lauantai 29. heinäkuuta 2017

Mitäs kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua

Aamukahvini höyryää valkoisesta mukista, johon on painettu Canada 150 -teksti ja vaahteran lehti, jossa jokainen säie on erivärinen. Samana vuonna kun Suomi juhlii sataa vuottaan itsenäisenä, juhlii Kanadan liittovaltio 150-vuotista historiaansa. Nappasin äsken muutaman mansikan aamupalan jälkiruoaksi ja mietin serkun äidin kysymystä kirjoitanko ehkä jotain blogiini kesän purjehduksestani Bostonista juhlavuottaan juhlivaan Kanadaan. Vielä kun heräsin siihen tosiasiaan, johon serkku eilen illalla huokaisi "eiks oo ihanaa", siis ettei minulla tänä aamupäivänä ole mitään suunnitelmia, tajusin, että on aika päivittää kevään sato ja saattaa blogini ajantasalle.


Kevät oli melkoista hullunmyllyä. Ensin töissä kokenut kollega jätti paikkansa mitättömällä varoitusajalla jättäen minut ainoana pitkäaikaisena osaajana hoitamaan työmäärää, joka uudistusten myötä on noussut alle tuhannesta työstä melkein kymmeneen tuhanteen duuniin puolessa vuodessa. Syksyllä aloittamani avomerilaivurin tutkintoon panostin myös suoranaisella intohimolla, ja pääsinkin kurssin läpi mukavin 27/30 pistein. Samaan rytäkkään oli vielä kotini remontti ja sen hermoilu, armoton hermoilu. Huomaan kiintyneeni tähän boksiini niin tukevasti, että remontin suunnittelu ja odotus oli enemmän kauhua kuin intoa täynnä, päällimmäisenä kysymyksenä tietty "voiko se oikeasti onnistua?". Tulos on hieno, juuri sellainen kuin halusin, ja vaikka työn jälki ei ole paras mahdollinen, elän kuutiossani onnellisena. Ohessa muutama kuva uudistuneesta yksiöstäni:




Remontin valmistuttua viimeinen jännitysmomentti oli tuleva avomeripurjehdus. Kesäloma kului tänän vuonna Purjelaivasäätiön Swan 65 Vahinen kannella Tall Ships race- purjehduskilpailun osallistujana Bostonista, Yhdysvalloista Charlottetowniin Prince Edward Islandille Kanadaan. Siinä missä Australiaan lähtö oli aikanaan aluksi vitsi ja mitäpä jos vaan lähtis-idea, tätä Kanadan purjehdusta olin odottanut ja kytännyt pitkään. Varasin paikkani jo viime kesänä samalla tunnilla kuin legit tulivat säätiön nettisivuilla myyntiin ja melkein heti ostin myös lennot pitkään suunnittelmaani kohteeseen Bostoniin. Oman innon jälkeen olikin suuri yllätys, kun legillemme oli ollut suuri vaikeus saada osaanottajia, ja lopulta purjehdimmekin kahden viikon ajan 12hengen veneessä kuuden hengen voimin!


 Kapteenin ja perämiehen lisäksi meitä oli oppilaina minä, kansimieheksi kouluttautunut 50-vuotias nainen ja 18-vuotias oululainen kundi, joka ei ollut koskaan purjehtinut ja oli tämänkin legin voittanut kirjoituskilpailun kautta. Kuudes jäsenemme oli järjestäjän yllätys, venäläinen valokuvaaja, joka varsinaisen työnsä eli muiden alusten kuvaamisen lisäksi napsi hauskoja kuvia myös meistä, teki muutaman kerran lounasta venäliseen, tunteella kokkaamisen tyyliin ja sai perämiehemme lopulta kieltämään hänen osallistumisensa ruoanlaittoon, sillä jokainen lounas sisälsi yksiä tiettyjä purkkinakkeja, joita veneen varastossa oli riittämiin. Minä en valittanut, sillä viiden ihmisen muodostaman kahden vahdin kanssa purjehtiminen oli rankkaa. Odottamamme bikinipurjehduksen sijaan vielä kun saimme kokea Pohjois-Atlantin myrskyisän sään, 15-20 m/s tuulet, täyden hernerokkasumun ja upean korkeat aallot. Neljän tunnin välein vaihtunut ulkovahti ei houkuttanut enää kokkaamaan. Kisa sujui siis niin, että neljä tuntia oltiin kannella, neljä nukkumassa, neljä kannella, neljä nukkumassa... Ymmärrettävästi noihin "neljä nukkumassa" väleihin osuivat ne aamupalat, lounaat ja päivälliset, jotka tuli ensin kokata ja sitten vielä siivota eikä kannelta sisään kömpiessä muiden tai omakaan nälkä tuntunut yhtään niin tärkeältä kuin lämmin, vaikkakin vinossa kyntävä punkka ja pehmeä tyyny. Venäläiset nakkilounaat tulivat siis pöytään ihan kuin tilauksesta, kun yövahdistaan väsynyt vahti sai nukkua ja herätä vahvaan valkosipulin tuoksuun ja selvityksiin, ettei kokki tiennyt, mitä ruoka oikeastaan oli, sillä hän kokkasi aina sydämestään ja tunteellaan. Maistuvaa, oli oma tuomioni.

