Pieniä kriisejä

Elämän pienissä kriiseissä alkaa aina hienosti ja usein pirun kipeästi ajattelemaan elämäänsä. Mihin on matkalla ja mitä matkan varrelta soisi löytyvän. Nyt olen kohdannut sellaisen henkilökohtaisen kriisin, että on ollut pakko venyttää pohdintaa ihan lapsuuteen saakka. Mistä persoonallisuuteni koostuu? Miksi olen sellainen kuin olen? Haluanko olla tällainen ja paljonko on mahdollista muuttaa? Miten? Olen pläräillyt useita persoonan kehitys-kirjoja, yksi hyvä on ollut muunmuassa Olavi Tähtelän Elämäntaitomittarit. Pitääkin nostaa se pöydälle, että muistan viedä sen kaverille lainaan.

 piinapenkki valmiina

Niin, olen tähän asti aika hyvin elänyt eräänlaisessa norsunluutornissa, mistä olen heitellyt mielipiteitä - vähän kuin tänne blogiin - pitäen itseni kaukana ja ulottumattomissa. Olen sen jo aiemminkin huomannut, että ellei ole valmis laittamaan itseään likoon ja kärsimään, vaikka paljonkin, ei voi saada haaveilemaansa (elämää tai mitä tahansa). Ainoana lapsena tunnen syvällä itsessäni minulle ensin, minulle kaikki-tarpeen. Nyt teenkin julkisen tunnustuksen ja lähden laskeutumaan alas rappusia. Se on pelottavaa, alkaa kehittää itseään. Siinä saattaa satuttaa muita, ja pöyristyä itsestä. Mutta rehellisesti sanominen satuttaa hetken, ja varmasti parantaa ilmapiiriä. Haastan kaikki sanomaan jotain totta toiselle, loukkaamaan hieman, toisen voidakseen sanoa "Olipa hyvä, että sanoit tuonkin suoraan". Aloitetaan ilman puhdistus, niin pelottavalta kuin se tuntuukin. Minä en halua enää menettää ketään, siksi, etten sanonut, kun otti päähän! Sanon tästä lähtien, olen parempi itselleni ja ympäristölleni. Ja otan vastaan.