Päivän asu

Nyt tuntuu kuin olisin työhaastatteluun menossa, mutta se tilaisuus on vuorossa vasta keskiviikkona. Tänään suuntaan Olympia terminaaliin tässä asussa. Mulla on pitkään ollut harkinnassa ja hankinnassa tumma pikkutakki, mutta oudon vartalonmuotoni takia etsintä on venynyt ja aiheuttanut harmaita hiuksia. Rintavalle takki harvoin istuu sekä edestä että takaa yhtäaikaa. Joko selkä on sliik, mutta ei ole toivettakaan, että takin saisi kiinni. Jos napin taas saa kiinni, jää yläselkään tyhjä pussi.

Kuten kuvista näkee onnistuin viimein löytämään etsimäni, ettekä arvaakaan mistä ja mihin hintaan! Itse en ainakaan olisi uskonut, että malliyksilö roikkuisi H&M:n rekissä ja hintalapussa lukisi 39,90e. Pintamateriaalin ollessa pellavaa, hihkuin ilosta. Räätälin tekemän jakun hankintaa voi siis siirtää siihen, kun on taas kuukausipalkka ja tarve täydellisellä business-lookille... 

Näin! Hiiohoi!

Yksi havainto ja yksi vinkki

Olen tehnyt pienen havainnon syödessäni Helsingin ravintoloissa. Nykyään lisukkeita tarjotaan hanakasti, mutta niiden hintaa ei mainita kuin vasta laskulla. Esimerkiksi Hard Rock Cafessa tarjoilija kysyy iloisesti haluanko hampurilaiseni väliin juustoa. Oletan toki, että kyse on kohteliaisuudesta, kaikki eivät pidä juustosta, mutta lopputuloksena huomaan juustoviipaleen maksaneen minulle 1,5euroa ylimääräistä. Miltä tuntuikaan seuralaisesta, joka maksoi saman verran myös herkkusienistä. Ilkeä fiilis jäi! Samantapainen juttu kävi eilen Yliopistokadun Memphiksessä. Otimme jälleen hampurilaisateriat, tässä ravintolassa agendalla oli minkälaista dippiä haluaisimme ranskalaisten mukaan. Minulle majoneesia, seuralaiselle aurajuusto-crème fraiche. Ja laskullapa tämä yleensä aterian hintaan sisältyvä asia maksoi jälleen euro viisikymmentä! Mikä juttu tämä on, kun huijaamalla lypsetään asiakkailta pieniä lisätuloja? Olisi kivempi tehdä tilaus tietäen, mikä maksaa, mitä maksaa ja mistä haluaa maksaa. Huono tuuri jatkui vielä tänään, kun tilasin Iguanassa kaksi pientä siideriä. Tarjoilija laski toisen vahingossa isossa koossa ja tiedusteli haittaako, jos toinen nyt tulikin isona. Ei, sanoin, olettaen maksavani kuten tilasin. No enpä maksanut, vaan sain pulittaa isommasta isomman hinnan! 

Tarkkuutta peliin ja sitten mukavampiin aiheisiin. Huonetuoksut ovat nykyään suosittuja ja onhan se ihanaa palata kotiin tai astua toisen kotiin, missä tuoksuu hyvältä. Sain vuosia sitten lahjaksi Savon de Marseilles ruusu-huonetuoksun, joka ihastutti kovin kylpyhuoneen kaapin päällä tuoksuessaan. Huokoisten rottinkitikkujen avulla tuoksu leviää tehokkaasti ilmaan, mutta luonnollisesti myös häviää pullosta melko vikkelästi. Jos joka kerta ei halua ostaa uutta tuoksupulloa, olen itse päätynyt käyttämään lasipullon uudestaan ja korvaamaan sisällön hyllyille jääneillä hajuvesillä. 

Tänään kotini tuoksuksi vaihtuikin Chanelin Allure. Pullo on kulkenut matkassani niin kauan, ettei sillä olisi millään muotoa turvallista hajustaa ihoa, värikin vaihtunut oranssiin vivahtavaksi, mutta itse tuoksu ei ole kärsinyt. Ja ah, mitä muistoja kymmenen vuotta sitten käyttämäni parfymi tuo mukanaan...

Investointi tämän kertaiselle tuoksulle oli 3,5e, minkä maksoivat uudet tuoksutikut Stockalla.

Ja sit taas näitä ihania selfejä... Kenzon-huivi tässä on taas ahkerassa käytössä oranssin villapuseron parina.

