Kirjoitushaaste odottaminen

Odottaminen kuuluu elämään, arkeen, joka hiton hetkeen. Odotamme aamusta alkaen ensin kahvin valmistumista, sitten spåraa, hissiä, lounasjonossa omaa vuoroa, kahvitaukoa, työpäivän loppua, taas spåraa, lempisarjaa, nukkumaan menoaikaa... Joskus aika häviää ja odottaminen unohtuu hetkeen. Mieli on puhdas ja seesteinen, ei edes tajua, ettei seuraavaa hetkeä ole tai tarvita. Mutta sitten taas havahdutaan normiin, mitäs se kello olikaan, mitä seuraavaksi pitikään ryhtyä odottamaan. Spåraa odottaessa voisi sen sijaan mennä vaikka niin, että kun normaalisti sitä tuijottaa tulevaan, Tilkan mutkaan, kyttää millon ne ajovalot ilmestyy kaarteesta esiin kääntäisikin katseen yläviistoon, hogaisi sähkölangalla keikkuvat varikset, tämän hetken.


Kaikesta pakottamisesta huomimatta, miten vaikeaa ihmisillä on keskittyä hetkeen ja lopettaa seuraavan odottaminen. Tuoko odotus lohtua? Ei ehkä tarvitse miettiä, miten tästä hetkestä tekisi mieleisensä, kun seuraava on vaan pohdinnassa. Lopunkin odottaminen on ehkä helpottavaa, sillä tietää tämän odottamisen loppuvan. Tosin helppoa ei ole todeta, ettei ole enää mitään odotettavaa. Se on varmasti yksi vaikeimmista asioista ihmiselle. Elämme siitä, että edessä on kaikkea kivaa tai ainakin lupaus paremmasta. Mitä sitten, kun se tuleva viedään pois? Tai kun sitä ei vaan enää ole näköpiirissä. Mielestäni jo tämän takia fiksumpi suhtautuminen elämään olisi lopettaa ainainen odotus ja tajuta ajan rajallisuus ja tämän hetken arvo. Meillä on vain tämä hetki, seuraava on ainoastaan lupaus tai piinttynyt virhepäätelmä, joka johtuu siitä, että äskenkin tätä hetkeä seurasi toinen hetki, ja sitte taas toinen. Tulevaisuus. Sitten kun hetkeä ei seuraakaan enää toinen, se ei ole kenenkään syy. Se on neutraalia, normaalia, mutta odottamaan tottunut ihminen ei sitä näin näe. Hänet on petetty, van kuka on pettäjä? Luoja vai elämä vai epäreilu kohtalo? Kukin valitkoon syyllisensä, mutta muistakoot myös syyttelyn järjettömyyteen. Elämä on, rajallista. Aikaa ei ole loputtomiin.

Ajattelemme ehkä olevamme ikuisia. Siihen odotus istuukin hyvin. On vaikeaa tajuta olevansa rajallinen ja ajan olevan rajallista. Toivoo ehkä lähtevänsä saappaat jalassa, ettei tule sitä hetkeä, että tajuaa, odottaa, ja seuraavaa hetkeä ei enää ole. Tuoko odotus siis myös toivoa? Se ei vain estä elämästä tässä hetkessä vaan se myös estää usein tavoitteiden ja haaveiden toteutumisen. Niiden eteen on tehtävä työtä tässä ja nyt, ei huomenna tai tulevaisuudessa. Olis kiva, miksen siis uskalla? Tai jos aina ei tarvitse olla saavuttamassa guru-tavoitteitaan, miksen ota pienestäkin irti iloa, siitä ikkunan ulkopuolella tuulessa leijuvasta muovipussista tai höyhenestä. Tai auringon säteestä. Tai ihan mistä vain yksinkertaisesti asiasta.

