Puskasta pöytään

Ei ole näinä päivinä kovin syvällinen ajatus purjehtinut pääni lävitse, joten on ollut aikaa säveltää ja soveltaa. Lomaviikolla kävimme kundikaverin mökillä Luumäellä ja keräsimme hikisen reissun päätteeksi kaksi raparperipensasta tyhjäksi tarjonnasta. Autoon ei enempää mahtunut ja muovipussit loppuivat kesken; alkukesän sadonkorjuu oli sen arvoinen. Riivimme siinä ainekset kymmeneen mehulitraan ja tähän mennessä kahteen piirakkaan.

Ensimmäisenä oli idea mehusta. Jostakin luin, että alkukesän sadosta tulee kauneimman väristä mehua, eikä tätä heleää nestettä voi mitenkään värinsä puolesta moittia. Hieman on hapanaa, mutta sokerilla sekin ongelma saadaan hallintaan. Pullo on "kuvaus rekvisiittaa". Niin ja tämä ei ole minun tekemääni, kaikki kunnia mehusta Mikolle!

Heti sen perään minä halusin kokeilla piirakkaa, rahkaista ja mehevää versiota toki. Tähän ei montaa ruotia uponnut, ja tuskin olisin enempää saanutkaan, se ensimmäinen ideahan siis oli se mehu. Mutta kyllä piirakkaa aina pitää kokeilla. Vaniljajäätelön kanssa pääraaka-aineen kirpeys pyöristyy harmoniaksi ja sadosta saa olla oikein ylpeä!

 Viimeisimpänä on uunista tullut lautaselle raperperi-kaurapaistosta. Paljon mehun uuttamisessa jäljelle jäänyttä mehukasta mäskiä vuoan pohjalle, päälle banaania ja kanelia, ja kanneksi voinen fariinisokeri-kaurahiutalekerros. Tämä on sitä hieman tujumpaa tavaraa, mutta makujen sinfoniaa ei edelleenkään voi hiljentää. Juu, lisää vaan iltapalaksi!

Unohtuipa mainita, että mehusta notkistui myös suomalainen sangria: valkoviiniä, raparperimehua ja hieman sokeria. Skål kesälle!