Tästä tuli pitkä teksti, koska mulla oli kaksi tuntia aikaa Onnibussin keskipenkillä ja paljon ajatuksia tunteesta nimeltä häpeä.
Häpeä on kiehtova tunne, sillä kaikki ovat ainakin kokeneet häpeää, useimmat varmasti kokevat sitä ihan säännöllisesti, elleivät päivittäin. Miten raastavaa saattaisi olla hävetä itseään, olemistaan, mielihalujaan, saati ulkonäköään päivittäin tai edes joka toinen päivä? Itse häpeän, mutta harvoin. Ja häpeää käsittelen enemmin kutkuttavana ja kiehtovana kuin lamauttavana ja tuskallisena tunteena. Siksi haluankin tutustua omaan ja toisten häpeään paremmin. Häpeään ilmiönä.
Häpeä
on primitiivinen tunne, jonka ilmenemismuodot ja laukaisijat ovat
mielestäni sekä kulttuurisidonnaisia että opittuja.
Häpeän tunne on kiinni opituista
malleista ja niistä johdetuista omista ajatuksista, siitä mitä
yksilö pitää yleisesti hyväksyttävänä tai ei-hyväksyttävänä
yhteisön ja yhteiskunnan silmissä. Häpeä on myös vahvasti
kasvatuksesta. Ihminen myös häpeää sitä, minkä uskoo erottavan
laumasta, sillä sitähän häpeä palvelee: tarvetta ja
mahdollisuutta kuulua joukkoon. Häpeä on tiettyä itsesääntelyä.
Toisaalta häpeä myös ohjaa omille poluille niitä, jotka omaa
polkua haikailevat. Olisiko erikoisia ihmisiä, jos ei olisi häpeää?
Jos ei olisi sitä hyväksyttävää normia, josta poiketa.
Luin
netistä artikkelia, jossa todettiin, että jo vauvat kokevat häpeää.
Heidän kurotellessaan oletettua äitiään kohti ja huomatessaan
että pienten sormien osoittama henkilö ei olekaan äiti vaan joku
vieras hyypiö, kääntää vauva reaktionomaisesti katseensa
poispäin ja alkaa itkeä. Hän häpeää epäonnistumistaan,
artikkelissa todetaan. Alle puhekykyisten tunteita on mielestäni
vähän vaarallista mennä kategorisoimaan näin pitkälle, mutta ei
kai siinä toisaalta ihan pieleenkään mennä. Epäonnistunut
yritys, etenkin jos siihen linkittyy vahva uskomus onnistumisesta tai
oikeassa olemisesta, aiheuttaa aikuisessakin häpeän tunteita. Jos
jääkiekkomatsissa huidot innokkaasti tyypille, joka tarkemmalla
katsannolla osoittautuukin vieraaksi eikä oletetuksi omaksi äidiksi,
ei virhe aikuisella saa enää kyyneliä virtaamaan, mutta kyllä
siitä refleksin omainen ”Ai sori sori, luulin sua ihan toiseksi
tyypiksi” suusta tulee ja posket saattavat jopa punottaa. Pyydät
siis anteeksi epäonnistumistasi tai ainakin selittelet erehdystäsi
vaikka millä, esimerkiksi hallin huonolla valaistuksella, vanhoilla
silmälaisella tai vähintään imartelevalla yhdennäköisyydellä.
Mitään konkreettista hävettävää ei ole tapahtunut, ei ainakaan
sellaista, minkä takia lentäisi ulos yhteisöstä. Ja silti
hävettää.
Toinen
absurdi häpeän aihe on kompastuminen. Anteeksi, olinpa minä
kömpelö, kun kaaduin, ei kai kukaan nähnyt eikä mua ainakaan
tarvitse auttaa, ei sattunu yhtään, vaikka koko ranne roikkuisi
irti kädestä. Mitä väliä, jos joku näki?! Ja ainakin hyvä,
että tulivat auttamaan. Vai meneekö tämä siihen hengissä
selviämisen moodiin, jossa vaistot käskyttävät kömpelön lauman
jäsenen äkkiä piiloon nuolemaan haavojaan, jotta esiin voi tulla
sitten entistä ehompana ja siten välttyä villieläinten ruoaksi
jäämiseltä? Kömpelön auttaminenhan voisi maksaa auttajankin
hengen. Ehkäpä hieman kaukaa haettua, mutta miksei mahdollista.
