Onko valikoiva auttaminen itsekästä
auttamista? Voiko auttaminen koskaan olla itsekästä?
Kuuntelin eilen töissä jonkun radiokanavan terveys
torstaita, missä puhuttiin verenluovutuksesta ja sen tärkeydestä. Ohjelman aikana menin sitten huvikseni SPR:n sivuille tekemään Sovitko luovuttajaksi - testin. 28 kysymyksen jälkeen sain vihreän
valon, mutta en ole suoraan sanottuna koskaan ollut kiinnostunut
verenluovutuksesta. Tai voiko siitä olla kiinnostunut? Eihän se ole
mikään harrastus vaan hyvä teko, pelastava ele. Kävin aikanaan
vanhempieni kanssa usein Kivihaan pisteessä odottelemassa, kun he
ojensivat käsivartensa vamppyyreille, mutta muistan jo silloin
valahtaneeni kalpeaksi vaan miettiessäni, että minun pitäisi itse
mennä maate niille muovipäällysteisille patjoille. Pyörtyisin varmaan. Ei tuntuis yhtään kivalta auttaa.
Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi - testissä oli
vaihtoehto myös toisenlaiselle auttamiselle nimittäin veren kantasolujen pois antamiselle. Näitä soluja tarvitsevat muun muassa syöpäpotilaat. Olin aina luullut, että kantasoluja imetään jotenkin hyvin kivuliaasti hyvin epäitsekkään luovuttajan
selkäydinkanavasta niin, että niitä luovuttaessa on vaarana halvaantua. Mites
nyt muuten, sairaalaan kun siinä joutuisi? Netissä tein tosiaan myös tämän
kantasolun luovuttajaksi-testin, jonka läpäisin ja aloin ekaa kertaa tutustua tähän
luovuttamisen muotoon. Vaihtoehtoja päästä omista terveistä kantasoluistaan erron on kaksi: toisessa soluja kerätään
lonkkaluusta luovuttajan ollessa nukutettuna, toisessa kantasolun
tuotanto stimuloidaan lääkepistoksin ja vereen kertyneet
ylimääräiset avittajat kerätään talteen parin päivän aikana
muutamia tunteja kestävissä keräyssessioissa. Molemmissa tavoissa saa
luovuttaja noin viikon sairaslomaa, mutta samoin kipua tai
heikotustakin on kuulemma mahdollista, mutta luultavimmin varmaa, kokea.
Mutta mitkä kivut ja muutkin tuskat
ovat syöpäpotilaalla? Ja itsekin sitä saattaa joskus sairastua vakavasti
tarviten kipeästi apua. Jostain kummasta syystä tämä yksilöity auttamistapa alkoi kiehtoa minua kivusta ja kärsimyksestä huolimatta.
Kantasolujahan vieläpä luovutetaan vain tarkasti valitulle ja
luovuttajan ja saajan solujen on oltava samaa jengiä eli kaikkien
solut eivät sovi kaikille. Sen sijaan siis, että
luovuttaisi verta varmuuden vuoksi - mikä on toki myös arvokasta! –
voisin luovuttaa juuri tietylle henkilölle. Ja tietysti on
mahdollista, ettei koskaan edes tarvitsisi luovuttaa, jos sopivaa tarvitsijaa ei löydy. Hmm... Mielumminko antaa itsestään kuin rahoistaan johonkin pohjattomaan rahastoon? Kyllä...
Onpa tämä minuun
keskittynyttä puhetta, mutta niinhän tämä auttaminen hieman
on. Tai saattaa olla. Tai sen voisi nykyään mieltää sellaiseksi. Olen parempi ihminen, kun maksan Intiaan tytölle koulukirjat tai Afrikkaan kylälle puun. Globaalista itsetunnon hiljentämisestä on puhuttu paljon ja siitä puhumiseen on jo kyllästyttykin. Kun itse mietin motiivejani miksi olisi
tärkeämmän tuntuista auttaa yhtä tiettyä henkilöä mahdollisten
monien ja luonnollisesti tuntemattomien sijaan jää pinnalle ajatus, että avun haluaisi saavuttaa tarvitsija tässä ja nyt. Saisinhan kantasoluja
luovuttaessani varmaan ainakin tietää auttamani potilaan iän,
sairauden ja jonkinlaisen profiilin hänestä. Tietäisin mihin osa
minusta matkaa. Tietäisin todella auttavani tätä yhtä, tiettyä
henkilöä. Voisin olla varma, että luovuttamani varmasti toisi
hyötyä, elämän, toivon jollekin. Ja minulle myös. Olisihan
kerran omanlaisensa uusi syy olla olemassa.
Kai tuo henkilökohtainen mahdollisuus
myös peittoaisi ne luovutuksesta mahdollisesti koituvat haitat,
kivut ja krempat; tunnit, jotka istuisi vertaan analysoittamassa ja
suodatuttamassa. Oppisi tuntemaankin tätä liha-kudos-elin - veistosta, jota kehoksi kutsutaan,
hieman paremmin. Ja terveystarkastuksenkin saisi ilmaiseksi, bonus! Ja kuten
verenluovuttajana voi kantasoluluovutusrekisteristä vetäytyä
milloin vaan siltä tuntuu. Mitä jos sitä kerrankin tekisi hyvää
toiselle, tarvitsevalle, vieraalle. Munasoluja en niiden isompien
kipujen takia lähtisi luovuttamaan, vaikka lopputulos olisi melkein
sama, elämä. Tässä tapauksessa toki uusi. Mutta mahdollisesti minun näköiseni.
Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikö se niin menisi? Voisin
soittaa yhtenä kauniina päivänä jonkun autotalon vaihteeseen ja
sieltä minulle vastaisi nuori nainen omalla äänelläni. Minun
makuuni hieman friikkiä. Mutta varmasti moni voi pitää
kantasolujenluovutusta friikkinä. Onhan se aika huh, että joku
menisi minun nukkuessa sorkkimaan lonkkaluutani ohuilla neuloilla, se veren suodattaminen tuntien ajan olisi helpompi ajatus.
Eikä huimaa niin kuin huimaa jo ajatus
verenluovutuksesta.
1 kommentti:
Lähetä kommentti