Kirjoitushaaste Maslow´n tarvehierarkia

Tällä kertaa puimme Maslow'n tarvehierarkiaa. Luin haasteen toisen kirjoittajan tekstin aamulla ja tajusin olevani tekstissäni täysin hierarkian paulissa. Mutta niin olen aian ollut, myönnän sen. Lukekaa ja olkaa omaa mieltä! Seuraavan kirjoitamme filosofeista, ensimmäisenä Spinotsa.

Abraham Maslow oli yhdysvaltalainen psykologi, joka julkaisi 1943 teoriansa ihmisen tarpeista ja niiden hierarkkisuudesta. Teoria on usein esitetty pyramidin muodostavina tasoina, joista perustarpeet kuten fyysiset tarpeet (juomavesi, ravinto ja suoja) luovat pyramidin leveän pohjan. Seuraavalla askelmalla on turvallisuuden tarve ja sen yläpuolella läheisyyden ja rakkauden tarve. Huippua kohti mentäessä ja kuvion kaventuessa tulevat mukaan arvostuksen tarve kuvion huipun muodostuessa älyllisten ja esteettisten tarpeiden täyttymisestä. Yksinkertaistettuna idea on siis, ettei ihminen kaipaa taidemuseoon ellei hänellä ei ole ruokaa syötävänä tai kattoa päänsä päällä. Tietyt perustarpeet on saatava tyydytettyä ennen kuin valmis vastaanottamaan seuraavan tason elämyksiä. Pyramidin pohjalla onkin perustavanlaatuisia asioita, mitä ilman ihminen ei voi elää. Seuraavien tasojen tarpeet on täytyttävä ja palasten oltava olemassa, jotta ihmisen kasvu täyteen potentiaaliinsa, arvostavaan ja ajattelevaan ihmisyyteen on mahdollista.

Pyramidi ei varmasti muodosta aukotonta teoriaa ihmisyydestä ja ihmisen tarpeista, niin kuin ei mikään teoria ole enempää kuin itsensä, enempää kuin teoria. Maslow on kuitenkin onnistunut luomaan mielenkiintoisen pohjan ihmisenä olemiselle, jonka minä olen allekirjoittanut niin kauan kuin muistan sen kouluaikoina kuulleeni. Aamulla herätessäni en välitä nähdä kaunista taulua, jos tunnen, että edellisillan tapahtumien takia olen kuolla janoon. Vesilasi kädessä olen jo paljon vastaanottavaisempi kauneudelle. Tässä huomaamme myös, että tarvehierarkia luo perustan ehkä ihmisyydelle, mutta se toimii myös hetkellisten tarpeiden määrittäjänä. ihmisen ei tarvitse vajota pysyvästi huipulta janon yllättäessä. Tietyt tarpeet vaan ovat hyvin primitiivisiä ja vaativat huomiomme sata prosenttia, ennen kuin entisenlainen elämä Maslow’n hierarkian ylemmällä tai ylimmällä tasolla onnistuu.

Hetkellisen janon lisäksi tarpeensa täyttänyt nykyihminen voi toki vajota hierarkiassa myös romahtaen alimmalle tasolle ja pysyä siellä pidempäänkin kuin yhden vesilasillisen hankkimiseen menee aikaa. Tämä voi tulla eteen esimerkiksi siinä tilanteessa, kun alta menee työpaikka, avioliitto tai terveys. Työpaikan menetys haavoittaa ainakin "toisen asteen" turvallisuuden tarvetta, joka on nykyisin hyvinkin vahvaksi koettu tarve. Toisaalta, jos ei ole rahaa, ei ole mahdollisesti edes sitä alimman palikan täyttymystä eli kattoa pään päällä. Avioliiton tai parisuhteen kariutuminen tuskin iskee fyysisten tarpeiden tyydyttymiseen, kun niihin luetaan hengitysilma ja juomavesi, mutta toisen palkin turvallisuuden tarpeeseen ja kolmannen askeleen läheisyyden ja rakkauden kaipuuseen se takuu varmasti tekee loven. Ihan lattialle sitä ei siis tömähdä, mutta tuntuva notkahdus elämässä käy. Terveyden menetys on ehkä tiukin paikka, jonkun teorian mukaan terveys sisältyy toisen asteen turvallisuuden tarpeeseen. Itse ehkä siirtäisin terveyden yhdeksi alimman palkin rakennusosista.

