keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kirjoitushaaste häpeä

Tästä tuli pitkä teksti, koska mulla oli kaksi tuntia aikaa Onnibussin keskipenkillä ja paljon ajatuksia tunteesta nimeltä häpeä.

Häpeä on kiehtova tunne, sillä kaikki ovat ainakin kokeneet häpeää, useimmat varmasti kokevat sitä ihan säännöllisesti, elleivät päivittäin. Miten raastavaa saattaisi olla hävetä itseään, olemistaan, mielihalujaan, saati ulkonäköään päivittäin tai edes joka toinen päivä? Itse häpeän, mutta harvoin. Ja häpeää käsittelen enemmin kutkuttavana ja kiehtovana kuin lamauttavana ja tuskallisena tunteena. Siksi haluankin tutustua omaan ja toisten häpeään paremmin. Häpeään ilmiönä.

Häpeä on primitiivinen tunne, jonka ilmenemismuodot ja laukaisijat ovat mielestäni sekä kulttuurisidonnaisia että opittuja. Häpeän tunne on kiinni opituista malleista ja niistä johdetuista omista ajatuksista, siitä mitä yksilö pitää yleisesti hyväksyttävänä tai ei-hyväksyttävänä yhteisön ja yhteiskunnan silmissä. Häpeä on myös vahvasti kasvatuksesta. Ihminen myös häpeää sitä, minkä uskoo erottavan laumasta, sillä sitähän häpeä palvelee: tarvetta ja mahdollisuutta kuulua joukkoon. Häpeä on tiettyä itsesääntelyä. Toisaalta häpeä myös ohjaa omille poluille niitä, jotka omaa polkua haikailevat. Olisiko erikoisia ihmisiä, jos ei olisi häpeää? Jos ei olisi sitä hyväksyttävää normia, josta poiketa.

Luin netistä artikkelia, jossa todettiin, että jo vauvat kokevat häpeää. Heidän kurotellessaan oletettua äitiään kohti ja huomatessaan että pienten sormien osoittama henkilö ei olekaan äiti vaan joku vieras hyypiö, kääntää vauva reaktionomaisesti katseensa poispäin ja alkaa itkeä. Hän häpeää epäonnistumistaan, artikkelissa todetaan. Alle puhekykyisten tunteita on mielestäni vähän vaarallista mennä kategorisoimaan näin pitkälle, mutta ei kai siinä toisaalta ihan pieleenkään mennä. Epäonnistunut yritys, etenkin jos siihen linkittyy vahva uskomus onnistumisesta tai oikeassa olemisesta, aiheuttaa aikuisessakin häpeän tunteita. Jos jääkiekkomatsissa huidot innokkaasti tyypille, joka tarkemmalla katsannolla osoittautuukin vieraaksi eikä oletetuksi omaksi äidiksi, ei virhe aikuisella saa enää kyyneliä virtaamaan, mutta kyllä siitä refleksin omainen ”Ai sori sori, luulin sua ihan toiseksi tyypiksi” suusta tulee ja posket saattavat jopa punottaa. Pyydät siis anteeksi epäonnistumistasi tai ainakin selittelet erehdystäsi vaikka millä, esimerkiksi hallin huonolla valaistuksella, vanhoilla silmälaisella tai vähintään imartelevalla yhdennäköisyydellä. Mitään konkreettista hävettävää ei ole tapahtunut, ei ainakaan sellaista, minkä takia lentäisi ulos yhteisöstä. Ja silti hävettää.

