Luovutus, itsekästä vai auttamista

Onko valikoiva auttaminen itsekästä auttamista? Voiko auttaminen koskaan olla itsekästä?

Kuuntelin eilen töissä jonkun radiokanavan terveys torstaita, missä puhuttiin verenluovutuksesta ja sen tärkeydestä. Ohjelman aikana menin sitten huvikseni SPR:n sivuille tekemään Sovitko luovuttajaksi - testin. 28 kysymyksen jälkeen sain vihreän valon, mutta en ole suoraan sanottuna koskaan ollut kiinnostunut verenluovutuksesta. Tai voiko siitä olla kiinnostunut? Eihän se ole mikään harrastus vaan hyvä teko, pelastava ele. Kävin aikanaan vanhempieni kanssa usein Kivihaan pisteessä odottelemassa, kun he ojensivat käsivartensa vamppyyreille, mutta muistan jo silloin valahtaneeni kalpeaksi vaan miettiessäni, että minun pitäisi itse mennä maate niille muovipäällysteisille patjoille. Pyörtyisin varmaan. Ei tuntuis yhtään kivalta auttaa.

Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi - testissä oli vaihtoehto myös toisenlaiselle auttamiselle nimittäin veren kantasolujen pois antamiselle. Näitä soluja tarvitsevat muun muassa syöpäpotilaat. Olin aina luullut, että kantasoluja imetään jotenkin hyvin kivuliaasti hyvin epäitsekkään luovuttajan selkäydinkanavasta niin, että niitä luovuttaessa on vaarana halvaantua. Mites nyt muuten, sairaalaan kun siinä joutuisi? Netissä tein tosiaan myös tämän kantasolun luovuttajaksi-testin, jonka läpäisin ja aloin ekaa kertaa tutustua tähän luovuttamisen muotoon. Vaihtoehtoja päästä omista terveistä kantasoluistaan erron on kaksi: toisessa soluja kerätään lonkkaluusta luovuttajan ollessa nukutettuna, toisessa kantasolun tuotanto stimuloidaan lääkepistoksin ja vereen kertyneet ylimääräiset avittajat kerätään talteen parin päivän aikana muutamia tunteja kestävissä keräyssessioissa. Molemmissa tavoissa saa luovuttaja noin viikon sairaslomaa, mutta samoin kipua tai heikotustakin on kuulemma mahdollista, mutta luultavimmin varmaa, kokea.

Mutta mitkä kivut ja muutkin tuskat ovat syöpäpotilaalla? Ja itsekin sitä saattaa joskus sairastua vakavasti tarviten kipeästi apua. Jostain kummasta syystä tämä yksilöity auttamistapa alkoi kiehtoa minua kivusta ja kärsimyksestä huolimatta. Kantasolujahan vieläpä luovutetaan vain tarkasti valitulle ja luovuttajan ja saajan solujen on oltava samaa jengiä eli kaikkien solut eivät sovi kaikille. Sen sijaan siis, että luovuttaisi verta varmuuden vuoksi - mikä on toki myös arvokasta! – voisin luovuttaa juuri tietylle henkilölle. Ja tietysti on mahdollista, ettei koskaan edes tarvitsisi luovuttaa, jos sopivaa tarvitsijaa ei löydy. Hmm... Mielumminko antaa itsestään kuin rahoistaan johonkin pohjattomaan rahastoon? Kyllä... 

Onpa tämä minuun keskittynyttä puhetta, mutta niinhän tämä auttaminen hieman on. Tai saattaa olla. Tai sen voisi nykyään mieltää sellaiseksi. Olen parempi ihminen, kun maksan Intiaan tytölle koulukirjat tai Afrikkaan kylälle puun. Globaalista itsetunnon hiljentämisestä on puhuttu paljon ja siitä puhumiseen on jo kyllästyttykin. Kun itse mietin motiivejani miksi olisi tärkeämmän tuntuista auttaa yhtä tiettyä henkilöä mahdollisten monien ja luonnollisesti tuntemattomien sijaan jää pinnalle ajatus, että avun haluaisi saavuttaa tarvitsija tässä ja nyt. Saisinhan kantasoluja luovuttaessani varmaan ainakin tietää auttamani potilaan iän, sairauden ja jonkinlaisen profiilin hänestä. Tietäisin mihin osa minusta matkaa. Tietäisin todella auttavani tätä yhtä, tiettyä henkilöä. Voisin olla varma, että luovuttamani varmasti toisi hyötyä, elämän, toivon jollekin. Ja minulle myös. Olisihan kerran omanlaisensa uusi syy olla olemassa.

