Kirjoitushaaste kiire

Mihin  ihmisillä  on  kiire? Istun  kirjasto  Oodissa  ylimmän  kerroksen  ikkunan  ääressä.  Ikkunan,  jota  on  yritetty  varjostaa  valkoisilla,  pyöreillä tarroilla, kuin  rei’ittimen  roskilla, ja  siltä  se  näyttääkin, roskaiselta. Eikä  noi tarrat ainakaan  alhaalta  paistavaa kevätaurinkoa  pysty  ulkona  pitämään,  mutta  se  ei  liene  tarkoituskaan.  Tässä  on  lämmin,  hyvä  ja  rauhaisaa. Nimittäin Oodissa  ei  kenelläkään  tunnu,  näytä,  olevan  kiire. Kiire  on,  kuin  täydellisyys,  korviemme  välissä.

 Kuin  häpeä,  kiire  on  tunne,  josta  voi  oppia  irti,  vaikka  sitä  harva  tuntuu tajuavan. Kiire  vie  mukanaan, jos  sille  antautuu  ja  antautuminen, se  on  helppoa.  Kiire  tempaa  roikkumaan sekuntiviisariin,  vaikka  oikea  paikka  ihmiselle  olisi  rauhassa  tuntiviisarin  päällä  istuskelu. Sillä  mihin  meillä  on  niin hirveä  kiire?

Kiireessä  elämä  menee  ohi,  vaikka  kiireessä  tuntee  elävänsä. 

Kiire  on  yhtä  aikaa  ystävä  ja  vihollinen.  Kiire  täyttää  päivät,  se  täyttää  hetket.  Kiire  saa  elämän  tuntumaan  täydeltä  ja merkitykselliseltä.  Joka  hetki  on  oltava  jossain,  parhaassa  tapauksessa  kahdessa  paikassa  yhtä  aikaa.  On  tekemistä, tuntee  olevansa  tarvittu.  Kiire  on  maagista.  Raadollisuudessaan  kiire  kuitenkin  lyö  ihmisen  lyttyyn,  se  peittää jaksamisen  rajat ja  saa  ihmisen  orjakseen  tehden  hetkestä  suorituksen. Nordqvistin  slogan  ”Tee  hetkestä  elämys”  ei kiireen  keskellä  enää  tunnu  miltään,  kun  on  fiilis, ettei syödäkään  ehdi. Alussa  kiireen  keskellä  tunnettu  tarvittu  olo vaihtuu  velvoitettuun  ja  ärsytykseen,  pitääks  mun  aina-fiilikseen.  Eikä  sitä  uupuneena  olekaan  muodikas.  Kaikki  vaan jää  kokematta, kun  pitäisikin  taas  jo  olla  jossain  muualla.

Kiire  luo  kaaosta,  mutta  mielestäni  se  antaa  samalla  hallinnan  tunnetta.  Aikataulutus  tyydyttää.  Hallinnan  kokemus antaa  ihmiselle  tunteen, että  kaikki tämä  absurdi, jota  elämäksi  kutsutaan,  on  hallinnassa.  Jos  hallinnan  tunnetta  tai tyydytystä  ei koe, kaatuu  kiire  päälle  ja  alkaa  hallita  ihmistä. Vaikka  miksei se  muutenkin  hallitsisi.  Ja  sehän  hallitsee arkea  ja  juhlaa,  työtä  ja  vapaa-aikaa.  Onneksi  alkoholitarjoilu  saa  ihmiset  usein  unohtamaan  ajankulun,  mutta kahvikutsuilla  jengi  poistuu  kohteliaasti  parin  tunnin  jälkeen.  Täytyy  ehtiä  kotiin.  Ehtiä  kotiin?