Purjehtijalle kaikki tuo myrsky, sumu ja aallot oli sitä hienointa osaa matkakokemusta! Mä olin vieläpä vahdissa kaksin kapteenin kanssa ja hänen tehdässään reittisuunnitelmia kannen alla, sain usein itsekseni yön pimeydessä ohajata Vahinea tyrskyihin. Palasi usko omiin kykyihin, ja huh himo lajiin. Pohjois-Atlantti, se on hieno paikka merenkävijälle! Mutta niin oli Bostonkin matkailijalle. Ahmin hummeria, vai voiko näin hienosta ruokalajista myöntää sitä ahmineensa? No ainakin söin hummerihodareita eli Lobster rolleja niin monta, etten enää viimeisinä päivinä halunnut nähdäkään saksiniekkaa. Valitsinkin silloin kaupungin toisen kuuluisan lounaan, Chowder- keiton eli äyriäisistä kokoonkeitetyn sakean liemen. Nämä ruoat bongasin jo aikaa sitten Anthony Bourdainin matkailuohjelmasta Bostonissa pistäytymistä silmällä pitäen.

 Lobster roll ja coleslaw-salaatti
 Vanha ja uusi rakennuskanta yhdistyvät Bostonissa sujuvasti.
 Bostonin Faneuil-kauppahalli
Harvardissa voi opiskella vanhojen rakennusten reunustamalla piha-alueella, missä myös me matkailijat availimme vesipullojamme ja lepuutimme jakojamme.
Kisatunnelmaa satamassa, missä yleisä saattoi tutustua laivoihin laiturilla kävellen. Suurimpiin pääsi myös kannelle, ja jotkut keräsivät varoja muutaman tunnin purjehduksia tehden.

Boston on hyvin eurooppalaisen tuntuinen kaupunki, ja varmasti Harvardin yliopiston ja MIT-teknologia yliopiston läheisyys tekee osansa asiaan samoin kuin kävely-ystävällinen keskusta. Suositeltava lomakohde kaupungeista ja merenelävistä diggaavalle. Mutta sitten taas merelle... 

Purhjehdus oli siis yksi osa Kandan 150-vuotis syntymäpäiviä juhlistavaa Rendez Vous Tall ships regatta - kilpailua. Meidän lisäksi Atlantia kynti noin 30 muuta alusta muunmuassa Yhdysvaltain rannikkovartioston USS Eagle, Perun laivaston upeaakin upeampi 2013 rakennettu koululaiva Union ja ympäri maailmaa purjehtiva hollantilainen koululaiva Europa. Turussa oli kesän samaisessa tapahtumassa laivoja yli sata, mutta kyllä täälläkin kisatunnelmaa riitti. Me olimme hurjasta säästä ja pienestä miehistöstä huolimatta neljänsiä omassa luokassamme. Tyytyväisyyttä ei vähentänyt tieto, että kisasimme viiden paatin kanssa ensimmäisestä paikasta, sillä edellä mainituista syistä emme edes yrittäneet voittaa, kannella pysyminen oli jo tarpeeksi hyvä saavutus! 

USS Eagle taustalla, lähtiessämme Bostonista ilma oli vielä ihana!

 Tässä sumu on sakea, mutta meri hetken verran kesy.

 Tässä kohtaa olimme leutojen tuulten, mutta ihana auringon alla Kandan aluevesillä. Koneella mennään, mutta tyytyväisinä!