Kai tuo henkilökohtainen mahdollisuus myös peittoaisi ne luovutuksesta mahdollisesti koituvat haitat, kivut ja krempat; tunnit, jotka istuisi vertaan analysoittamassa ja suodatuttamassa. Oppisi tuntemaankin tätä liha-kudos-elin - veistosta, jota kehoksi kutsutaan, hieman paremmin. Ja terveystarkastuksenkin saisi ilmaiseksi, bonus! Ja kuten verenluovuttajana voi kantasoluluovutusrekisteristä vetäytyä milloin vaan siltä tuntuu. Mitä jos sitä kerrankin tekisi hyvää toiselle, tarvitsevalle, vieraalle. Munasoluja en niiden isompien kipujen takia lähtisi luovuttamaan, vaikka lopputulos olisi melkein sama, elämä. Tässä tapauksessa toki uusi. Mutta mahdollisesti minun näköiseni. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikö se niin menisi? Voisin soittaa yhtenä kauniina päivänä jonkun autotalon vaihteeseen ja sieltä minulle vastaisi nuori nainen omalla äänelläni. Minun makuuni hieman friikkiä. Mutta varmasti moni voi pitää kantasolujenluovutusta friikkinä. Onhan se aika huh, että joku menisi minun nukkuessa sorkkimaan lonkkaluutani ohuilla neuloilla, se veren suodattaminen tuntien ajan olisi helpompi ajatus. Eikä huimaa niin kuin huimaa jo ajatus verenluovutuksesta.

SB ja mielikuvitussauvat

Eilen oli sitten joulusta asti odottamani Sarah Brightmanin Dream chaser-konsertti, josta jo viime postauksessa mainitsin. Olen tykännyt englantilaisen sopraanon musiikista jo 15vuoden ajan, mutten ole koskaan nähnyt naista esiintymässä livenä. Eilen Hartwallilla - tai Hartwell Areenalla kuten André Rieun konserttijulisteissa seisoo - tämä tapahtui. Tähti aloitti diivan elkein puoli tuntia myöhässä ja lopetti hieman päälle liimatun tuntuisen konsertin jo kahden tunnin päästä, mihin aikaan mahtui myös 15 minuutista 25ksi venynyt väliaika. Pukeutumisen Sarah osaa, samoin kuin lavan takana loistanut screeni avaruusaiheisine videoineen ja valo-showneen oli onnistunut, mutta mitä sille voi, jos tähti päättää laulaa kappaleita, joissa pääosassa on hänen äänensä lisäksi isohko jousiorkesteri tai upeaääninen kuoro ja lavalta löytyy sopraanon lisäksi ainoastaan nelihenkinen perusbändi? Playbackinähän ne kaikki upeat äänet siis tulivat ja luultavasti niin tuli myös Brightmanin upea laulu. Että ei ihan ollut kalliiden lippujen arvoista, pakko sanoa… Vai oliko osansa Hartwallin ehkä hieman sieluttomalla miljööllä? Maailman luokan tähden tulisi kyllä osata hommansa, olen nähnyt häneltä muita värisyttäviä konserttitaltiointeja, joiden joukossa eilinen oli valitettava harha-askel. Pienellä orkalla ja minimaalisella lavareksvisiitalla voi iso nimi kerätä kolehtinsa helposti. Yleisöstä mainittakoon sen verran, että miehiä oli yleisöstä puolet – kaikki vaimonsa tai kundikaverinsa käsipuolessa. Venäläisiä oli myös paljon. Aivan nuoriin Brightman taas ei tunnu vetoavan. Mielenkiintoista.