Joku aamu taas töihin kävellessäni -töihin kävely on muuten mitä parhainta pienistä hetken elämyksistä nauttimista - mietin elämää spagettiateriana. Spagettia posket lommolla imiessä väsyy poskien lihakset helposti. On siis pakko välillä keskittyä ruokaan, makuun, suutuntumaan, seuraankin. Sama odottaessa, jos vaan imee sekunteja, minuutteja tunteja ja päiviä odottaen aina tulevaa kuluttaa elämää ja jättää hienot maut huomaamatta. Vasta lopussa, kun hogaa vikan pastanauhan hujahdettua suuhun ja jos jää pohtimaan miten surkeaa on kun ei enää - totutusta poiketen - voi odottaa mitään, voi ehkä tajuta, että olisi alunperin pitänyt ottaa normaaliksi hetkessä eläminen. Odottaminen antaa draivia, mutta pelkkä odottaminen erottaa elämästä. Sillä elämä ei tapahdu tulevaisuudessa, se tapahtuu nyt. Jos nimittäin aika tuntuu mukavaa odottaessa matelevan kuin tahmea sekuntiviisari, hujahtaa sama viisari turbovaihteelle kohteeseen saapuessa. Odotetulla paratiisilomalla on kaksi viikkoa on ohi hujauksessa ellei seisahdu ja keskity. Keskittymällä, keskeyttämällä odotuksen, saa ikävän tuntumaan iisimmältä ja keskittymällä kokemukseen saa  mukavan jatkumaan, olemaan läsnä, tallentumaan muistoihin.

Odotetusta hetkestä ei edes nautita, koska sitten aletaan jo odottaa, pelätä, että kohta se loppuu. Pedataan itseä pettymykseen, valmistellaan mieltä siihen, että kohta se normi taas laskeutuu
päälle, arki painavana hartioille. Ja juuri siinä hetkessä olisi se pako arjesta, kuinka lyhytkin, mutta se hetki, ainut mitä meillä on! Se muovipussi ikkunan ulkopuolella, hymy, onnistuminen, mitä vain! Kovin odotettu ei mahdollisesti edes lopulta ole sitä, mitä on odottanut. Ja jos siihen odotettuun tai odotukseen lukkiutuu, erilaisesta kuin odotetusta nauttimisesta tulee vielä vaikeampaa. Pitää kiertää ajatus ympäri, mutta pystyykö. Ja siihen vielä päälle se seuraavan odottaminen. Vaikeaa. Ja silti niin helppoa. Päätös, totuttelu, mahdollisuus.

Meillä meni juuri mökkireissu yhdellä tavalla pieleen, kun varaamastamme mökistä oli pamahtanut putket samana iltana kuin meidän piti asettua viikonlopuksi taloksi. Siirsimme luumme toiseen mökkiin yhdeksi yöksi ja leiriydyimme toiseksi serkkuni olohuoneen lattialle.

Kokemus se on huonokin kokemus on uusi sloganini.

Rakasta ja arvostan kokemuksia, ja tämä hetki on kokemuksena aina. Aina. Eikä sitä saa unohtaa. Ei ole varaa jäädä rypemään harmitellen vaan siitä pitää ponnistaa ylös, ulos ja raikkaaseen ilmaan ja katsoa mitä uusi tilanne tuo tullessaan. Arjessa odotusta tulee myös vastaa ihan joka hetkessä, mutta niin tulee kaikkea huomioitavaa ja observoitavaakin. Odottaessaankaan ei saa mielestäni saisi vain odottaa silmät kiinni tai kännykän ruudussa. Pitäisi observoida tai muuten tajuta ottaa hetkestä irti vaikka ihan vain olemisen sietämätön keveys. Eikä siksi, että elämä lipuu ohi vaan siksi, että odottaessa huomaamatta jää kaikkea mielenkiintoista ja kiehtovaa, tavallista ja hömppää. Jonkun pinkit talvibootsit, tai Moonbootsit, jotka parikymppisellä näyttää feikiltä, mutta itse muistaa miltä ne aidot kasarilla näyttikään. Sillä arjessa odottamista tulee väistämättä. Mitä teen, kun frendi ilmoittaa olevansa myöhässä tapaamisesta. No joudun odottamaan. Sen voi vaan tehdä niin monella tavalla ja mielenmaisemalla!