Yksin pihalla lauantaina

Tänään on Suomen lyhyen, lämpimän kesän ensimmäinen päivä. Missään ei ole takuita, että huomenna olisi kesän toinen päivä, mutta Suomen kesästä puhuessa yhteenlaskettujen lämpimien päivien määrä on tärkeämpi kuin toisiaan seuraavien. Tulin lounaalle istumaan kundikaverini pihalle, tai pienelle terassille, josta näkyy viereiselle verkkaiselle tielle. Tiellä kulkee milloin autoja, välillä joku pyöräilijä polkee ohi, satunnaisesti jalankulkijakin. Köyhän aterian syötyäni ajattelin jäädä vain nauttimaan olostani, lämmöstä ja elämästä. Tuijottaa, kuinka lämpiävä asfaltti jo päästää ilmaan väreilyä ja pari ampiaista eksyy pihan voikukkaan. Mindfullnesia parhaimmillaan, observointia. Vaan havainnoinnistani minut herättää risteyksessä hidastavan moottoroidun kolmipyöräisen matkustaja, keski-ikäinen nainen ja hänen tuijotuksensa.

Kaikki, vaikkeivät kaikki olisi edes käyneet Kreikan saaristossa tietävät mielikuvan vanhasta miehestä, joka istuu talonsa kuistilla, tai puistonpenkillä hiljaa, nauttivan näköisenä. Hän ei tee mitään, katselee vain ja antaa elämän virrata edessään, itsessään ja ympärillään. Hän ehkä näkee kuin minä, kuinka asfaltti tuottaa lämpöaaltoja, västäräkki etsii matoa tai ohikulkija keskittyy jäätelöönsä. Mutta hetkinen, miksi Kreikassa ohikulkija keskittyy jäätelöönsä ja Suomessa minuun? Sopiiko meistä jompi kumpi paremmin kuvaan siis siihen rauhalliseen elämän aistimiseen, mitä meissä kummassakin, herrassa ja minussa, juuri tällaisella hetkellä tapahtuu. Valitettavasti kyllä, ja siinä mittelössä minä tunnen jääväni altavastaajaksi.

Kuumissa maissa ja tietyn ikäisenä on yleisesti hyväksyttyä istua paikallaan lukematta kirjaa tai tuottamatta, tekemättä mitään erikoisempaa. Minäkin toin tämän läppärin tähän terassille syliini ihan vain näyttääkseni enemmän normaalilta ja tunteakseni oloni vähemmän oudoksi. Varmaan jos polttaisin tai edes joisin jotain, lunastaisin paikkani lämmössä. Parvekkeella asia on eri, kun on poissa ihmisten silmistä, siellä voi maata tai istua tekemättä mitään kenenkään ihmettelemättä asiaa. Tosin tässä tilanteessa parvekkeella vetelisin sikeitä. Tässä terassilla kun istun vaan ja ihmettelen, olen - jopa omasta mielestäni - vähän outo ilmestys. Olen tuottamaton. En ole matkalla minnekään, en tee mitään, en edes nuku mikä sekin on yleisesti hyväksyttävämpää kuin paikallaan istuminen ja ympäristönsä havainnoiminen. Ajattelen vain, ja se ei näy päällepäin.

Kumma tarve taas sopia johonkin normaalin muottiin, mutta siinäpä mitä parhain kirjoituksen aihe. Rannalla tämänlainen makoilu ja jengin tuijottelu olisi ihan hyväksyttävää, samoin uimastadikalla. Aurajoen rannassakin saisin istua rauhassa, tuntea kuuluvani joukkoon. Mutta tuleeko minusta kyylä, kun omalta "reviiriltäni" siis terassilta tuijottelen tapahtuvaa olemista ja elämistä tekemättä mitään muuta. Istun, ihmettelen ja olen outo. Ehkä tämä pohdinta kumpuaa myös siitä, että olen ollut koko päivän itsekseni ja kaipaan juttukumppania, jotakuta kelle purkaa ajatuksiani ja te ihmiset siellä ruudun ääressä olette tälle tajunnan virralleni hyvin rakas yleisö. Aiemmin päivällä käytin pari tuntia luonnostellessani seuraavaa kirjoitushaasteen aihetta nimittäin tekstiä Maslow´n tarvehierarkiasta. Mukavaa lauantaita, minä jatkan outoilua, vaikka jätänkin tän läppärin auki syliini. Se olkoon oikeutukseni tässä istumiselleni ja mitättömän tekemiselleni.