Leipää ja puhetta

Eilen tapahtui jotain outoa, ja hieman hävettävää. Seisoimme kaverini kanssa Stockan aleruuhkan täyttämissä liukuportaissa, kun edessäni seissyt nuori pariskunta alkoi pussailla äänekkäästi. Hetken mielijohteesta käännyin kaveriani kohti ja annoin ilmaan äänekkään suudelma, jota äsken imuttanut pari ei voinut olla huomaamatta. Portaiden yläpäässä pariskunta jatkoi vähin äänin kerrokseen ja me naurusta pyrskähdellen seuraaviin kerroksiin vieviin portaisiin. Kaverini naureskeli, koska tunnusti parikymppisten ystäviensä harrastavan samaa imuttelua julkisilla paikoilla. Minä naureskelin, sillä en uskonut juuri alistuneeni moiseen julkiseen tempaukseen... Onkohan tullut vietettyä liian kauan hiljaa puuttumatta ärsyttäviin asioihin tai kommentteihin. Ei sillä, että kenenkään julkinen suuteleminen niin järkysti ärsyttäisi, ihanaa kun ovat toisensa löyneet, mutta taisivat vaan osua ns. "oikealla hetkellä oikeaan paikkaan".

Tai sitten mielessäni kummitteli Nytissä julkaistu kirjoitus Loukkaamisen välttely tyhmentää keskustelun, linkki täällä. Miten kohteliaiksi me itsemme tunnemme, kun olemme kohteliaasti hiljaa ja kestämme kaikenlaista samalla tukahduttaen mielipiteemme. Sanomatta jättäessämme hukkaamme kuitenkin myös vastapuolen kommentit ja niiden aiheuttaman tarpeen punnita omia katsantojamme. Hukkaamme sen mielenkiintoisen ajatusten vaihdon ja pienen väittelyn poikasen, jota jossain kulttuureissa pidetään juuri itsessään fiksuna. Me, tai minä en ole sanavalmis hetkessä, paremminkin näppäimistöllä tai miimikkona.

Onko hauskempaa kuin minun paikkani täällä ruudun takana, missä saan pohtia ja tunnustaa, sivaltaa ja paapoa, tai ainakin laukoa aina välillä tuon kivan nimimerkin ja etäisen omakuvan suojista? Kuten jutun haastateltava, en lopulta kykene kirjoittamaan asioista, jotka oikeasti loukkaisivat jotakuta tai kirvoittaisivat ilkeitä kommentteja. Miksen, hyvä kysymys. Pelkään sitä tuntematonta uhkaa, joka voi realisoitua menetettynä työtarjouksena - tosin siitä pysyisin itse luultavasti tiedottomana - tai nettipoliisin sulkiessa blogini. Mutta sittenhän voisi perustaa uuden! Mutta kai se olisi ensin saatava suunsa auki naamakkain mieltäni painavien ihmisten seurassa. Mutta niin minut on kasvatettu, "älä, älä, älä vaan, ettei...". Ja kasvatustakaan kritisoimatta, se on avannut minulle paljon ovia, kun olen helposti pystynyt pitämään kieleni kurissa. Nyt aikuisuuden alamäessä olisi kuitenkin aika ravistella suu auki harkitusti ja itsenäisesti. Helpompaa se on sanoa suoraan kuin loukata välillisesti.

*****

Koska vietin tämän sunnuntain pohtien mitä eilen tuli tehtyä ja mihin se vielä johtaisi, päätin purkaa ensimmäiset energiani leipomiseen. Olen leiponut leipää muutaman kerran hyvin vaihtelevalla menestyksellä, mutta eilen aamulla Jimiltä tuli Master Chef Australian jakso, jossa Melbournelainen leipuri antoi mestarien luennolla kisaajille hyviä vinkkejä leivän teossa. Härkää sarvista ja kokeilemaan, totesin! Suosittelen katsomaan jakson ruutu.fi:stä, sillä mun leipäni onnistui älyttömän hyvin. Kutsuin vanhemmat huomenna maistamaan kokeiluani, mutta jos tuo saksanpähkinä-viikuna-ihanuus häviää yön aikana tuolta pelliltä, pyöräytän aamulla uuden. Juuri niin helppoa se oli.