Legendaarinen junamatka

Indian pacific on todellakin silmät avaava kokemus. Kun kerrankin matkaa valtavan mantereen halki verkkaisesti junalla lentokoneella suhahtamisen sijaan tajuaa kuinka paljon kuivaa, asumatonta erämaata tähän maahan mahtuu. Lähdössä oli oikeaa lentoon lähdön tunnelmaa, kun pakaasin sai tsekata sisään pari tuntia ennen lähtöä ja junaan käveltiin pelkän käsipakaasin kanssa. Rinkkani sai punaisen painavaa-merkinnän, kannan rautatievaa'an mukaan selässäni 21,5kilon lastia! Mutta pariin päivään siitä ei tarvinnut huolehtia, sillä reppuun ei päässyt matkan aikana käsiksi ollenkaan. Junassa sain ikkunapaikan ja viereeni puheliaan englantilaisen kundin. Ajattelin ensin, että hänen seurankipeytensä estäisi minua nauttimasta matkasta, mutta jo perjantai aamuna olin tyytyväinen hänen olemassa olostaan! Ja lopulta hän päätyikin viihdyttämään lähellä istunutta hollantilaiskimmaa, ja minä osallistuin keskusteluun vain siellä täällä. Lippuni tosiaan oikeutta tuoliin joskus 70-luvulla sisustetussa junavaunussa. Istuin kaatui nukkuma-asentoon ja valot sammutettiin kymmeneltä. Tämän punaisen-luokan lipun hinta oli 270euroa reppumatkalaiselta, sängyn hytistä olisi saanut reilulla kahdeksalla sadalla dollarilla. Kultaluokassa hinnat lähtivät 1700dollarista ylöspäin, parin yön matkasta se olisi jo ollut liikaa.

Lähdöstä iltaan saakka ikkunasta näkyi vihreää kasvillisuutta, mutta perjantai aamupäivästä alkaen maisema muuttui erämaaksi, tyhjäksi, tasaiseksi ja kuivaksi kitukasvillisuuden peittämäksi hiekkatasangoksi. Ja sitä jatkui iltapäivään saakka. Puolilta päivin pysähdyimme Cookin aavekaupungissa, missä oli joskus ollut sairaala, koulu ja kauppa, mutta jotka nykyisin viihdyttivät enää viikottaisia junaturisteja rapistuneilla julkisivuillaan. Autiutta oli kuitenkin aika mukava katsella, leputtaa silmiä, koittaa etsiä elämää tyhjyydestä. Yhden kamelin bongasimmekin sekä dingon, ja pari kotkaa. Illan pimetessä saavuimme Kalgoorlien kaivoskaupunkiin ja hyppäsimme junasta suoraan kylmän oluttuopin ääreen.

Yhdeksältä lauantaiaamuna olimme perillä Perthissä, oikein mielenkiintoisessa kaupungissa. Ehdin viettää Perthissä vain pari päivää, ja maanantaina otin dösän etelään, Pembertoniin, helppiäkseni avokaadofarmilla. Saavuin farmille kreivin aikaan, sillä avokaadot ovat juuri nyt sadonkorjuuvaiheessa ja viime päivinä olemme niin poimineet hedelmiä (avokaadot kasvavat puissa) kuin lajitelleet ja pakanneet niitä. Tila on sertifioitu orgaanisten avokaadojen tuottaja, ja välillä hedelmien lajittelu tuntuu tähtitieteellisen vaikealta, mutta ainakin tässä oppii miten valita keosta parhaat ykkösluokan edustajat, joissa ei ole auringonpolttamia, tuholaisten jälkiä eikä muitakaan hedelmänlihan laatuun vaikuttavia vahinkoja. Yhtään tilan tuotetta emme todin ole vielä saaneet maistaa. Ottaen huomioon, että heidän avokaadonsa ovat maun perusteella palkittuja hedelmiä, odotan innolla milloin pääsen kauhomaan edes yhden suuhuni. Sitä odotellessa ei auta kuin ihailla niitä katseella...