Syksyn harrastaminen lähti jo käyntiin

Olen usein, ja monelle, viime vuosina kertonut, etten lue kirjoja. Itsellenikin. Syksylle päätinkin ottaa  harrastukseksi kirjojen luvun, ja muka hitaan lukutahtini parantamisen. Idea lähti paitsi duunin kahvipöydästä ja ainiin sä et lue-kommentista ja  sai viimeisen silauksen Hesarin viiden kirjan lukulistalta. Siihen oli  toimittaja koonnut viisi kirjaa, en muista millä kriteereillä, mutta kun yksi oli  takavuosien, sanoisinko 90-luvun alun hittikirjan Hevoskuiskaajan kirjoittajan Nicholas Evansin romaani Kylmät vuoret, päätin kokeilla lukemista uudestaan. Hevoskuiskaaja oli aikanaan iso juttu ja romaani seisoo vieläkin kirjahyllyssäni, Evanssista oli siis luontevaa lähteä käyntiin.

Tarinan loppuun päästyäni en nyt voi sanoa suuria, vaikka viihdyttävä ja sujuvasti kirjoitettu tarina olikin. Toivon silti, että listan kolmekymppisiin keskittyvä Rakkaus niinku tai yöpöydällä jo loikoileva Prinsessa: elämää hunnun takana liikauttaisivat enemmän. Ja duunista saa aivan saletisti vinkkejä moneen lukumakuun. Ja olen minäkin, muka lukematon ihminen saanut suositeltua kahdelle ihmiselle työmatkalueskeltavaa. Pitää huomenna muistaa kysäistä mitä mieltä kollegat ovat suosituksistani Havatunisesta ja Fakiirista, joka juuttui Ikea kaappiin.

Selvitettäväksi jää myös, pidänkö lukemisesta sitten kuitenkaan lukemisen itsensä takia vai tuleeko siitä pelkkä ajanviete tai harrastus sen takia, kun muutkin lukee. Ja oiekastaan miksi tätäkin pitää ruotua näin tarkkaan... Mistä johtaa juurensa tämä kirjojen kammo. Tuntuu, että tarinaa tärkeämpää on päästä loppuun. Pitää jossain vaiheessa siirtyä asiakirjoihin, vaikkapa elämänkertoihin, joista äitini kanssa juuri juteltiin. Niistä voisi ehkä oppia jotain, ja saisin muutakin siteerattavaa kuin Hesarin.