lauantai 24. heinäkuuta 2021

Kirjoitushaaste Frendit ja some

Olen muutaman kerran postannu Instagramiin kuvan jostain kivasta drinkistä kesken työpäivän tai aamupalan nauttimisen ja saanut nopeasti vastauksia  tyyliin "missäs sitä nyt ollaan nautiskelemassa". Sillon on ollu pakko kommentoida, että kuva on vanha - ainakin vuorokauden vanha - ja vahvistaa, että tässä tätä enteriä vaan naputtelen yhtä kuivin suin kuin kommentoijani. Tästä pienestä huijauksesta tai väärinymmärryksestä aloin miettiä asiaa eteenpäin, siis somen mahtia ja vaikutusvaltaa mielikuvien luojana, "totuuden" kuvatorvena.

Useinhan sitä postaa someen vain yhden puolen totuudesta, jos ei muuta niin täysin väärän aikamerkin saattelemana. Tämä on toki vanha kikka, koska ikävästäkin asiasta saa ihan siedettävän, kun jättää kertomatta muutamia yksityiskohtia ja tylsästä arjesta halutessaan menevän muutamilla kauniilla kuvilla, ei tarvitse edes mennä kuin puhelimen kuvagalleriaan. Ja kukapa ruudun toisella puolella osaisi epäillä mitään. Pitää tuntea postaaja aika hyvin, että osaa lisätä  some ”totuuteen” elämän totuutta.

Tunnemmeko siis ystävämme ja tuttavamme paremmin some-aikana vai luommeko heistä vain laajemman, falskin tai kuvitteellisen (mieli)kuvan? Mitä kavereistani siis oikeasti opin ja mitä asioita heistä oikeasti tiedän heidän sometiliensä kautta? Ja mitä he tietävät tai luulevat tietävänsä minusta? Jo tähän blogiin tiedän kirjoittavani välillä hyvinkin kryptisesti, ihan tarkoituksella toki, koska haluaisin vain jonkun yhden tietyn poimivan rivien välistä jotain harvinaista. Luommeko siis aina jotain kuvitteellista ja vähintään hieman väritettyä, jotain haluttua vai aitoa ihmistä, kuka tietää rajan? Onko se aina edes postaaja itse... Mikä vain kuva tai teksti voi olla postattu jossain mielessä, josta katsojan silmä erottelee omaan katsantoonsa sopivat näkökulmat. Ehkä yhteistä historiaa peilaavat tai jostain kuullut asiat.

Hohdokkaita kuvia postaava frendi saattaa oikeasti olla yksinäinen samoin kuin hiljaisuudessa hilluvan tyypin elämä täynnä meininkiä. Somen yksi tarkoitus on kai tuoda tarjolle joskus siloteltu, välillä ravisteltu kuva meiningistä, riippuen postaajan tarpeista. Se voi olla taikasauva oman elämän kiillottamiseen tai koivunvitsa elämän epäreiluuksien esille lyömiseen. Harva kuitenkaan kertoo etenkään tylsiä fiiliksiä raakoina totuuksina odottamatta mitään vastakaikua. Some on mielikuvien luomista, mutta parhaimmillaan se voi olla jopa omana itsenään olemista.

Muokkaako ihminen myös itse itseään somen avulla tai somen vaatimuksesta? Nappaako joskus tarve elää niin, että on jotain näytettävää...


Yksi vähän postaava kaverini jopa pohti minulle, luullaanko hänen elämänsä olevan juuri niin tylsää kuin Insta-tili antaa ymmärtää.  Pelkkiä hyvännäköisiä ruokakuvia ja satunnaisia terassiotoksia. Yleisin arvio lienee, ettei kyseisellä ihmisellä vain ole tarvetta postata mitään, hänellä on elämä mielenkiintoista muutenkin. Hän ei harrasta somea, sillä täysiverinen harrastus tämä blogi ja Insta minulle ovat. Täysi hiljaisuus ja poissaolevuus kun on valinta, jonka entistä useampi tietoisesti tekee. Siinä missä Facebookin syntyaikana kaikki olivat uteliaita ja jakoivat faceen ties minkä hupsun yksityiskohdan itsestään, nykyisin poissaolo tuntuu olevan melkein viisas valinta. En kuitenkaan koe tuntevani somesta poissa olevaa frendiäni sen huonommin kuin somessa majailevaa ystävää, päin vastoin ehkä tajuan tuntevani somen kautta kustakin vain yhden puolen muiden piiloutuessa kameralta.

Tietenkin some on myös kätevä tiedotuskanava, joka tavoittaa suuren kaveripiirin, mutta lataa viestiin myös sellaisen tirkistely-efektin. Sain tietää asian somesta, voinko siis jakaa sitä eteenpäin henkilölle, joka ei ole postaajan seuraaja tai ollenkaan somessa? Probleemaksi onkin yhdellä tavalla nousemassa myös luulo, että kaikki käyttävät somea. Olen bongannut Instasta monia raskauksia ja kihlauksia, mutta onko se sama onnitella viestillä kuin halaamalla? Taitaa se nykyään olla. Sydämiä tulee ainakin jaeltua useammin kuin suomalaiselle olisi tyypillistä. Entä onko tiedolla ja toisaalta onnittelulla yhtä paljon arvoa kuin henkilökohtaisesti vaihdetuilla? Mielestäni ei ole, kyllä edelleen onnitteluhalaus tavatessa on se mielekkäin tapa. Se vaatii pientä sosiaalista rohkeutta, mutta sellainen rohkaistuminen tekee vain hyvää. Entä miten reagoida uutiseen, jota ei ole tiennyt, vaikka kaikkien oletetaan se tienneen? Jos en olekaan somessa, jos olen jäädyttänyt jonkun tyypin seuraamisen, jos katsonkin vain ne ekat kuvat ja pari live-julkaisua… onko se sitten minun vikani, kun elän pimennossa enkä onnittele ajoissa? Tässä on mahdollisuus myös suurelle harmille, molemmin puolin. 

Milloin isoista asioista onkin tullut niin pieniä, että ne mahtuvat someen? Varmaan silloin, kun me kaikki tänne rynnimme!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus, siis en liity someen, en jaksaisi päivittäin käydä utelemassa jonkun tekemisiä....