Toinen absurdi häpeän aihe on kompastuminen. Anteeksi, olinpa minä kömpelö, kun kaaduin, ei kai kukaan nähnyt eikä mua ainakaan tarvitse auttaa, ei sattunu yhtään, vaikka koko ranne roikkuisi irti kädestä. Mitä väliä, jos joku näki?! Ja ainakin hyvä, että tulivat auttamaan. Vai meneekö tämä siihen hengissä selviämisen moodiin, jossa vaistot käskyttävät kömpelön lauman jäsenen äkkiä piiloon nuolemaan haavojaan, jotta esiin voi tulla sitten entistä ehompana ja siten välttyä villieläinten ruoaksi jäämiseltä? Kömpelön auttaminenhan voisi maksaa auttajankin hengen. Ehkäpä hieman kaukaa haettua, mutta miksei mahdollista. Yksinkertaisemmin, häpeän voinee aiheuttaa ihan tällainenkin massasta erottuminen.

Muuten kuin konkreettisen tapahtuman aiheuttamasta häpeästä nousee mieleeni tarve kuulua joukkoon ja pelko, että hävettävä asia saa toiset sulkemaan yhteisön ulkopuolelle. Häpeä on reaktio asioihin, asioiden tilaan, omiin ominaisuuksiin ja olemuksiin, joiden uskomme ja pelkäämme vaikuttavan asemaamme yhteisössä. Kundikaverini totesi, että ehkä häpeä myös pitää yhteiskuntaa kasassa. Yhteiset normit tulevat toteutetuiksi, kun yksilön itsesäätely pitää häpeän kautta huolen yhteisten normien noudattamisesta. Meitä kasvatetaan erottamaan oikea väärästä, ja häpeä on osallisena tässä erottelussa. Ennen häpeäpuu oli käytetty rangaistus lievemmistä rikkeistä, ja nykyäänkin häpeän lietsomisella esimerkiksi sosiaalisessa mediassa aiheutetaan ihmisille sydäreitä tai saadaan heidät jopa tekemään itsemurhia. Eikä häpeärangaistuksia välttämättä edes niin kovista jutuista jaella. Oman eroavan, ei niin mediaseksikkään mielipiteen ilmaiseminen riittää. Joku ei satu tykkäämään rintaruokinnasta julkisella paikalla ja postaa siitä videon nettiin. Jossain ajassa se ruokkiva äiti olisi ollut häpeäjä, mutta nykyisin häpeää saa tuntea vain arvostelija, jonka kuuluu painua maan alle ahtaine mielipiteineen. Avoin yhteiskunta on siirtynyt kaiken sallivaan, mutta myös kritiikkiä sorsivaan suuntaan.

Jos ajatellaan, että rintaruokinta on maailman luonnollisin asia ja sitä voi duunailla ihan missä vaan, ”emmä kehtaa” saattaa silti olla monen syy jättää se tekemättä, vaikka omasta mielestä siinä ei olisi mitään väärää. Tai jos mietit jotain omaan arkeesi sopivaa asiaa. Kuinka monta kertaa olet halunnut ottaa porukassa oluen, mutta kun kaikki muut ottavat limua, pelkäät leimautuvasi alkoholistiksi? Tai olisit mielelläsi ripustanut kattoon mummon kristallikruunun, mutta täytyyhän sitä Lokista tykätä, se on kaikilla muillakin fiksuilla ihmisillä. Tällainen yleishäpeä on mielestäni kokemassa murroksen, mutta silti oman mielihalun myöntäminen tai jostain ei niin coolista tykkääminen on jännä paikka. Mitä muut oikein musta miettii?

Duunissa olen huomannut senkin, miten äkkiä sanomiset voidaan tulkita väärin. Kun Sivullisen päähenkilö Mersault tai Anneli Auer eivät kumpikaan itkeneet läheistensä hautajaisissa, heidät leimattiin heti oudoiksi ja vaarallisiksi. Hävetkää! Oikeassa paikassa pienikin normista poikkeaminen luo häpeän lisäksi suuren mustan varjon yksilön ylle, etenkin jos yksilö ei edes tajua hävetä! Ai siinäpä vasta, jos et siis tajua hävetä, olet aika uskalias, röyhkeäkin tyyppi. Ja anteeksi pyytäminen, katseen alas painaminen ja yhteisön edellyttämä häpeäminen korjaa tilanteen. Kertooko tämä viimein häpeän vahvuudesta ja arvotettavuudesta tunteena? Se on ikään kuin sisäinen kuumemittari siitä, milloin sosiaalisesti on ns. kiehunut yli. Se, kuka sitä kuumemittaria valvoo ja sairaalle sen lukeman kertoo, on eri asia. Minulle neutraali asia voi kääntyä huomaamattani päälaelleen, ja silloin auttaa vain leuan painaminen rintaan. Onneksi nykyään tällainen töppäys unohdetaan kaiken maailman tietotulvassa hyvinkin nopeasti.