 

Musiikista seuraa niitä näkymättömiä sauvoja, jotka meinasivat viime aikoina tekemiäni havaintoja hyvinvoinnin saralla. En ole niinkään terveellisten vaan elämän laatua parantavien elintapojen kannattaja. Mottona menisi ehkä ei liikaa, mutta tarpeeksi hyvää. Olen tässä elokuun jälkeen himoiten syönyt superruoiksikin tituleerattuja avokadoja ja cashewpähkinöitä. Rasvaisia penteleitä, mutta siis ei liikaa, vain tarpeeksi, ja hyvää! Nautinnon lisäksi melkoiseksi yllätyksekseni olen huomannut, että ripseni ovat alkaneet kasvaa ihan hurjaa vauhtia ja niitä puskee nykyään kolmessa kerroksessa ja myös silmänurkkia kohden kaartuen, räpsyttimiä on ainakin tuplasti enemmän kuin ennen. Mukava seuraus herkuttelusta, sanoisin!

Ja ne sauvat eli lenkkipolulle mennään ja mukaan suosittelen ottamaan henkiset kävelysauvat. Kanssakuntoilijoita tai töihin kiirehtiviä on ensinnäkin mainiota pitää jäniksinä kuin vinttikoirakilpailuissa ikään. Heidän ohittaminen tai vauhdissaan pysyminen nostaa hien pintaan, mutta aina ohi ei pääse ilman salaista asetta, näkymättömiä kävelysauvoja. Kun minun pitää ohittaa se edessä melkein yhtä lujaa kävelevä henkilö tai jättää jälkeeni juuri vaivalla ohittamani kanssalenkkeilijä, ehkä vieläpä ylämäessä, otan mielessäni käyttöön henkiset kävelysauvat. Päätän siis, että käsissäni on sopivat skebat ja johan vauhti kohentuu! Kädet auttavat tahtiin ja jostain löytyy se työntövoima tehokkaampaan suoritukseen. Ei suoritus siis aina ole kiinni välineistä vaan asenteesta! Niillä mennään taas huomenaamuna kello seitsemän.

Päivän vihreät soturit

Mikäs sen parempaa hiljaisen sunnuntain puuhaa kuin siivous! Ensin oli aikaa katsella aika uskomattomia Grammy awardseja Teemalta ja sitten käydän kahden vihreän soturini kanssa taistoon kylpyhuoneen puhtauden puolesta. Yksi ystäväni sai minut hankkimaan Venemessuilta tällaisen Universal stone-puhdistusaineen. En ole näiden helppoheikkien kaupustelun perään, pikemminkin kierrän ne todella kaukaa, mutta nyt kun suosittelija oli tuntemani ihminen... Enkä kyllä olisi parempaa hankintaa voinut tehdä! Hinkkasin kylppärini lattiaa joku aika sitten Vimin ja sokerin voimin, sormien nivelet hellinä ja hiki otsalla. Lattia lähti puhtaaksi, mutten ole seiniin jaksanut yhtä vaativaa prosessia aloittaa. Paitsi nyt tällä uudella menetelmällä. Tässä lähtökohta ja lopputulos:

Ennen siivousta koko seinä oli aikaa myöten kerääntyneen kalkkihunnun alla, vaikka keskellä näette yhden tällä aineella aiemmin puhdistetun neliön.

Ja tähän tultiin hyvinkin helpolla työmäärällä ja minimaalisella hankaamisella. Ihme ainetta tuo Universal stone! Messujen lisäksi sitä saa joistain luontaistuotekaupoista ja K-marketeista. Ihan voin suositella, se on nimittäin vielä myrkytöntä (siispä luonto- ja lapsiystävällistä) ja hajutonta.

Ja niin tämäkin postaus meni tuotesijoittelun puolelle. Mutta minkäs teen, kun ei ole hetkeen mitään jännää mielessä liikkunut. Lähinnä harmittaa, kun pidempiaikaista työpaikkaa ei tunnu löytyvän ja nykyisestä saa kiinnityksen aina vain viikoksi tai pariksi eteenpäin. Pätkätyöt ovat kyllä melkoinen stressi, enkä ihmettele enää, kun ihmiset niistä negatiiviseen sävyyn puhuvat. Tsemppiä olen saanut tuolle merkonomi-ajatukselleni, kiitos siitä. Otan sen taas agendalle, kun kevät pääsee kunnolla käyntiin.

