Ihminen, jolle kuuluu aina vain hyvää

Tapasin taannoin kaverin, menimme kahville. Lattemasina suhisi, päivä paistoi ikkunasta tahmeille pöydille. Mitä kuuluu? kysyi hän. Kiitos hyvää, vietän paljon aikaa Turussa nykyisin ja tykkään siitä kaupungista todella paljon. Jää vaan omien kaverien tapaamiset vähemmälle. Mitä sulle? Hyvää. Piste. Hymy.

Niin Turussa ihmiset on avoimempia kuin Helsingissä. Nyökkään myöntävästi ja komppaan parilla lauseella. Heitän saaneeni palkankorotuksen, ystävä parjaa Helsingin työmarkkinoita, työtä ei ole. Mutten tiedä, en ole moneen vuoteen tiennyt onko hän töissä. Voisin kysyä, mutta tottumuksesta tiedän kiertelevän vastauksen, joka on myöntävän ja kieltävän välimaastossa, muttei mitään selkeää. Se on kuin vastaus hyvää, kun kysyt mitä toiselle kuuluu. Hyvää kuuluu. Eli mitä?

Mitä sun vanhemmille kuuluu? Hyvää. Ja hymy päälle. Kerron omistani, isällä kävely on hieman raskasta, mutta edelleen he ajelevat Lidliin ja äiti käy Prismassa työkaverien kanssa. Saan vastaukseksi kiva-toteamuksen ja hymyn. En muuta. Stocka on kyllä mennyt alaspäin, ja Helsingissä kuolee kivijalkaliikkeitä, kun ei ihmiset ole valmiita kuluttamaan. Olen samaa mieltä. Toivon, että Stocka ei kuolisi. Tämä talo on kuitenkin arvokas toteaa kaverini tietävä katse silmissään, sillä taloudesta puhuessa hänen kanssaan saisi vaikka vuorokauden kulumaan. Mutta koska minä en osaa, sekin juttu kuolee alkuunsa. Suomen talouden tila, Stockan tila. Tyhjää. Hyvää kuuluu, kai.

Sitten siirrymme puhumaan kolmannesta henkilöstä, ihmisestä, jonka olen nähnyt pari kertaa vuosia sitten. Kaverini pitää häneen yhteyttä, mutta miettii pitäisikö. Se on hullu, mielisairas, etkö olekin samaa mieltä? Kaverin kertomien perusteella myötäilen, vaikka yhtä usein muistutan, etten ole nähnyt kyseistä henkilöä vuosiin. Mitä voisin sanoa? Ihan dille, passita se hoitoon. Ei, sanon hmm ja jaa. Ja hei, jos käy raskaaksi, niin otat heiman etäisyyttä siihen tyypiin. Näin teemme, otamme etäisyyttä. Joo paras se on, se on ihan bimbo. Aivan, annat hetken olla. Kaikki tarvitsevat vapaapäivän lähimmäisistään, jopa rakastavaiset, näin laulaa Chicagon vokalistikin. Even lovers need a holiday far away from each other. Energiasyöppöjä ei kestä kukaan.

Ja minä en kestä hiljaisuutta. Olen pyhä kyselijä, ja samoin toimin toisin päin. Vastailen, kun toinen on kiinnostunut, mutta mikä on tämä kahvittelun laji, jossa ei puhuta itsestä vaan kolmansista osapuolista ja taloudesta, säästä ja vanhustenhoidon tilasta. Sotekin oli ihan farssi ja tulevat vaalit, ketä sitä äänestäisi. Joku totesi, että olen hyvä kuuntelija ja huomaamattaan minulle kertoo koko elämän tarinansa. Toinen totesi, että se ominaisuus on uteliaisuutta. Pysähdys. Saman asian kaksi puolta kuin kruuna ja klaava, kuin kahvi ja tee. Otan joskus kahvia aamulla, joskus teetä, kahdelta aina kahvia ja kello yhdeksäntoista kahvilassa tilaan vihreää teetä. Osaisimpa vuorovaikutuksessakin vaihtaa mielihalua näin. Sillä ehkä imuni saa toisen sulkeutumaan ja toisen avautumaan seurassani kuin lotuksen kukan. Koska en osaa hymistä yleisistä asioista. Tahdon enemmän kuin hyvää.

Kirjoitushaaste pelko

Tutustuttuani psykologiaan olen oppinut, että aivoissa syntyy päivittäin 6000-7000 ajatusta halusimme tai emme. Evoluution ja hengissä pysymisen takia suurin osa näistä ajatuksista on väritykseltään negatiivisia. Negatiivisten ajatusten takana on idea hengissä selviämisestä. Jos viidakossa jää paistattelemaan päivää ja kuorimaan appelsiinia auvoisana, ei kauaa tarvitse keskittyä auringon kauneimpaan säteeseen, kun valon peittää pantterin lihaksikas olemus. Aivojen tehtävä on siis ollut pitää meidät varuillamme vaarallisessa maailmassa, jossa peloilla on ollut elintärkeä tarkoituksensa taata hengissä selviäminen mahdollisimman monelle lajimme edustajalle. Pelko on myös yhtä tyypillistä eläimillä kuin se on ihmisillä. Kaikki pelkäävät voisi sanoa, kysymys vaan on mitä me pelkäämme ja rajoittaako se elämää.