Tietyllä tavalla häpeä on nykyisin myös leikin asia. Häpeän tunne on kutkuttava ja reaktion toisissa aiheutettuaan voinee kokea myös onnistumista. Häpeä kun on pään sisäistä, opittua, voi siitä kuoriutuakseen olla tarvetta herättää reaktio muissa ja sitä kautta työstää omat häpeän tunteensa. Huomata, että mitään hävettävää ei ole.
Kohdata häpeä voidakseen irtautua siitä. Kokeillaanko? Pannaan päälle ihan mitä kaapista löytyy ja lähdetään kävelemään Stockalle. Tässä mielessä hipsterien ja ysäri tai kasarifanien vaatetus leikkii mielestäni juurikin häpeällä. Pukeudun oudosti, menen ulos kävelemään ja saan katseita, en häpeä vaan nautin, vaikka muut saattavat myötähävetä puolestani. Minut huomataan. Olen erilainen, olen yksilö ja siten oman valtavirrasta poikkeavan yhteisöni onnistunut jäsen.

Guilty pleasure, mistä tämä koko häpeän pohtiminen lähti liikkeelle, on myös yksi ihannoimani häpeän muoto. Sillä oikein mässäillään ja siitä puhutaan tv:ssä ja lehdissä. Mitä tykkään tehdä yksin kotona hiljaa kaikkien katseiden ulottumattomissa? NO KUUNNELLA VIKINGARNAN SLOVAREJA tietty! Kuulkaa kaikki, mä tykkään jostain, mikä mua kuitenkin hävettää kertoa. Kun tämä jokin ei ole liian henkilökohtaista, mutta silti sopivan huvittavaa ja aiheuttaa hieman silmien pyörittelyä, mitä saan sen kertomisesta, jos en nautintoa? Vapautuksen? Haenko hyväksyntää, jos vaikka joku nojaisi olkapäähäni ja toteaisi hiljaa ”niin minäkin tykkään”. Sen jälkeen voimme luoda tietävät katseet toisiimme ja todeta muodostavamme oman pienen piirimme, olemme hipstereitä omassa kuplassamme. Kun mieliteko on tarpeeksi outo, vaikkakin ok, löytyy aina joku ja side hengenheimolaiseen on silloin vahvempi kuin kasvottomaan yhteiskuntaan. Aiheuttaako osan nautintoa kiinnijäämisen pelko ja sen luoma kutkuttava jännitys siitä. Mitä jos joku saisi tietää? Mutta miettiikö kukaan, että mitä jos kukaan ei reagoisikaan? Asia oiskin vaan ok ja häpeästä viis.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Häpeä on tosiaan ainakin osittain seurausta laumasieluisuudesta: muista erottuminen katsotaan noloksi. Tätä häpeämistä voi vähentää HeSan legendaarisen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen asenteella (johon itsekin yhdyn): "Minä en ole laumasielu, olen mieluummin yksin oikeassa kuin toisten kanssa väärässä."

jadeahjaenel kirjoitti...

Casino de Santa Anita - MapyRO
Santa Anita, NM 천안 출장샵 Hotel and 통영 출장샵 Casino, 1 Maricopa Road, Casino City, 11602 Check reviews, hours, directions, 충청남도 출장샵 phone number and more for Casino 포항 출장샵 de 진주 출장마사지 Santa Anita in