Onneksi huomenna on tiedossa kauan fanittamani Sarah Brightmanin konsertti ja eilen kävin katsomassa Dallas Buyers Club-elokuvan Kinopalatsissa. Siinä muuten yksi helmi Finnkinon ohjelmistosta! Hienoja näyttelijöitä, koskettavia teemoja ja hyvin, hyvin viihdyttävää kerrontaa. Näillä uuteen viikkoon, jospa se toisi jotain suurempaa inspiraatiota tullessaan.

Ravintolapäivä, ja muistoja

Vuoden 2014 ensimmäinen ravintolapäivä oli tänään. Keksintö on suomalainen, alkanut vuonna 2011 ja kuulemma levinnyt hienosti ympäri maailmaa. Kuulin jopa jostain, että jotkin Itämerellä kesällä seilaavat risteilijät rakentavat aikataulunsa niin, että pääsevät Helsinkiin ravintolapäivän aikaan. Kuulostaa hullulta, sillä itse olen karttanut tapahtumaa kuin mitäkin tähän asti. Ensimmäisellä kerralla idea kuulosti hauskalta. Pohdin, miten ketkä vaan, jotka haluaa saa häärätä hellan ääressä ja tehdä ruokaa muille innokkaille. Itse en ajatellut käydä ties kenen luona syömässä ties mitä. Päivän toistuttua, asenteeni vain lujittui. Ei ole mun heiniä, en varsinkaan lähtisi jonottamaan saati etsimään jotain random mestoja! Fiuh!

Onneksi sitten tuli tämä päivä ja tuttavani pani pystyyn senegalilaisen ravintolan Kumpulaan, Hoasin rivitalon kerhotilaan. Ystäväni ilmoitti menevänsä sinne lounastamaan ja minut oli myös kutsuttu... ONNEKSI! Yllä näette nälkäisen tyhjän lautasen odottamassa täytettä, kupissa oli jo raikasta hibiskuksen kukista ja mintusta valmistettua bissap-mehua. Olipa sekin hyvää!

Noniin, tässä on nyt jo lautanen täytetty (iso annos seitsemällä eurolla!) ja nautiskelu alkamassa. Ensimmäinen kerta ei todella ollut viimeinen. Tajusin viimein, että tällä tavalla voi vaikka kokea jotain uutta. "Mikä yllätys" voisi moni sanoa, mutta ei tullu mun mieleen, kun olin lukenut vaan muffini-kahviloista ja hernekeitto-kojuista. Hyviä ideoita nekin, mutta tämä senegalilainen mafe eli maapähkinäkastiketta riisin kanssa sai silmäni avautumaan tapahtuman hienoudelle. Enpä ollut ennen maistanut mitään afrikkalaista ruokaa ja tämähän oli herkullista! Mikä ateria, ja mikä elämys.

Ensi kerralla menen taas... Ja nyt ihan mikä vaan maku kelpaa, vaikka hernekeitto. Jälkiruokaa täytyy myös etsiä tapahtuman suojista.

*****

Eilen sukellettiin menneeseen isotädin luona. Hän oli löytänyt kaapistaan ennen minunkin syntymääni vanhaksi menneen kahvipaketin. Tässä muutamia kuvia, jotka ehkä tuovat mieleen muistoja... Ja jos joku tietää, kuka olikaan Paula-tyttö tuolloin...

Vene Båt 2014

Vielä ehtii hyvin messuille! Ja etenkin purjelaivasäätiön ständille kannattaa pistäytyä hallissa 3, saa mukaansa hyvän lehden ja kannustusta lähteä elämänsä seikkailuun Karibialle, Itämerelle tai vaikka Atlantin ylitykselle. Jos olet ikinä haaveillut purjehtimisesta, Suomessa tai ulkomailla, muttet ole voinut hankkia kokemusta - tai vaikka olisitkin - tarjoaa Purjelaivasäätiö mahdollisuuden upeisiin reissuihin kahdella aluksellaan. Toinen paateista on Kuunari Helena, 42metrinen purjelaiva ja toinen Vahine, 65jalkainen Swan. Olen testannut molemmat ja voin suositella hyvin lämpimästi!

