyy myöntämästä tunteitaan, mikä tekee asiasta ja ikävästä vielä isomman mörön. Olen minäkin miettinyt uskallanko myöntää ikäväni, jos toinen ei vaikka ikävöisikään minua. Mitä sitten tapahtuisi? Tuntisinko pettymystä, petetyksi tulemista, hylättyksi tulemisen tunteita, kaikkia mitä ihminen viimeiseen asti vastustaa tuntemasta, sillä ne iskevät vielä ikävääkin kovemmin pehmeään keskustaamme. Uhkaavat tehdä meistä yksinäisiä. Aina tuntuu helpommalta olla itse se, joka määrittää laulun tahdin ja tuulen voimakkuuden. Ehtii ensin, pitää ohjat tiukasti käsissään ja hallitsee elämäänsä, tunteitaan, kaikkea. Mutta. Tiesittekö, että se luo vain valheellista turvaa. Sillä aikuisena teitä ei voi enää kukaan hylätä muu kuin te itse? 

Ykköseltä soi juuri Tonava kaunoinen ja sen sävelin tunnen liiteleväni kevyenä vuoteen 2019.