Täydellisyys

Tämä ei tule olemaan täydellinen teksti täydellisyydestä, vaikka aiheena täydellinen on täydellinen, ei siitä mitään puutu. Mutta mitä täydellinen on? Pohdinta lähti työkaverin toteamuksesta ”[...] kukaan ei ole täydellinen ja se tekee ihmisestä just kiinnostavan, kun ei ole täydellinen.. eihän täydellisyys kiinnosta?” 

Täydellisyys vain on. Sen voi saavuttaa, mutta sitä ei voi tavoitella. 

Se, että syntymän jälkeen mikään ei enää tunnu täydelliseltä johtunee ihmisen omista tavoitteista tai haaveista saada aina enemmän tai vähemmän jotain, jotta saavuttaisi jonkun itse luomansa täydellisyyden määritelmän. Elämän täydellisyys ei riitä. Ja siis tämä on taas hieman korkeampaa pohdintaa, mutta jos mietitte mitä syntyvällä lapsella on, jos ympäröiviä olosuhteita ei oteta huomioon. Hänellä on kaikki. Täydellisyys. Toimiva ihmisyys. Hänellä on mahdollisuus. Hän voi saada, mitä haluaa. Kaikki on vain hänestä itsestään kiinni, ja oikeastaan hänen ei tarvitse saada enää mitään muuta kuin plus miinus puolitoista metria pituutta ja painoa keskimäärin 60kiloa lisää. Siinä kaikki, ja hänestä kasvaa täysikäinen, täysivaltainen ihminen. Täydellinen. Ja sitten iskee vastaan maailma, omat odotukset, kateus, mäkin haluan. Haluan täydellisen elämän, vaikken edes tiedä mitä se on.

Onko täydellistä, kuten ihminen sen kuvittelee? 

Täydellistä ihmistä, elämää, tavaraa tai hetkeä. Sinua?

Minusta täydellisyys on erittäin kiinnostava käsite, mutta täysin absurdi kenellekään koskaan tavoiteltavaksi, koska se on jo. Sitä ei tarvitse saavuttaa, se on mielentila ei materia. Kysypä täydellisenä pitämältäsi ihmiseltä, onko hänen elämänsä omasta mielestään täydellistä? Luultavasti siitä puuttuu aina jotain. Melkeinpä myöntävän vastauksen voit saada ihmiseltä, jolta sinun mielestäsi puuttuu vaikka mitä, mutta omasta mielestään hänellä voi olla käsissään kaikki tarvittava, täydellinen elämä. Täydellisyys ei kai tällöin ole aukottomuutta tai puutteettomuutta. Täydellisyys on mielenrauha, suhde elämään. 

Tai tavoittele itse täydellisyyttä ja siihen päästyäsi kysy itseltäsi, oliko se nyt tässä. Säästät hulluna ilman päämäärää, mutta milloin sinulla on tarpeeksi, että olet tyytyväinen? Täydellisyyttä ei ihmiselle ole vaikkapa siitä yksinkertaisesta syystä, että aina muka puuttuu jotain. Vähintään sitten onni tai aika nauttia saavutuksistaan. Raadollista. Seuraava askel kyttää jo näköpiirin laidalla. Täydellisyyden tavoittelu on loputon suo, johon tepsii vain sen lopettaminen.

 Krooninen epätäydellisyys on päivän sana.

Täydellisyys on nykyisin hyvin hetkellistä. Ja hyvin ihmisestä riippuvaista. Hetkellistä, hetkeen palaava. Ihmisen määrittämää. Luonto sen sijaan on täydellistä juuri siinä, ettei se kysele miten pitäisi olla, se vaan on kuten se on, kuten se on tullut olevaksi. Eläin ei kysele keltään tai hae todistetta täydellisyydelleen, se on muokkautunut toimivaksi siis täydelliseksi. Ja mikäli ei ole, luonnonvalinta karsii sen pois. 

Jos täydelliseksi valitseminen ei ole mahdollista, koska täydellinen oikeasti "on jo", onko mahdollista siis kasvaa täydellisyyteen? Jos joltain odotetaan täydellisyyttä, odotetaan häneltä työtä jonkin eteen, mikä ei yleensä ole mahdollista tai inhimillistä. Feministiltä tai herrasmieheltä odotetaan täydellisyyttä, mutta siis mitä? Kuin odotettaisi, että hän tekee jonkin ennalta määrittelemättömän virheen, jonka jälkeen voidaan moittia, ettei hänen käytöksensä ollutkaan täydellistä. Ettei hän ollutkaan täydellinen. Ja silti jonkun voidaan todeta olevan täydellinen puutteineen. Mitä täydellisyys silloin on, kun siinä on puutteita? Jonkun mielestä täydellisen makaronilaatikon päällä on pekonia, minun mielestäni korppujauhoja. Onko täydellinen siis jotain, mistä ei puutu enää mitään? Ja jos täydellisyys on puutteetonta, tulee jossain olla alfa-makaroonilaatikko. Ken sen määrittää? Kukin itse, sanoisin ja silloin kunkin hyvä on kunkin täydellinen. 

Absoluuttinen täydellisyys olkoon sinun täydellisyytesi.