Nyky-yhteiskunnassa vaaroja on huomattavasti vähemmän eikä saalistaja vainoa jokaisessa kadunkulmassa. Autoilijatkin yleensä noudattavat liikennesääntöjä ja merkkivaloja. Vaikka appelsiinia kuoriessasi sattuisitkin astumaan ajoradalle punaisen palaessa, saatat toki tulla tällöin yliajetuksi, mutta yhtä suurella todennäköisyydellä autoilija ainakin yrittää painaa jarrua ja väistää. Pelko on siis yleistilana melko tarpeeton, mutta aivot jatkavat silti negatiivisten ja hengissä selviämistä palvelevien ajatusten tykittämistä samaa tahtia kuin kolme tuhatta vuotta sitten. Ei siis ihme, että ahdistaa, kiristää tai pelottaakin aika ajoin aivan ilman syytä, se on pään mekanismi pelastumisen varmistamiselle. Mutta se pelko, mistä se loppujen lopuksi kumpuaa ja mitä se oikeastaan on? 

Nykyisin tarvitsee pelätä harvaa konkreettista asiaa, joten ihmiset pelkäävät tulevaa, epävarmuutta, kuolemaa tai henkilökohtaista bankrorttia. Pelko reaktiona on toki luonnollinen ja yleensä tervekin, se pysäyttää miettimään tai aktivoi toimimaan hetkessä, mutta pitkittyessään se suojaa pelkääjää lopulta vain elämältä itseltään. Pelossa on jotain samaa kuin odotuksessa. Se on tietyllä tavalla inhimillistä, mutta absurdia, ja siihen on niin tottunut, että se pitää vireessä eikä sitä oikeastaan edes tajua. Se kuuluu elämään. Mitä jos sitä ja mitä jos tätä tuo ajattelijalle vain tunteen kaikkeen varautumisesta. Ei sitten paha päivä yllätä, voidaan miettiä. Mutta jos, kuten odottamisessa, jää ne hyvät elämättä? Jokin jännä kokematta… Ja ei konkreettisena aivojen tuotoksena pelko onkin vain pahimman odottamista eikä yleensä suinkaan pelkoa oven takana raameja hakkaavan kirvesmurhaajan alta pakoon pääsystä.

Pelko liittyy elämänjanoon, mietin taannoin töistä lähtiessäni. Samaan aikaan mietin odottamisen olevan elämää ohituskaistalla. Pelko suojaa ja tuo turvaa niin absurdia kuin se onkin, se tuo tuttuutta. Mutta miltä ihmiset hakevat suojaa? Oikeasti. Omilta ajatuksiltaan on minun veikkaukseni. Miltä muultakaan, sillä aivoja ei saa sammutettua edes unessa vaan ne suoltavat kivaa ja ei niin kivaa ohjelmaa tajuntaamme 24/7. Varautumiseenhan ne tähtäävät, koska ympäristössämme ei ole alituiselle varautumiselle tarvetta. Uhkatilanteita ei yksinkertaisesti ole enää alati läsnä. 

Pelko voi tunteena olla myös monen muun tunteen taustalla, sillä se on primitiivisyydessään hyvin alkukantainen ja hallitsematon. Eikä sitä sinänsä tarvitsekaan hallita, kunhan sen ilmenemismuodot kuten ylivarovaisuuden tai ylihuolehtimisen tai minkä vaan omaa elämää rajoittavan tai tekemistään turhaa kaitsevan pohdinnan ei anna hallita elämäänsä. Pelko on joillekin hyvä syy jättää tavoitteet saavuttamatta ja elämänsä elämättä, vaikka pohjalla olisi vain epämääräinen epävarmuus mahdollisesta epäonnistumisesta. Paljon epä-sanoja, paljon mahdollisesti täysin turhaa pelkoa. 

Pelolla tehdään myös paljon bisnestä. Pelkoa on kiva käydä kokemassa leffassa, silloin pelko vain kutittaa, ei naulitse. Oveen on ehkä mahtavaa asentaa turbo-turvalukko ja mökille kännykässä soiva hälytysjärjestelmä, koska pelko omaisuuden menettämisestä tai tuhoutumisesta on aina yhtä kamala. Extreme-lajit nostavat myös suosiotaan, onhan pelon hallittu tunteminen vaikka pienkoneen ovella ihan cool fiilis, kun maahan saapuessaan voi kehua kavereille hypänneensä laskuvarjolla. Leffan ja hypyn kanssa pelko vahvistaa kokemusta, tekee siitä ainutlaatuisen. Kodin ja mökin suojaamisessa pelko on ehkä ennemmin sitä suojautumista tuntematonta vastaan. Itse olisin valmis maksamaan pelosta kokemusten muodossa, mutta olen päättänyt, että jos joku tarvitsee kotoani kymmenen vuotta vanhan tietokoneen tai viisitoista vuotta vanhan kahvinkeittimen, niin siitä vaan. Se pelko on selätetty.