Yleensä  kiire  tunnutaan  käsitettävän  yksin  omaan  negatiivisena  asiana.  Se  varmasti  kuluttaa,  mutta  ilmiönä  se  ei  ole negatiivinen  eikä  positiivinen  vaan  ehkä  eniten  aikaamme  kuvaava.  Elämme  yhteiskunnassa, missä  ihmisillä  on  aikaa  ja välineitä  tehdä  asioita,  on  apuvälineitä  ja  arkea  helpottavia  juttuja, on  tietämystä  ja  valinnanvaraa, on  kaikkea  ja  siksi on kaikista  vähiten  sitä  tärkeintä  -  aikaa.  Yksinkertaisesti  aikaa  saa  hiljentämällä, karsimalla, vaikka  muodikkaasta  down shiftaamalla  -  vai  menikö  se  juttu  jo?  Keskittymällä.  Kysymällä  ja  vastaamalla  samalla  yhteen  kysymykseen,  mihin haluan  panostaa  ja  mitä  haluan  elämästäni  poistaa?  Tämä  ei  ehkä  toimi  työelämässä,  mutta  sen  ulkopuolella  ainakin. Onko  pakko  ehtiä,  jos  ei  ehdi  tai  haluta,  jos  ei  halua.

Mulla  on  harvoin  kiire  koska  lähden  aina  ajoissa,  vaikka  kundikaverini  kyllä  sanoo, että  minulla  on  usein  sellainen lyhytkestoinen, hetkellinen  kiire. Mulla  on  kiire  olla  ajoissa,  kiire  odottamaan  kuten  armeijassa  sanotaan.  Mutta  kun  en tykkää  olla  myöhässä, en  itseasiassa  pysty  siihen, vaikka  yritän. Mutta  se, että  on  kiire  olla  ajoissa,  on  yhtä  hömppää kuin  olla  myöhässä.  Hesarissa  kirjoitettiin  joskus,  että  myöhässä  olevat  ihmiset ovat optimisteja, sillä  he  eivät stressaa ajoissa  olemisesta  vaan  luottavat,  että  myöhässäkin  saapuminen  on  ok.  Duuni  on  toinen  paikkaa,  missä  minulla  on  kiire.   Mutta  sielläkin  yritän  uskoa  toteamukseeni, että  kiire  on  vain  tunne, jota  koemme  voidaksemme  hallita  kaaosta  ja  kokea suoriutuvamme,  olevamme  tehokkaita.  Enoni  kertoi  joskus,  ettei  hän  koskaan  juokse  bussiin.  Olen  opetellut  häneltä, etten  minäkään  juokse  bussiin, tai spåraan. Miksi juoksisin, kun  seuraava  tulee  kyllä, ja  sitäkin  seuraava  muutaman minuutin  kuluttua?  Mihin  minulla  olisi  kiire?  Ja  vaikka  uhkaa  myöhästyä,  auttaako  kiire  siihen  yhtään?  Kiristää  vaan otsapantaa,  muttei  saa  dösää  kulkemaan  lujempaa.  Tämän  kun  saisi  syvemmälle  päähän.

Kiire  on  kuulemma  myös  enemmän  kaupunkilaisten  ongelma. Turussa  kiire  tuntuu  jo  hellittävän,  se  Helsinkiä kuvaava  piirre.  Suurkaupungissa  on  tempo  nopea,  mitä  pienemmäksi  kaupunki  kutistuu   kutistuu,  sitä  rauhallisemmaksi  elo muuttuu.  Sen  huomasin  jo  ollessani  Australiassa  yhden  suoran  tien  kylässä  myymässä  jäätelöä. Turisteilla  oli siellä kiire,  paikallisilla  ei  ollut  meininkiä  minnekään.  Ja  oletan  tässä  turistien  olleen  kaupunkilaisia,  jotka  hakivat  pikku kaupungista  sitä  rauhaa  ja  idylliä. Onko  ihmisillä  siis  todellisuudessa  kiire  vai  onko  meillä vain  niin  pirusti kaikkea  suoritettavaa, ettei  yksi  elämäkään  riitä?