Kolmen päivän höykytyksen loputtua ja Nova Scotian edustalla sijainneen maalilinjan ylitettyämme, sattui minulle ensimmäinen kansivahti, jonka aikana sumu hälveni ja maa piirtyi näkyviin. Kapteeni luuli jotain kamalaa sattuneen, kun hihkaisin "Katsokaa! Maata näkyvissä!" ja heti perään osoitin toiseen suuntaa, "Voih!", siellä näkyi valaan hengityspärske. Univelka kuittaantui sillä seisomalla ja aurinko valaisi todellisuutemme. Nyt vaan kohti Cape Bretonin ja Nova Scotian välistä kanavaa ja Port Hawkesburyn sulkua, mistä jatkoimme leppoisasti illan ankkuripaikalle jonnekin Cape Breton saaren edustalle, kävimme kaikki uimassa ja skoolasimme hienosti menneelle kisalle ja hyvälle yhteishengelle. Aamulla ankkurin nostettuamme suuntasimme vielä kahdeksi yöksi ankkuriin Pictoun pikkukaupungin edustalle, missä saimme paikalliselta hotellinomistajalta avaimet yhteen huoneeseen ja siten mahdollisuuden lämpimään suihkuun. Viimeisenä satamana oli legin päätepiste Charlottetown, minne saavuimme reilun viikon veneessä keikkumisen jälkeen.

 Charlottetownin satamaan kokoontui osa kisan osallistujista, Vahinen siro keula näkyy tummansinisen Brittiläisen Jolie Brise-aluksen vierellä ensimmäisellä laituripaikalla. Laiturin toisella puolella Perun Union ja mastojen takana USS Eagle.

Charlottetownissa innostuntuta yleisöä riitti jonoksi asti, tämä jono johtaa Unioniin, taustalla jälleen USS Eagle.
 
Charlotte townin idylliä puutaloineen ja rauhallisine katuineen.

Jos olin suunnitellut tähän purjehduskisaan osallistumista useamman vuoden, vuosikymmenen ainakin olen halunnut päästä Kanadaan. Kesälomani huiskautti siis kaksi kärpästä samalla iskulla pois bucket listiltäni, ja tarjosi vielä bonuksena Niagaran putoukset, missä vierailin Torontosta, Kanadalaisten puhuman ranskan, mitä sain harjoittaa Montrealissa ja Reykjavikin, missä käväisin kymmenen tunnin välilaskun aikana. Mutta asia kerrallaan, ja pitkän tekstin jatkeeksi mantereelle, joka vaihtui Charlottetownin viehättävyydestä kolmen tunnin lennon jälkeen Toronton melkein kumoon sysäävään sykkeeseen. Miettikää vaihtavanne kyläkauppa Kaaren Prismaan. Siltä tuntui vaihtaa pikkukaupunki Kanadan suurimpaan kaupunkiin kertaheitolla. Olen kaupunki-ihminen totesin, ja saatuani rinkan hostelliin astuin Toronton lämpimään iltaan ja seikkailin hakemaan iltapalaa.

Toronto on ehdottomasti käymisen arvoinen kaupunki, missä ei ole mitään tähdellistä nähtävää ja siksi kaikkea on hurmioivan hauska tarkkailla. Vanha rakennuskanta on jyrätty lasin tieltä pois, mutta kansalaisuuksien kirjossa ja värikkäässä kulttuurissa on, mistä ammentaa. Hyvää ruokaa, selkeä pohja kaava ja vilkasta, yleetömän vilkasta menoa aamusta yöhön. Läheiset Niagaran putoukset ovat ehkä se must-nähtävyys ylitse muiden, mutta hmm, omasta mielestäni ne ovat hieman ylisuitsutetut. Korkeuttahan niillä ei ole valtavasti, leveyttä toki kyllä. Ja vettä, sitä juoksee läpi enemmän kuin ehtii tajuta.

Toronton spåra! 
 Toronton Time Square sanoisin
Toronton koirista koottu Havis Amanda-suihkulähde, ja huipulla luonnollisesti kullattu luu
Kanadan puolella on Niagaran putousten Hevosenkenkä-putous, missä edessä virtaavan veden määrä ylittää tajunnan. 
 Kanadan Hevosenkenkä-putous jää tässä oikealle, taaempana USA:n puolen putous.