Valinnoista

Elämä on täynnä valintoja. Se lähtee, niin kuin jokainen tietää heti aamusta. Mitä syön aamupalaksi? Monella on tässä kohtaa jo rutiineja, joten liian vaikeaksi valinta ei joka aamu ylly, mutta joskus sitä voi kaivata vaihtelua. Mitäs sitten kun valinnan kohteeksi tulee jotain suurempaa? Pitää valita iso ja kallis huonekalu, jonka haluaisi istuvan kotiin ensihetkestä. Tai pitää valita lähteekö treffeille. Haluaako kokeilla onneaan ja mahdollisesti kitua pari tuntia päällepäsmärin seurassa vai jääkö mielummin kotiin ja nauttii illasta muuten. Tai sitten pitää valita työpaikan suhteen.

Elämässä tuntuu usein toistuvan Murphyn laki. Lenkkipolulla vastakkaisista suunnista tulevat jalankulkijat ja heidän väliinsä tähtäävä pyöräilijä kohtavat juuri samalla kohdalla tietä ollen hetken vierekkäin, ahtaasti kapealla asfaltilla. Mikä on, ettei yksi heistä voinut sattua olemaan eritahdissa? Lähtemään matkaan paria sekuntia myöhemmin. Tai mikä on, että kun on hakenut töitä seitsemän kuukautta, pitää kahden hyvän ja mielenkiintoisen työtarjouksen tulla juuri samalla hetkellä? Minulla on nyt sellainen tilanne päällä. On tarjolla tuttua ja turvallista ja uutta ja erilaista. Joku Murhy painelee ainakin minun elämäni nappuloita laittaen minut valitsemaan piinaavasti. Näinkin tärkeä ratkaisu kuin työpaikka, se olisi kiva saada kerralla nappiin.

Onneksi fiilis auttaa päätöksenteossa paljon. Toinen vaihtoehto niin huonekaluissa, aamupalassa, illanviettotavassa kuin lopulta työpaikassakin vetää puoleensa. Toista tekee enemmän mieli, toinen tuntuu oikeammalta. Toinen auttava tekijä on itsensä vapauttaminen päätöksenteosta. Siis päätös on toki tehtävä, mutta kun siitä ei tee elämää suurempaa ja hyväksyy virheen mahdollisuuden kumpaan vaan päätökseen päätyykään, helpottaa jo roimasti. Mikään päätös ei kuitenkaan ole lopullinen, aina voi vaihtaa, korjata, katua, ja ottaa opikseen. Ja vaikka sen aamuinen jogurtti olisi jo vanhentunut, mieluinen mööpeli myyty loppuun, treffi öytänyt onnensa ilman sinua ja työpaikkaan palkattu toinen, aina, ihan aina on kulman takana jotain vielä parempaa. Niinhän se käy, Murphyn lain mukaan, ja sitten on taas valinnan edessä!

Jotkut sanovat, ettei valinta koskaan helpotu, vaikka sit kuinka harjoittaa. Lopulta määräävää on kuinka paljon painoarvoa valinnalle antaa. Onko virheratkaisu järkyttävä vai neutraaliasia. Minulle virhe oli ennen järkyttävää. Ulkomaan vuoden ja työttömyysjakson aikana olen tottunut tajuamaan, että elämä kantaa kuten sanotaan. On vain toimittava, pelottomasti mentävä eteenpäin ja päästävä irti vanhoista. On odotettava ja sitten koettava, jotta pääsee muistelemaan. Ja pääsee eteenpäin.

Päivän asu

tai ehkäpä väri. Vadelmanpunainen ja tummansininen pienellä lisäyksellä vaaleansinistä.

Pikee Lexinton, puuvillatakki Gant, sormukset suomalaisilta kultasepiltä. 

Videotyöhaastattelu

Kävipä iloisesti ja viime viikolla sähköpostiin ilmestyi kevään toinen työhaastattelukutsu. Tällä kertaa kyseessä oli videohaastattelu eli postissa oli linkki työnantajan sivuille, minne haastattelija oli nauhoittanut neljä kysymystä, joihin sai itse käydä nauhoittamassa vastaukset. Vastausaika päättyy huomenna ja kävin siis äsken videoimassa omat vastaukseni. Voisi luulla, että on maailman ihaninta osallistua työhaastatteluun omalla sängyllä istuen, rennosti siihen vuorokauden aikaan kun itselle sopii. Voi olla vaikka verkkareissa, kunhan yläosa on siisti ja edustava. Siinä vaan nauhoittelet vaikka sata ottoa jokaiseen kysymykseen ja parantelet vastausta joka otolla. Voit valmistella vastauksen ilman paniikkia, kuvittele!