Yksinkertaisemmin, häpeän voinee aiheuttaa ihan tällainenkin
massasta erottuminen.
Muuten kuin konkreettisen tapahtuman aiheuttamasta häpeästä nousee mieleeni tarve kuulua joukkoon ja pelko, että hävettävä asia saa toiset sulkemaan yhteisön ulkopuolelle. Häpeä on reaktio asioihin, asioiden tilaan, omiin ominaisuuksiin ja olemuksiin, joiden uskomme ja pelkäämme vaikuttavan asemaamme yhteisössä. Kundikaverini totesi, että ehkä häpeä myös pitää yhteiskuntaa kasassa. Yhteiset normit tulevat toteutetuiksi, kun yksilön itsesäätely pitää häpeän kautta huolen yhteisten normien noudattamisesta. Meitä kasvatetaan erottamaan oikea väärästä, ja häpeä on osallisena tässä erottelussa. Ennen häpeäpuu oli käytetty rangaistus lievemmistä rikkeistä, ja nykyäänkin häpeän lietsomisella esimerkiksi sosiaalisessa mediassa aiheutetaan ihmisille sydäreitä tai saadaan heidät jopa tekemään itsemurhia. Eikä häpeärangaistuksia välttämättä edes niin kovista jutuista jaella. Oman eroavan, ei niin mediaseksikkään mielipiteen ilmaiseminen riittää. Joku ei satu tykkäämään rintaruokinnasta julkisella paikalla ja postaa siitä videon nettiin. Jossain ajassa se ruokkiva äiti olisi ollut häpeäjä, mutta nykyisin häpeää saa tuntea vain arvostelija, jonka kuuluu painua maan alle ahtaine mielipiteineen. Avoin yhteiskunta on siirtynyt kaiken sallivaan, mutta myös kritiikkiä sorsivaan suuntaan.
Muuten kuin konkreettisen tapahtuman aiheuttamasta häpeästä nousee mieleeni tarve kuulua joukkoon ja pelko, että hävettävä asia saa toiset sulkemaan yhteisön ulkopuolelle. Häpeä on reaktio asioihin, asioiden tilaan, omiin ominaisuuksiin ja olemuksiin, joiden uskomme ja pelkäämme vaikuttavan asemaamme yhteisössä. Kundikaverini totesi, että ehkä häpeä myös pitää yhteiskuntaa kasassa. Yhteiset normit tulevat toteutetuiksi, kun yksilön itsesäätely pitää häpeän kautta huolen yhteisten normien noudattamisesta. Meitä kasvatetaan erottamaan oikea väärästä, ja häpeä on osallisena tässä erottelussa. Ennen häpeäpuu oli käytetty rangaistus lievemmistä rikkeistä, ja nykyäänkin häpeän lietsomisella esimerkiksi sosiaalisessa mediassa aiheutetaan ihmisille sydäreitä tai saadaan heidät jopa tekemään itsemurhia. Eikä häpeärangaistuksia välttämättä edes niin kovista jutuista jaella. Oman eroavan, ei niin mediaseksikkään mielipiteen ilmaiseminen riittää. Joku ei satu tykkäämään rintaruokinnasta julkisella paikalla ja postaa siitä videon nettiin. Jossain ajassa se ruokkiva äiti olisi ollut häpeäjä, mutta nykyisin häpeää saa tuntea vain arvostelija, jonka kuuluu painua maan alle ahtaine mielipiteineen. Avoin yhteiskunta on siirtynyt kaiken sallivaan, mutta myös kritiikkiä sorsivaan suuntaan.
