J'ai lu

Olen ihan unohtanut kirjoittaa tänne ranskankielestä ja ranskalaisesta kirjallisuudesta, vaikka aiheet onkin mainittu blogin tunnisteissa. Nyt kun olen ollut pakkolevossa sisällä flunssan takia, olen taas ehtinyt saada päätökseen parin kirjan lukemisen, ja aloittanut jo kolmatta. Ekana voisin kuitenkin esitellä sen minkä lukemista aloitin jo aikaa sitten - olen siis ärsyttävän hidas lukija. Ihailen ihmisiä, jotka saavat parissa päivässä 300 sivuisen romaanin "pakettiin". Minulta urakkaan menee viikkoja, mieluummin pari kuukauttakin. Luen hitaasti enkä jaksa keskittyä kirjaan kovin kauaa yhtämenoa. Mieluiten luen ollessani matkalla jonnekin, odottaessani jotakin, ikään kuin ajan kulutuksena. Sairaslomat ovatkin harvinaista aikaa, jolloin kirjaan jaksaa syventyä itsessään ja lukea tunteja putkeen sängyllä pötköttäen, silloin kun tietää ettei mihinkään pysty lähtemään. Mutta kirjaan, josta puhuin täällä viimeksi tasan vuosi sitten, Muriel Barberryn L'élégance du hérisson.

Se on nyt luettu ja valmis arvioitavaksi. En ollut siihen niin tyytyväinen kuin Hesarin arvostelusta ja monen maan best seller-tilastoista olisi voinut olettaa. Arvioisin teoksen hieman sekavaksi, ainakin alussa. Henkilöhahamoja on paljon ja kärryillä on välillä vaikea pysyä. Tosin 150sivun jälkeen, kun juoneen alkaa päästä mukaan muuttuu kirja jo luettavaksi. Kahden päähenkilön välillä vaihteleva kerronta on kiehtovaa, samoin Pensée profonde, filosofointi, jota toinen heistä harrastaa. Rakkaus ja elämän filosofia siinä kantavat pitkälle eikä julma loppukaan ihan kylmäksi jätä. Suosittelen kirjaa hyvin ranskaa osaaville ja filosofisesta elämäntarkoituksen pohtimisesta pitäville.

Seuraavaksi otin työn alle kaverilleni valmistujaislahjaksi ostamani Marc Levyn Toutes ces choses qu'on ne s'est pas dites, jonka hän minulle ystävällisesti lainasi. Olen lukuenut useita Levyn teoksia enkä ole vielä kertaakaan pettynyt. Ne pohjaavat kaikki jolloin tapaa yliluonnolliseen tai hieman mielikuvitukselliseen seikkaan, joka on kuitenkin aina täydellisesti todellisuuteen istutettu. Kyseisessä kirjassa seurataan tyttären ja isän uutta kohtaamista isän kuoleman jälkeen. Eikä kyseessä ole mikään henkimaailman juttu, vaan hyvin rakennettu ja erikoinen juoni. Levyllä on tapana myös perustaa osa tai koko juonensa rakkauden kaipuulle ja sen oikean luokse tiensä löytämiselle, sehän se on yksi suuri asia elämässä. Hänen tyylinsä on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja juonenkäänteensä ihailtavia, että yhden kirjan luettua tekee mieli jo uutta. Suosittelen lämpimästi, myös hieman heikommin ranskaa lukeville!

Tänään sain luettua Amélie Nothombin pokkarin Robert des noms propres. Kirjan lukemisessa auttoi tekstin väljä sijoittelu sivulle samoin kuin kirjan lyhyys, 171sivua. Nothomb yllättää aina juonillaan ja etenkin henkilöhahmojensa mielenliikkeillä. Tämä kirja oli tosin tylsimmästä päästä hänen tuotantoaan. Kerronnassa seurataan tytön varttumista vauvasta aikuiseksi, kuinka häntä jo pienenä pidetään erikoistapauksena, ilman näyttöjä tosin. Koulussa hän on nolla, mutta baletissa täydellisyys, kunnes asiat muuttuvat. Yhden asian Nothomb osaa jokaisessa kirjassaan: kuvata ja erotella mitä mainioimmin ihmismielen liikkeet, julmuuden ja ilkeät, jopa sairaat ajatukset.

 Tunnetuin Nothombin kirjoista taitaa olla Stupeur et tremblements, josta on tehty myös elokuva (suomeksi Nöyrin palvelijanne). Siinä seurataan eurooppalaisen naisen sopeutumista Japanin hierarkiseen työympäristöön ja hänen epäonnistumisiaan ja edesottamuksiaan. Aivan fantastinen kirjana sekä elokuvana!

 Seuraavana tartun Anna Gavaldaan. Katsotaan puhunko tästä seuraavan kerran viikon vai vuoden päästä...