Tänään sujui toinen päivä Vene-messuilla yllättäen säätiön edustajana ja innokkaana Venda-lehden jakajana. Tästä tapahtumasta alkaa aina kevät ja avointen vesien odotus, ja siellä myös purjehdusinto herää takuuvarmasti. Vieraita on keskelle viikkoa sijoittuneista päivistä huolimatta ollut ihan kiitettävästi eli tylsää hetkeä ei ole tullut. Ja jos ei ole jututtanut messuvieraita niin sitten kanssapäivystäjiä. Melkein saivat varaamaan paikan Karibian purjehdukselle. Vielä, kun lennot maksaisivat hieman vähemmän kuin 1200euroa ei osallistumista tarvitsisi hetkeäkään miettiä... Halvemmat lennot olisi saanut, kun olisi suunnitellut retkeä hieman etukäteen.

Säätiön lippulaivasta Kuunari Helenasta on myös esillä upea pienoismalli. Eikö tuntuisi hienolta astella kyseisen kaunottaren kansia kuuman auringon alla?

Miten olisi? Kylmästä lämpimään... Eikun www.staf.fi Ja sitten messuille!

Syntistä kahvileipää, miljonäärien sukua

Kutsuin tänään vanhemmat vaihteeksi päiväkahville, sillä halusin taas hieman kokeilla keittiössä. Pöytään katoin jo tutuksi tulleita teeleipiä, joita ei ole vaikea valmistaa, mutta maku on varmasti hyvä. Ainakin, kun laitaa puolet jauhoista grahamina, ¼ korvaa kaurahiutaleilla ja sen loppuosan sit lisää vaikka vehnäjauhoja. Käyttämäni ohje Maku- sivuilla. Näin minä tykkään säveltää reseptien kanssa ja siksi onnistumisprosentti ei makeiden leipomusten kanssa ole ihan siellä huippulukemissa. Leipomisestahan sanotaan, ettei siinä saisi sävellellä kuten muuten ruokaa laittaessa hyvin voi.

Tämän päivän makea erikoisuus oli Australiassa maistamani Millionaire’s shortbread eli kuvassa näkyvä muropohjalle tehty leivos, jossa toffeekerroksen päälle sulatetaan vielä suklaa silaus. Perinteinen kahvipöydän pommi siis! Mmmmm…!!! Makea muropohja nyt ei ole niin vaikea toteuttaa kuten ei muidenkaan osien periaatteessa pitäisi, mutta silti karamellikerroksesta tuli hieman tumma eikä se oikein malttanut jämähtääkään. Tämä ei kuvissa haittaa, mutta kun leivos pitäisi voida syödä kädestä haukaten, mun versioon tarvitse ensin taltan suklaapinnan rikkomiseen ja sitten lastan valuvan toffeen suuhun kaapimiseen. Sanomattakin selvää, että oli haastavaa leikata leivoksia, kun pehmeä karamelli karkasi kovan suklaapinnan alta. Mutta onneksi raatinani oli aina ihanat vanhempani, jotka pitivät molempia tarjoiluja onnistuneina ja maistuvina. Ja niin, ei ehkä täydellistä, mutta syntisen hyvää.

 

 Yritin viilentää toffeeta ensin avoimen ikkunan luona. Mukit tukevat täytettä, sillä koko pellille pohjataikina saati täytteet eivät olisi riittäneet.