Jos
ajatellaan, että rintaruokinta on maailman luonnollisin asia ja sitä
voi duunailla ihan missä vaan, ”emmä kehtaa” saattaa silti olla
monen syy jättää se tekemättä, vaikka omasta mielestä siinä ei
olisi mitään väärää. Tai jos mietit jotain omaan arkeesi
sopivaa asiaa. Kuinka monta kertaa olet halunnut ottaa porukassa
oluen, mutta kun kaikki muut ottavat limua, pelkäät leimautuvasi
alkoholistiksi? Tai olisit mielelläsi ripustanut kattoon mummon
kristallikruunun, mutta täytyyhän sitä Lokista tykätä, se on
kaikilla muillakin fiksuilla ihmisillä. Tällainen yleishäpeä on
mielestäni kokemassa murroksen, mutta silti oman mielihalun
myöntäminen tai jostain ei niin coolista tykkääminen on jännä
paikka. Mitä muut oikein musta miettii?
Duunissa
olen huomannut senkin, miten äkkiä sanomiset voidaan tulkita
väärin. Kun Sivullisen päähenkilö Mersault tai Anneli Auer eivät
kumpikaan itkeneet läheistensä hautajaisissa, heidät leimattiin
heti oudoiksi ja vaarallisiksi. Hävetkää! Oikeassa paikassa
pienikin normista poikkeaminen luo häpeän lisäksi suuren mustan
varjon yksilön ylle, etenkin jos yksilö ei edes tajua hävetä! Ai
siinäpä vasta, jos et siis tajua hävetä, olet aika uskalias,
röyhkeäkin tyyppi. Ja anteeksi pyytäminen, katseen alas painaminen
ja yhteisön edellyttämä häpeäminen korjaa tilanteen. Kertooko
tämä viimein häpeän vahvuudesta ja arvotettavuudesta tunteena? Se
on ikään kuin sisäinen kuumemittari siitä, milloin sosiaalisesti
on ns. kiehunut yli. Se, kuka sitä kuumemittaria valvoo ja sairaalle
sen lukeman kertoo, on eri asia. Minulle neutraali asia voi kääntyä
huomaamattani päälaelleen, ja silloin auttaa vain leuan painaminen
rintaan. Onneksi nykyään tällainen töppäys unohdetaan kaiken
maailman tietotulvassa hyvinkin nopeasti.
Tietyllä tavalla häpeä on nykyisin myös leikin asia. Häpeän tunne on kutkuttava ja reaktion toisissa aiheutettuaan voinee kokea myös onnistumista. Häpeä kun on pään sisäistä, opittua, voi siitä kuoriutuakseen olla tarvetta herättää reaktio muissa ja sitä kautta työstää omat häpeän tunteensa. Huomata, että mitään hävettävää ei ole. Kohdata häpeä voidakseen irtautua siitä. Kokeillaanko? Pannaan päälle ihan mitä kaapista löytyy ja lähdetään kävelemään Stockalle. Tässä mielessä hipsterien ja ysäri tai kasarifanien vaatetus leikkii mielestäni juurikin häpeällä. Pukeudun oudosti, menen ulos kävelemään ja saan katseita, en häpeä vaan nautin, vaikka muut saattavat myötähävetä puolestani. Minut huomataan. Olen erilainen, olen yksilö ja siten oman valtavirrasta poikkeavan yhteisöni onnistunut jäsen.
Guilty pleasure, mistä tämä koko häpeän pohtiminen lähti liikkeelle, on myös yksi ihannoimani häpeän muoto. Sillä oikein mässäillään ja siitä puhutaan tv:ssä ja lehdissä. Mitä tykkään tehdä yksin kotona hiljaa kaikkien katseiden ulottumattomissa? NO KUUNNELLA VIKINGARNAN SLOVAREJA tietty! Kuulkaa kaikki, mä tykkään jostain, mikä mua kuitenkin hävettää kertoa. Kun tämä jokin ei ole liian henkilökohtaista, mutta silti sopivan huvittavaa ja aiheuttaa hieman silmien pyörittelyä, mitä saan sen kertomisesta, jos en nautintoa? Vapautuksen? Haenko hyväksyntää, jos vaikka joku nojaisi olkapäähäni ja toteaisi hiljaa ”niin minäkin tykkään”. Sen jälkeen voimme luoda tietävät katseet toisiimme ja todeta muodostavamme oman pienen piirimme, olemme hipstereitä omassa kuplassamme. Kun mieliteko on tarpeeksi outo, vaikkakin ok, löytyy aina joku ja side hengenheimolaiseen on silloin vahvempi kuin kasvottomaan yhteiskuntaan. Aiheuttaako osan nautintoa kiinnijäämisen pelko ja sen luoma kutkuttava jännitys siitä. Mitä jos joku saisi tietää? Mutta miettiikö kukaan, että mitä jos kukaan ei reagoisikaan? Asia oiskin vaan ok ja häpeästä viis.
