Ei me ihmiset tavata enää

Tässä siis tapaamisella tarkoitan romanttisessa mielessä toisen löytämistä eli parinmuodostusta. Paljon on puhutta sinkuista, lapsettomista, lapsikadosta ja yksinäisyydestä. Ja siitä, etteivät ihmiset enää tapaa toisiaan. Olen kuullut tämän useasti. Vastannut mielessäni "joo, joo". Ja sitten viime sunnuntaina spårassa se kolahti. Ei me ihmiset oikeasti enää tavata. Mulla oli keltainen takki ja hymyilin, hiukset pesty, olemus avoin, muttei olis tullut mieleenkään, ei uskallus noussut, mennä juttelemaan kivan oloiselle kundille. Joku toinen käänsi päätään minua kohden, mutten aurinkolasien läpi nähnyt tuijottiko hän minua ja takanani näkyvää Stadikan tornia. Näimme ehkä toisemme, muttemme tavanneet.

Ei ihmisille enää tule mieleen tutustua. Haluttaisi ehkä, muttei tiedetä miten. Tinder on hyvä, sillä tarjolla on ainakin on periaatteessa tutustumaan haluavia,  mutta sielläkin on yksi ongelma ylitse muiden. Haetaan, muttei tiedetä mitä. Tai haetaan jotain, ei tätä, ei tätä, ei ainakaan tätä, ehkä toi, miksei, otetaan toi, mut ei tätä taas sit... Ja sit se yksi repliikki riittää, olet idiootti. Olkoon, seuraava! Kandidaattejanhan riittää. Halua tapaamiselle siis on, mutta onko kykyä?

Ihmiset hakevat kyllä paria, onnea, muttei tiedetä mitä se onni itselle on tai mistä se tulee. Etsitään, muttei tiedetä minkälainen ihminen sen voisi minulle suoda. Tongitaan, muttei osata kertoa toiselle tai edes itselle millaisia olemme, mitä haluamme, mistä sytymme, miksi itseasiassa haemme jotakuta elämäämme. Siksikö vain, kun kuuluu? Koska muuten Suomi ei enää ole suomalaisten? Vaikkemme lopulta ole valmiita edes tapaamaan itseämme, rehellisesti. Ei se mielipiteen kertominen niin kaukana totuudesta ollut. Kun tietää mitä mieltä on, se on helppo kertoa paitsi muille myös muistuttaa itselleen. Mielipiteistä voi sitten lähteä tutustumaan itseen ja omiin tarpeisiin. Ja näin kanssakäynti tulee helpommaksi, paljon iisimmäksi. Sitä avautuu luontevasti, ei jännitä. Tällänen mä oon, oon jo tutustunut itseeni, hyväksynytkin ehkä. Alkanut löytää elämäni tärkeimmän ihmisen, ja sen kautta rauhan. Ja ehkä löydän joskus jonkun toisen, mutta ainakin olen avoimempi ottamaan vastaan vieraita. Poistan muurini luonnollisesti, kasvan naamiaisasustani ulos.

Kun tiedät itse kuka olet, mitä tarvitset luultavasti siitä johtuen tiedät myös mitä elämässäsi arvostat, tavoittelet ja haluat. Ja nämä ei ole materialistisia asioita! Vaan sitä, mitä sinä onnellisuuteesi tarvitset. Silloin alkaa tapahtua. Ja alkaa tapahtua vaikka niin, ettet enää etsi etsimästä päästyäsi vaan löydät.

Aiemmin kai parisuhteissa kasvettiin yhdessä aikuisuuteen ja itsetuntemukseen; lähdettiin vahingossa kulkemaan samaa pellon laitaa ja asetuttiin lopulta koivuiksi vierekkäin kasvamaan juuret yhdessä, vahvasti parina, vaikka erillään. Nykyään pariudutaan muka aikuisina, kaiken nähneinä ja kokeneina, vaikka nuorinakin, ja itse ja toinen asetetaan valmiiseen parisuhteen ja aikuisen muottiin. Oli muotti sitten alitajunnan, yhteiskunna, kaveripiriin, perheen, minkä lie luoma... Ei mennä yhdessä eteenpäin vaan yritetään yksin eriteitä niin, että kuitenkin vaatteet ja kaikki tärkeät tavarat säilytetään saman katon alla. Leikitään kotia ja perhettä ilman, että puhuttaisi tunteista ja tarpeista, otettaisi toinen huomioon ja nöyrryttäisi hieman. Molemmin puolin taivuttaisi ja taivutettaisi. Ei katkaista, vaan venyttäen pyydetään ja venyen annetaan.