Karamellia en ole koskaan valmistanut ja vaikka hämmensin ja kuumensin kondensoidusta maidosta, tummasta sokerista ja voista sekoitettua täytettä useissa ohjeissa kehoitetun reilun viiden minuutin ajan – liikaa vai liian vähän? – joku ei ihan mennyt nappiin. Suklaapäällysteeseen sen sijaan voisi kai lisäillä vähän kermaa, vaikka huh, mitä siihen enää tarvii lisätä?!? Mutta ehkä kiven kovasta kuoresta tulisi näin lusikalla leikattavaa. Täytyy jatkaa testailua. Huono puoleni on, että haluan onnistua heti ja täydellisesti, enkä juuri kestä harjoittelua. Jos nyt iän myötä ja puhtaan hyvän ruoan himon kautta jaksaisi alkaa harjoitella.

Tumma leivonta suklaa matkalla bain marie'n, en sentäs iskeny paloja suoraan kattilaan.

Yhdistelin itse monia reseptejä (siinäkin haisee ongelma, mä en vaan opi!) eli googlaamalla varmasti löytyy mieleinen. Nimittäin maistuis varmaan viikonloppuna tiukan espresson tai hyvän teekupillisen kanssa, omasta satsista meni aimo annos pakastimeen. Eli luokseni, jos ystävä uskallat piipahtaa... 

Kuukauden päästä synttärieni aikoihin olen päättänyt kokeilla Master Chef Australiassa tehtyä Mojito Génoise-kakkua. Sen valmistus ei näyttänyt vaikealta, mutta ei génoise mikään normaali sokerikakkukaan ole se kun on saatava kohoamaan ilman kohotusaineita pelkästään munia tarpeeksi vispaten. Se vaan näytti ja kuulosti niin herkulliselta, että leipomusta on vain kokeiltava. Onneksi voin huomenna hakea Gigantista tilaamani keittiö vaa'an niin jää nämä summittaiset grammojen deseiksi muuttelut historiaan. Jospa siinä olisi onnistumisen salaisuus? Kuukauden päästä se maistetaan!

Bond 007

Melkein guilty pleasure, ehkä joillekin ihan oikeasti, mutta mä myönnän hymyssä suin ja mielelläni fanittavani tätä ikonista actionsankaria. Katsoa nyt menneiden vuosikymmenten toimintamoottoria toteuttamassa mielikuvituksellisia tehtäviä ja selviämässä aina ja kaikesta hengissä. Voi vitsi, kyllä vaan sopii minulle. Lauantai-iltoinahan on Neloselta nyt jo neljä kertaa lähetetty Bond-leffoja ensimmäisestä alkaen, eilen oli vuorossa Elät vain kahdesti.

Katselen, ja nautiskelen, leffaa juuri digiboxilta. Tähän mennessä hienoja pienoismalleja on roikkunut avaruudessa ja Bondista tehty japanilainen. Olen nähnyt kaikki leffat aikanaan monta kertaa, mutta kun niitä jaksetaan uusia sopivasti muutaman vuoden välein jaksaa niitä aina katsoa uudestaan ja uudestaan. Koko rimpsun katsomisesta on jo sen verran aikaa, että on hienoa nähdä leffat kokonaisuudessan aikuisen silmin. Mitä vitsejä ja viitteitä aikansa todellisuuteen sieltä nyt avautuukaan...


Naiset on toki aina esitetty hyvin sovinistisessa valossa, mutta kuulukoon se juoneen. Hankin tuon The James Bond Girls-kirjasen joskus Anttila TopTenin alennusmyynnistä. Q:n erikoisvempaimet ja muutkin tehosteet pienoismalleilla toteutettuina ovat sitten kaunista katsottavaa. Kuin katselisi filmille otettuja valokuvia nykyisen digitaalisen virheettömyyden sijaan. Samalla voi äimistellä, että kaiken sen toteuttaminen on ollut mahdollista. Ja juonetkin ovat monipuolisempia kuin nykyisin... Toivottavasti leffamaraton pääsee ihan nykyaikaan ja näyttää Casino Royalen, se mielestäni on hienoin nyky-Bondi. Täynnä tyyliä ja juonen kiemuroita.


Olin joskus ihan tosi fani ja niiltä ajoilta on säilynyt lehtileikkeitä ja pari View master kuvakiekkoa Bond-aiheisena. Odottelen enää milloin Roger Mooren tähdittämät elokuvat alkavat, hän on minulle se oikea mr Bond.