Yritin tsempata itseäni näillä argumenteilla, mutta silti tyhjässä huoneessa yksin pienelle mustalle pisteelle puhuminen, oman pään heiluminen ruudussa ja otosta katsoessa mieleni valtaava itsekriittisyys ja empivät, hakevat vastaukseni saavat minut hulluksi. Nyhdin seinältä myös pari taulua alas, jotta sain tilanteen näyttämään työnantajalle mahdollisimman siistiltä ja valkoiselta. Tämä on toinen kerta, kun osallistun videohaastatteluun, mutta aina totean, että pojat tätäkin olisi aihe harjoitella hieman useammin. Yksi ainut vastauksista meni kerralla nappiin (numero neljä), mutta kuunneltuani sitten jo nauhoittamani vastauksen edelliseen kysymykseen (numero kolmoseen), olivat vastaukset ristiriidassa ja niinpä kolmonen oli muotoiltava toisin, nauhoitettava sadannen kerran uusiksi. Aah, mitä amatöörimäistä harjoituksen puutetta! Onneksi tulossa on toinen kierros, joka on oikea haastattelu ihminen ihmiselle-tyyliin. Jos sinne näiden nauhoitusten perusteella on enää asiaa...

Yleensä jengi pelkää ihmisten tapaamista, varsinkin kun myytävä itsensä työhön, mutta minulla homma menee kyllä täysin päinvastoin. "Reaaliaikaisessa" tilanteessa ei ole uusintoja eikä liikaa aikaa miettiä ja hioa vastauksia. On vain kysymykset ja vastaukset. On haastattelija ja haastateltava. On kehonkieli ja nopea reaktioaika, ei ehdi kyseenalaistaa itseään kuin vasta tilanteen lopuksi. Kameralle puhuessa jäykistyn, takeltelen ja painan stoppia ennen kuin huomaankaan. Olen harjoittanut elämäni aikana ihmiskontakteja ja oppinut jopa nauttimaan työhaastatteluista, onhan siinä mielenkiintoinen tilaisuus tavata ihmisiä, jutella, puhua itsestä ja kartuttaa kokemusta tilanteesta. Videohaastattelussa olen vain minä vastaan minä, omat odotukseni vastaan omat rajoitukseni ja se musta pilkku ruudun ylälaidassa, jolle hymyilen.

Veivattuani ensimmäisiä vastauksia lukuisia kertoja, purkitin tosiaan kolmanne ja neljännen kerralla - jostain kai löytyi se rentous ja itseluottamus, kun asiaa oli hetken harjoitellut - ja painoin äkkiä lähetä-nappia ja nostin peukut pystyyn. Tässä on minulle kehityskohde niiden kaikkien työntekotapojeni ja luonteenpiirteideni lisäksi, puhuminen kameralle! Niin yksinkertaiselta kuin se tuntuukin, yksin huoneessa videokameran kanssa saa vain toivomaan tilanteen pikaista loppumista. Ja sitten sitä kuuntelee missä kävi ovi? Onko naapuri rapussa kuuntelemassa, kun yritän tiivistää vahvuuksiani fiksuihin lauseisiin. Nyt avautuu hissin ovi, soi ovikello, summeri pärähtää, koira haukkuu. Kuuluukohan nämä videolla? Uusiksi! Äh.

Päivä Turussa <3

Tänään oli vuorossa keväinen retki Turkuun tapaamaan vanhoja työkavereita eli kolmea vinkeää mimmiä, joista yksi asuu tällä hetkellä kyseisessä kaupungissa. Lainasin vanhemmilta auton ollakseni liikkeissäni vapaa ja saavuinkin paikkaan sovittua aiemmin eikä aikaakaan, kun olin ehtinyt tsekata lempimestani. Ensin kävelin joen vartta...

Sitten kipusin Samppalinnan näköalatasanteelle, mistä on hienot näkymät yli kattojen. Suosittelen kipuamista ja paikka on ihan keskustan kupeessa!