Juuri näissä elämän murroksissa muuten ehkä näkymättömän Maslowin teorian olemassaolon viimeistään hogaa. Pysyvyyden olotilassa, kaiken ollessa hyvin, keskitymme herkästi kiipeämään tasolta toiselle tai viimeisen tason eli älyllisten ja esteettisten tarpeiden tyydyttämisen ja itseilmaisun ylläpitämiseen, ehkä jopa kaikkeen hyvään kyllästyen. Pienet tarpeet kuten ajoittainen nälkä tai sheiverillä sääreen viilletty haava pudottavat meidät tasaisesti aavistuksen alemmas, mutta näitä paremmin merkille panematta me syömme, juomme tai kaivamme laukusta laastarin, ja jatkamme matkaamme. Kunnes – ehkä joskus - tulee seinä eli suurempi kriisi vastaan, jolloin, kuten jo totesin, joutuu koko hommaa arvioimaan uudelleen.

Jutellessani kavereiden kanssa Maslow´sta ja ihmiselämän tarpeista törmäsin myös podintaan, miten vähällä ihminen lopulta tulee toimeen, myös nykyaikana, kun valinnanvaraa on enemmän kuin Suomen kielen sanastossa sanoja. Ravinnon ja suojan tarve tarkoittaa oikeasti vain vettä ja ruokaa, limsa tai tietty pastamuoto ei ole tarpeellinen, vain kiva lisä. Perusasiat tyydyttyvät, kun annamme itsemme tyydyttyä ja kuten yhdessä tarvehierarkiaa koskevassa tekstissä todettiin, on nykyinen tarvehierarkian täyttäminen enemmän tavoittelua, aina uusien asioiden saamiseen tähtäävää toimintaa ennemmin kuin tarpeellisen ylläpitämistä ja riittävän tason tajuamista ja sen kanssa tyytyväisenä elämistä.

On ihmisiä, joilla ei ole varaa kuin tasan tuiki tärkeisiin asioihin, mutta kuka siinäkään lopettaa tavoittelua todeten, että savutettu taso todellakin riittää? Ja mikäli valinnanvaraa ei ole, kuinka helppoa on edes todeta, ettei lisää tarvitse? Tyytyminen olevaan on harvojen luksusta, loput jäävät jumiin tavoittelun kierteeseen. Harvempi on edes käynyt sillä tasolla, että on omistanut vain sängyn, pari t-paitaa, housut ja takin, ja asunut vuokra-asunnossa, ellei ole ollut aivan pakko. Ja silloinkin tilasta on ollut kova kiire pois. Minä tunnen tälläisen ihmisen. Hän tykkää luksuksesta ja nauttii matkustamisesta ja hyvästä ateriasta, ja vaikka uskon hänen nauttivan niistä aivan samoin kuin me kaikki muutkin, tajuaa hän, ettei niitä oikeasti tarvitse. Ne ovat aina bonus, mutta vain välttämätön on oikeasti tarpeellista. Ja tehtiinhän tästä leffakin joskus 2000-luvun puolivälissä. Siinä päähenkilö sai hakea tavaroitaan takaisin yhden päivässä aloittaen urakan täysin nakuna tyhjässä huoneistossa eläen. Lopussa hän oppi arvostamaan vain tärkeimpiä, tyytymään tarvittuun. Elokuva on Tavarataivas (2013), suosittelen!

Nälkäkiukku ja kuolemanjano herättää, jos niiden pirinän vaan kuulee. Mutta se herättää syvempään kuin hetkellisen nautinnon etsimiseen, jos sitä oikeasti pysähtyy kuuntelemaan. Tavoittelu on päivän, ajan, elämän sana. Haemme pohjimmiltamme ehkä elämän tarkoitusta, mutta koska se on mielestäni tavoite yli viidennen tason eli jotain vaikeampaa hommaa, ei se ole mielekästä ellei luonnistu ihmiseltä aidosti. Tämän vaikeuden takia onkin aina helpompi antautua hetkellisen kyllästymisen tai ärtymyksen, nälkäkiukun valtaan ja lähteä etsimään helppoa ulospääsyä täydellisyyden tuskasta, ylimmän tason aiheuttamast ahämmennyksestä – hampurilaista tai tekemistä. Kyllästyminen ei siis ole aito tarve, se on ennemminkin häiriötekijä koko pyramidissa. Kyllästyminen voisi avata oven, jos sen takia joskus pysähtyisi etsimättä siihen ratkaisua.

Näin loppuyhteenvetona, olemmeko siis unohtaneet pääsevämme jokainen melkein syntymästä pyramidin ylimmälle tasolle? Länsimainen elämämme on todella turvattua poislukien ne hetkittäiset janon ja pelon tunteet, kun darrassa ei jaksaisi nousta sängystä tai kun juna jättää vuoron välistä, ja epäilemme pomon suuttuvan duunista myöhästymisen takia. Tarvehierarkia ei missään nimessä ole tullut turhaksi, päinvastoin sen tutkailu voisi olla yksi ovi länsimaisen hyvinvointi-pahoinvoinnin taakse.