Tietyllä tavalla häpeä on nykyisin myös leikin asia. Häpeän tunne on kutkuttava ja reaktion toisissa aiheutettuaan voinee kokea myös onnistumista. Häpeä kun on pään sisäistä, opittua, voi siitä kuoriutuakseen olla tarvetta herättää reaktio muissa ja sitä kautta työstää omat häpeän tunteensa. Huomata, että mitään hävettävää ei ole. Kohdata häpeä voidakseen irtautua siitä. Kokeillaanko? Pannaan päälle ihan mitä kaapista löytyy ja lähdetään kävelemään Stockalle. Tässä mielessä hipsterien ja ysäri tai kasarifanien vaatetus leikkii mielestäni juurikin häpeällä. Pukeudun oudosti, menen ulos kävelemään ja saan katseita, en häpeä vaan nautin, vaikka muut saattavat myötähävetä puolestani. Minut huomataan. Olen erilainen, olen yksilö ja siten oman valtavirrasta poikkeavan yhteisöni onnistunut jäsen.
Guilty pleasure, mistä tämä koko häpeän pohtiminen lähti liikkeelle, on myös yksi ihannoimani häpeän muoto. Sillä oikein mässäillään ja siitä puhutaan tv:ssä ja lehdissä. Mitä tykkään tehdä yksin kotona hiljaa kaikkien katseiden ulottumattomissa? NO KUUNNELLA VIKINGARNAN SLOVAREJA tietty! Kuulkaa kaikki, mä tykkään jostain, mikä mua kuitenkin hävettää kertoa. Kun tämä jokin ei ole liian henkilökohtaista, mutta silti sopivan huvittavaa ja aiheuttaa hieman silmien pyörittelyä, mitä saan sen kertomisesta, jos en nautintoa? Vapautuksen? Haenko hyväksyntää, jos vaikka joku nojaisi olkapäähäni ja toteaisi hiljaa ”niin minäkin tykkään”. Sen jälkeen voimme luoda tietävät katseet toisiimme ja todeta muodostavamme oman pienen piirimme, olemme hipstereitä omassa kuplassamme. Kun mieliteko on tarpeeksi outo, vaikkakin ok, löytyy aina joku ja side hengenheimolaiseen on silloin vahvempi kuin kasvottomaan yhteiskuntaan. Aiheuttaako osan nautintoa kiinnijäämisen pelko ja sen luoma kutkuttava jännitys siitä. Mitä jos joku saisi tietää? Mutta miettiikö kukaan, että mitä jos kukaan ei reagoisikaan? Asia oiskin vaan ok ja häpeästä viis.
2 kommenttia:
Häpeä on tosiaan ainakin osittain seurausta laumasieluisuudesta: muista erottuminen katsotaan noloksi. Tätä häpeämistä voi vähentää HeSan legendaarisen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen asenteella (johon itsekin yhdyn): "Minä en ole laumasielu, olen mieluummin yksin oikeassa kuin toisten kanssa väärässä."
Casino de Santa Anita - MapyRO
Santa Anita, NM 천안 출장샵 Hotel and 통영 출장샵 Casino, 1 Maricopa Road, Casino City, 11602 Check reviews, hours, directions, 충청남도 출장샵 phone number and more for Casino 포항 출장샵 de 진주 출장마사지 Santa Anita in
Lähetä kommentti