Laskeuduttuani korkeuksista löytyi viehättävältä sisäpihalta Hämeenkadun varrelta suomalaista muotia myyvä Televisio. Nyt olisi esimerkiksi saanut Minna Parikan pupunkorva-korkkareita alennuksella eli 200eurolla. Ei tili antanut periksi, muuten olisin ne napannut takapenkille.

Kirjastosillalta ehti vielä ihailla jokea ennen Hansataloon rientämistä.

Kävimme lounaalla Pizzariumissa Hansakorttelin kolmannessa kerroksessa ja meidän lautaset samoin kuin lounasjonot kertovat, että luksuspizeria oli oikea löytö! Hinta-laatusuhde aivan mahtava, pohja niin mmmmm mehevä ja täytteet ihania! Jälkkärit saman rakennuksen Cafe Brahessa ja kylläinen olo oli taattu. Näihin palaan!

Erottuamme halusin soveltaa vanhaa kaavaani, jonka mukaan jokaisessa kaupungissa tulisi käydä korkealla paikalla, kirkossa ja taidemuseossa. Korkealla kävin ja Wäinö Aaltosen museoon olin jo aamulla päättänyt mennä, Auran sillan kupeeseen siis. Museossa oli esillä kaksi näyttelyä, joista mieleeni parhaiten jäi Adidasmies ja voimanainen, kommentteja ajasta (esillä 25.5. asti). Vierailun aikana soinut upea klassinen konsertti siivitti visiittiä, mutta muuten kyllä kysyin itseltäni miksi joka kaupungissa on moderneihin museoihin haluttava? Nyt sain ihailla kuinka leipäveitsi ommeltiin videoteoksessa punaisella villalangalla ranskanleipään kiinni tai näkkileivän "väärä" puoli siveltiin punaisella huulipunalla. Vaikuttava oli autonrenkaista rakennettu valtava budha sekä karkkipapereista ommeltu oikean kokoinen tanssiaismekko. Viehättävänä taas pidin täytettyä pupua, joka kurotti vesiastian äärellä tyhjä katse silmissään. Tähän elämykseen tosin toi paljon taustalla soittanut upea viulukvartetti. Et joo, kai sitä modernia taidetta hakeutuu katsomaan katsoakseen taas maailmaa uudella tavalla ja suhtautuakseen kaikkeen outoon rauhallisesti, déjà vu tyyliin. Olen päättänyt, että teosten selityksiä en kysele, katselen sit pidempään niitä, jotka sykähdyttää. Näyttelyn takia en museon matkustaisi, mutta jos satut kaupunkiin, käy ihmeessä ihmettelemässä! Ja Turkuun kannattaa sattua! Kirkko jäi tällä kierroksella sitä paitsi käymättä.

Hei sushin ystävät!

Aijai sushi on hyvää huokailevat monet. Jonkinnlaiseksi muotiruoaksi sitä kutsutaankin eikä suosio ole edes saavuttanut huippuaan sanotaan. Minäkin sain vanhemmat innostumaan kyseisestä herkkuruosta ja nykyisin nappaamme lounaspaketit mukaan joka perjantaipäivä kauppareissun yhteydessä. Jos et ole vielä maistanut suhsia, mutta haluaisit ja ainoa pidäkkeesi on epätietoisuus mitä tiskillä kuuluu tilata, voin suositella alkuun esimerkiksi Hanko sushin lounastarjousta. Valitsen vain onko nälkä S, M vai L kokoinen ja saat mukaasi tai paikalla syötäväksi katsauksen hyvistä perussusheista. Lounaaseen kuuluu vielä vihreä tee ja misokeitto. Kertaheitolla pro-maistelijaksi!

Omia suosikkejani ovat kalifornia-makit eli merileväkerroksen sisään rullaksi kieräytetyt sushit, joissa on täytteenä ainakin katkarapua ja kurkkua tai avokadoa sekä mahdollisesti majoneesia. Variaatioita riittää, mutta saapahan joka ravintolassa aina uuden makuelämyksen. Toinen suokikki ovat lohi-nigirit eli puikulaksi puristetut riisiveneet, joiden päällä on siivu tuoretta lohta. Aahh... Ostin tänään Prismasta merilevää, avokadoja ja surimipuikkoja, jotta voin viikolla kääräistä köyhän miehen sushit itselleni. Säästin tämän päivän lounasannoksista myös hieman wasabia eli sitä vihreää, muovailuvahan näköistä tahnaa soijakastikkeeseen sekoitettavaksi. Se on tujua kamaa, mutta varovasti annosteltuna antaa soijalle kivan vivahteen. 