Yksin pihalla lauantaina

Tänään on Suomen lyhyen, lämpimän kesän ensimmäinen päivä. Missään ei ole takuita, että huomenna olisi kesän toinen päivä, mutta Suomen kesästä puhuessa yhteenlaskettujen lämpimien päivien määrä on tärkeämpi kuin toisiaan seuraavien. Tulin lounaalle istumaan kundikaverini pihalle, tai pienelle terassille, josta näkyy viereiselle verkkaiselle tielle. Tiellä kulkee milloin autoja, välillä joku pyöräilijä polkee ohi, satunnaisesti jalankulkijakin. Köyhän aterian syötyäni ajattelin jäädä vain nauttimaan olostani, lämmöstä ja elämästä. Tuijottaa, kuinka lämpiävä asfaltti jo päästää ilmaan väreilyä ja pari ampiaista eksyy pihan voikukkaan. Mindfullnesia parhaimmillaan, observointia. Vaan havainnoinnistani minut herättää risteyksessä hidastavan moottoroidun kolmipyöräisen matkustaja, keski-ikäinen nainen ja hänen tuijotuksensa.

Kaikki, vaikkeivät kaikki olisi edes käyneet Kreikan saaristossa tietävät mielikuvan vanhasta miehestä, joka istuu talonsa kuistilla, tai puistonpenkillä hiljaa, nauttivan näköisenä. Hän ei tee mitään, katselee vain ja antaa elämän virrata edessään, itsessään ja ympärillään. Hän ehkä näkee kuin minä, kuinka asfaltti tuottaa lämpöaaltoja, västäräkki etsii matoa tai ohikulkija keskittyy jäätelöönsä. Mutta hetkinen, miksi Kreikassa ohikulkija keskittyy jäätelöönsä ja Suomessa minuun? Sopiiko meistä jompi kumpi paremmin kuvaan siis siihen rauhalliseen elämän aistimiseen, mitä meissä kummassakin, herrassa ja minussa, juuri tällaisella hetkellä tapahtuu. Valitettavasti kyllä, ja siinä mittelössä minä tunnen jääväni altavastaajaksi.

Kuumissa maissa ja tietyn ikäisenä on yleisesti hyväksyttyä istua paikallaan lukematta kirjaa tai tuottamatta, tekemättä mitään erikoisempaa. Minäkin toin tämän läppärin tähän terassille syliini ihan vain näyttääkseni enemmän normaalilta ja tunteakseni oloni vähemmän oudoksi. Varmaan jos polttaisin tai edes joisin jotain, lunastaisin paikkani lämmössä. Parvekkeella asia on eri, kun on poissa ihmisten silmistä, siellä voi maata tai istua tekemättä mitään kenenkään ihmettelemättä asiaa. Tosin tässä tilanteessa parvekkeella vetelisin sikeitä. Tässä terassilla kun istun vaan ja ihmettelen, olen - jopa omasta mielestäni - vähän outo ilmestys. Olen tuottamaton. En ole matkalla minnekään, en tee mitään, en edes nuku mikä sekin on yleisesti hyväksyttävämpää kuin paikallaan istuminen ja ympäristönsä havainnoiminen. Ajattelen vain, ja se ei näy päällepäin.

Kumma tarve taas sopia johonkin normaalin muottiin, mutta siinäpä mitä parhain kirjoituksen aihe. Rannalla tämänlainen makoilu ja jengin tuijottelu olisi ihan hyväksyttävää, samoin uimastadikalla. Aurajoen rannassakin saisin istua rauhassa, tuntea kuuluvani joukkoon. Mutta tuleeko minusta kyylä, kun omalta "reviiriltäni" siis terassilta tuijottelen tapahtuvaa olemista ja elämistä tekemättä mitään muuta. Istun, ihmettelen ja olen outo. Ehkä tämä pohdinta kumpuaa myös siitä, että olen ollut koko päivän itsekseni ja kaipaan juttukumppania, jotakuta kelle purkaa ajatuksiani ja te ihmiset siellä ruudun ääressä olette tälle tajunnan virralleni hyvin rakas yleisö. Aiemmin päivällä käytin pari tuntia luonnostellessani seuraavaa kirjoitushaasteen aihetta nimittäin tekstiä Maslow´n tarvehierarkiasta. Mukavaa lauantaita, minä jatkan outoilua, vaikka jätänkin tän läppärin auki syliini. Se olkoon oikeutukseni tässä istumiselleni ja mitättömän tekemiselleni.