Mutta Toronto on kuitenkin englannin kielisellä alueella eli vielä ennen loman loppua oli päästävä puhumaan ranskaa. Hyppäsin siis junaan, ja ajoin viiden tunnin matkan Ontariojärveä ja Kandan ja Yhdysvaltain rajaa mukaellen Torontosta Montrealiin, ranskankielisen Quebecin suurimpaan ja Kanadan toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Kaikki olivat kehuneet kaupunkia siistiksi ja ihanaksi ja kultturelliksi haukkuen Torontoa nuhjuiseksi ja likaiseksi. Sori vaan, todellisuus iski mun tuulettimeen ihan päin vastaisena. Montrealissa hyvää oli se ranskan kieli (josta yllättäen sai selvää ilman ongelmia) ja yllätyksekseni kaupungissa työskentelevä, Australiassa tapaamani ranskalainen kimma, joka bongasi visiittini facebookissa ja ehdotti tapaamista. Hänen seurassaa pääsinkin syvemmälle cityyn, joka muuten olisi jäänyt mielessäni vähän kaljuksi. En nimittäin oikein tiennyt, mitä sieltä olisin halunnut bongata. 

Vuorelle nyt on tietty aina hyvä idea kiivetä katselemaan maisemia, Mont Royal on oiva tähän tarkoitukseen

 
Keltaista taidettakin löytyi
 ja kansainvälinen Jazz-festivaali viihdytti iltaisin.
Leonard Cohen oli kotoisin Montrealista.

Mutta sisäpiiriläisen kanssa pääsin muunmuassa maistamaan Poutinea eli ruskealla kastikkeella, juustolla ja vapaa valinteisilla tilpehööreillä kuorrutettuja ranskanperunoita. Siis kyllä, frittejä, kastiketta ja juustoa päällekäin. Huh huh, siinäpä erikoinen ja tuhti yhdistelmä makuja ja lopulta pehmeiksi muuntuvia suutuntumia. Hän myös kuskasi minut hipster-kaupunginosaan, missä tuo Cohen muraali komeili ja 

kuljetti kivaan kauppahalliin. Mutta ei Montreallin en niinkään palaisi, Torontoon kyllä!

Toronto jäi mieleen!

Montrealia koluttuani kolmen viikon loma oli lopussa ja oli aika astua koneeseen kohti Eurooppaa 17 kilon rinkka harteilla. Heinäkuu ja alennusmyynnit selittää osan kiloista... Mut mielenkiintoisempaa kuin ostokset oli sokerina pohjalla Pohjoismaiden outolintu Islanti. Ei välilaskun aikana ehkä ehdi saada kuin idean tästä karusta maasta, mutta heidän viehkeä pääkaupunkinsa tuli kyllä käveltyä ihan kivasti läpi. Ja täällä oli nähtävääkin kuten kuuluisi konserttitalo Harpa, betonikirkko Hallgrímskirkja, missä urkuri soitti sisäänastuessani akustiikan upeasti esiintuovaa melodiaa ja The Sun Voyager- veistos. Ja kaikkea pientä ihailtavaa niiden välillä. 

 Kirkko ja Yhdysvaltojen Islannille lahjoittama Leif Erikinpojan -patsas

Näkymä kirkon tornista
Konserttitalo sisältä, ulkokuori on kuutioista rakennettu lasiseinä, johon pimeinä vuoden aikoina heijastetaan erivärisiä valoja. Sitä pitäis saapua katsomaan, samoin kuin revontulia ja kuumia lähteitä.
The Sun Voyager veistos
Merta ja vuorta, sitä tämä karu maa on

Olen parhaat otokset ladannut Instagramiin, tässä siis vain muutama yksyiskohta katukuvasta.

Tän reissun jälkeen oli mukavaa kotiutua, istua duunissa valmiiseen monipuoliseen lounaspöytään ja nukkua selällään pelkäämättä, että joku häiriintyisi kuorsauksesta. Heinäkuun alun Suomeen laskeutumisen jälkeen ei olekaan tapahtunut mitään merkittävää. Olen vain herännyt tuohon todellisuuteen, että onko se nyt ihanaa, kun ei ole lauantai aamuna mitään tekemistä? Pienvene purjehdus ei ole viime kesän tapaan innostanut vaan olen pikemminkin suunnitellut aloittavani lukemisen, ehkä pianon soiton, miksei lauluharrastuksen. Saa nähdä. Ens viikolla sentäs pitää jaksaa saareen, kun siellä on perjantaista sunnuntaihin Shampanja regatta eli puuveneiden vuosittainen iso kilpailutapahtuma. Nyt jatkan lokoilua, mitä sitä nyt on enää jäljellä ennen kuin pistämme serkun kanssa grillin tulille ja ruodimme kesän tapahtumat läpi. Pitää kyllä ryhdistäytyä, ettei enää tarvitse käydä puolta vuotta täällä läpi kolmessa tunnissa. 

Mukavaa viikonloppua! Nähdään pian :)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

onpa mahtava ja perusteellinen kuvaus reissultasi, upeaa!!