Miten täältä pääsee alas???

Hyvää äitien päivän iltaa. Omalleni ostin lahjaksi liput syksyn Slava! - näytöksen/musikaalin esitykseen ja kokkasin lounaaksi wokkia. Eilen taas kaipailin häntä ja suhisin halaavani äitiä kaksi kertaa lujemmin, kunhan vain pääsisin turvallisesti alas puusta. Mm-m, kaikkia tapoja kun sitä voikaan keksiä viikonlopun viihdykkeeksi tai itsensä ylittämiseksi. Ja nyt onkin kropan syvät lihakset kipeät. 

Lihaskipeyden ja äidinkaipuun aiheutti se seikka, ettei tuohon otsikon kysymykseen ollut kuin yksi vastaus: jatkamalla radan loppuun asti. Olin lauantaina Vierumäellä viihtymässä ja yhdeksi ohjelmanumeroksi oli valikoitunut Flowpark-seikkailupuisto. Äänestin mahdollisista vaihtoehdoista alas muunmuassa paintballin, koska siinä olisi saanut tiukkoja mustelmia väripanosten posahtaessa kehoon. Sillä hetkellä en tosin tajunnut, että äänestäessäni Flowparkin puolesta äänestäisin itseni viime aikojen tiukimpaan selviytymiskamppailuun.

Flowpark on liikunnallinen "huvipuisto", missä seikkaillaan puiden väliin viritettyjä ratoja pitkin kiipeillen, puusta puuhun edeten. Radat on rankattu neljään vaikeusasteeseen, mutta kokemuksemme mukaan helppo on helppo, toiseksi helpoin on kauhea, kolmanneksi listalla oleva rata on hyytävän järkyttävä ja vaikein yksinkertaisesti kuoleman pelottava. Puusta puuhun edetään siis monen metrin korkeuteen viritettyjä vaijereita pitkin tasapainoillen, köysiverkkoa tai kiipeilyseinää sivuttain edeten, skeittilaudalla korkeuksissa viilettäen, erilaisilla laudan tai pölkypalasilla tasapainoillen (vertaa esim tukinuittoon, niin lipevä alusta oli), laudalta laudalle korkeuksissa pomppien (!!!). Muunmuassa.

Puisto on ensinnäkin upea tapa ulkoilla ja pitää lihaskuntoa yllä. Se tarjoaa kaupunkitartzanille haastetta mahdollisiin fyysisiin extremtehtäviin. Ja tavalliselle ihmiselle se antaa aika ainutlaatuisen tilaisuuden päästä lähelle jotain alkeellista taistele tai pakene-moodia silloin, kun pakeneminen ei ole vaihtoehto. Puista ei tule tikkaita alas vaan lopussakin on vielä uskallettava istua turvavaljaiden varaan ja viilettää köysiliukua alas maahan. Adrenaliini jyllää, aivot askartelevat selviytymisen ja primitiivisten pelkojen parissa, alas ei voi katsoa vaan on keskityttävä ponkaisemaan hieman pidemmälle ja vielä vähän jäntevämmin kuin koskaan ennen. Sillä vaikka turvavaljaat ovat moitteettomat, ei stiplua ja sitä seuraavaa hetken pudotusta halua kokea. Haluaa vain selviytyä, haluaa alas, vaikka seuraavaksi haluaa taas uudestaan ylös. Sillä maasta katsottuna radat eivät näytä pahoilta. Mutta kun siellä metrien korkeudessa on jaksettava hollata painoaan ja yllättävän kömpelöä kroppaansa (tai kauhusta kankeaa mieltään) ihan uudella tavalla, esimerkiksi vapaasti ees taas vispaavien ja toisiinsa vahvoilla, mutta ohuilla naruilla päistään kiinnitettyjen lankkujen päällä, ja vieläpä edetä sinne seuraavaan puuhun ja lopulta maankamaralle turvaan, päättäväisyys ja kylmäpäisyys on kultaa. Samoin nauru. Ja kiroilu, hiljaa ja sisään päin. 

Tämä on sitä, mitä jokainen lapsuuden seikkailuleikkejä kaihoava aikuinen tarvitsee. Täällä mieli nollautuu, ongelmanratkaisu aktivoituu, tahto selvitä kirkastuu ja hymy leviää kasvoille. En olisi uskonut tuntevani näin syvästi puissa kiipeilystä, suosittelen kokeilemaan. 

Varovaisuutta kuitenkin tarvitaan ja cooliutta jättää leikki kesken, kun siltä tuntuu. Meidän porukasta yksi jouduttiin laskemaan köyttä pitkin alas kesken radan suorituksen, sillä hänellä jalka lipesi ja askelman ilmassa huojuva kakkosnelonen pamautti silmäkulman ikävästi auki. Ihmettelen, ettei näinkin potenttiaalisesti vaarallisessa paikassa ole edes teleskooppi tikapuita saati ensiaputaitoisia henkilöitä kaiken varalle. Kun sinne kiipeätte, ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta silti, kiivetkää. Ja nauttikaa niistä primitiivisistä selviytymisen ja makeista kauhun tunteista!