Vai onko toisen etsiminen jäänytkin sen jalkoihin, että etsitään niin vimmatusti itseä? Ei olla koskaan valmiita, ja epävalmiina ei kenellekään uskota kelpaavansa. Ei ehkä uskaleta tai oikeasti ryhdytä edes valmiiksi. Tai ei uskota kenenkään olevan valmis minulle. Kypsyttelyyn ei ole aikaa, kun on kiire kiire kiire siihen täydelliseen elämään. Monelle elämä on pikajouksua, mutta päämäärän sijaan se on juoksua jotain karkuun. Kerätään kolikoita kuin Mario Brossissa, mutta vaikka kolikoilla  pääseekin seuraavalle levelille, ei siellä pelin sisältö muutu, vaikka puitteet ja hahmon varustelu paranevatkin. Päähenkilö pysyy.

Minä juoksin 35vuotta, kunnes törmäsin viime syksynä ihmismuuriin. Pääsin siitä vain läpi tunkemalla, enkä ole sama ihminen enää. He veivät naamiasasuni, vaikken sitä heti tajunnut. He ainakin avasivat vetoketjun, ja siitä lähin olen astellut vähä vähältä ulos roolista. Tämä on sitä aikuistumista, joka jollekin tapahtuu viisitoista vuotiaana, jollain siihen ei ole koskaan tarvetta - yhdellä ei koskaan kykyä. Kaduilla kävelee niin vauvan asteella kuin ikuisessa elämässä olevia. Yksinäisiä ja pariutuneita. Yhteisöllisyyden kokeneita sinkkuja ja parisuhteessa yksin jääneitä, samoin alastomia ja tiukkaan henkiseen vällyyn kietoutuneita. On oltava avoin ja onnekas, että tapaa ihmisiä, jotka avaavat sinut, vaikka väkisin. Se on hienoa. Kun uskaltaa.

 Eikä aikuisuudessa ole kyse iästä. Aikuisuus on itsetuntemusta. Joillain sitä on aikaisemmin, joillain myöhemmin, joillain ei koskaan. Joillain ei vaan ole tarvetta siihen, mutta mahdollista se on kaikille. Sillä mielestäni on hienoa mennä yhteen lapsina ja kasvaa yhdessä itsetuntemukseen, vaikka ratkaisuna sitten olisikin eriävä tie. Ja miksei ole upeaa on mennä yhteen kahtena aikuisena. Mutta jos yhteen menevät pseudo-aikuinen vahvoine suojamuureineen ja vakuuteltuine mielipiteineen ja lapsen tasolle jäänyt myötäilijä heikkoine itsetuntemuksineen, ei suhteessa ole tasapainoa. Siinä on ehkä kehitysmahdollisuuksia, mutta työtä se vaatii. Ollaanko sitä valmiita tekemään? Työtä itsen ja toisen kanssa, yksin ja yhdessä. Se on välillä kipeetä, ajoittain upeaa ja silti lopussa saattaa toisen lento lähteä eri maahan kuin oma senkin ollessa ihan ok homma.

Aikuinen osaa juoda hunajajuomansa itse, hän ei tarvitse nokkamukia saati hopeavatia ja palvelijaa sitä hänelle tarjoilemaan.

Kimmokkeita tekstiin sain luettuani viimeisestä Kirkko ja kaupunki lehdestä "Oletko rakastunut? Toimi näin!" kiitos sailing sisterini! Samoin Kimmo Takasen kirjat Päästä irti, vapaudu läsnäoloon ja Tunne sydämesi - matka uuteen rakkauteen ovat antaneet ajateltavaa.