Joka viikko ei samantyylinen lounaspaketti kuitenkaan jaksa innostaa, joten otin sivuun vielä wakame-salaatin. Jos siis perussushit joskus alkaa tuntua puulta on tässä hyvä vaihtoehto. Salaatti maistuu hennosti merilevälle, mutta ei siis samalta kuin lähtisit Hietsuun onkimaan Suomenlahden kasvuntoja lautasellesi! Ei kun just sillee kivasti. Suutuntuma on ihanan erilainen, hieman kuminen, mutta periksiantava. Väri on hurmaavan vihreä ja syötävyys erittäin helppo. Oijoi, juurikin oivaa vaihtelua! Otin huuvikseni Hanko sushin ison salaatin, olihan meitä kolme lounastajaa ja tässä vielä syön kokonaista annosta iltapalaksi. Mutta hyvää on...

Pitänee googlata, mitä aineksia salaatissa on. Mutta nyt siirryn iltapalani seuraavaan vaiheeseen eli popcorniin. Jos jälkiruoaksi olisi vielä macaroneja, olisin ruokataivaassa. Näillä kolmella asialla voisin elää viikkoja... Mukavaa viikonloppua teille!

Päivän asu

Huivi POM-Amsterdam, paitapusero iBlues

Finnjet postimerkeissä

Tässä meille Jetti-faneille, laivaharrastajille ja ylväyden ystäville oiva syy ryhtyä lähettämään taas postia perinteisen väylän kautta. Maanantaina nimittäin ilmestyi Finnjet-aiheinen postimerkkiarkki sekä huikea ensipäiväkuori. Merkissä on hauskaa retrohenkeä ja kuoressa taas arvokasta utuisuutta ja mahtia.

Pitkään aikaan ei ole posti julkaissut jotain näin sykähdyttävää merkkiä ja siihen täydellisesti sopivaa ensipäiväkuorta. Ne eivät tuo Jettiä takaisin, mutta antavat sille ansaittua kunniaa.

Style leimakin! Perhana tällä laivalla käytiin sen muutama kertaa Travessa, ja sitten Tallinnassa.

Merkkiarkin takaa löytyy Jetin linjakas siluetti.

Kuoria olin hankittava muutama myöhempää käyttöä varten, jos vaikka ilahduttaisi laivaa arvostavia jollain osuvalla lähetyksellä.

Rasvaletti Hakasalmen huvilassa

 Nyt kaikki stadilaiset liikkeelle ja etenkin kaikki 50-luvulla Helsingissä eläneet! Vaaleanpunaisessa Hakasalmen huvilassa Finlandia talon ja Musiikki talon välissä on näytillä aivan mahtava kattaus fotoja 1950-luvun Helsingistä. Vaikka olen syntynyt 80-luvlla, on kuvista helppo tunnistaa tuttuja paikkoja ja jos mesta ei heti juolahda mieleen, ei kuvien edessä ole synti viivähtää pidempäänkin, tutkittavaa kuvissa nimittäin riittää! Meillä meni vanhempieni kanssa kaksikerroksisen näyttelyn katseluun yli tunti ja siihen päälle vielä reilun puolen tunnin video-kooste ajan elävän kuvan klipeistä. Ennen näyttelyn loppumista marraskuussa on huvilaan varmasti palattavakin, kerran jos ei kaksikin. Eri seurassa vaikka, voi testata kaverien kotiseututietämystä.

 

 

Kuvat on koostettu hauskasti teemoittain ja kuvateksteissä määritellään kuvan sijainti. Ihmisiin kuvat eivät siis keskity, vaikka oma huoneensa on esimerkiksi nuorisolla, vaan näyttelyyn voi ennen kaikkea mennä muistelemaan tai toteamaan mitä oli Akateemisen kirjakaupan kohdalla ennen nykyistä rakennusta, ihailla Mikonkatua autotienä tai - lähempänä kotia – huvittua Pohjois-Haagan Thalian aukion kovin muuttumattomasta ilmeestä ja 50-luvun lähiöiden ilmavasta tyylistä. Nuoremmille suositeltavaa on toki ottaa mukaan joku ajanjaksona elänyt, siten saa kuvista irti hauskoja tarinoita, vaikka äidin ja isän nuoruudesta. Ai tollaisia jätskikärryjä oli monessa paikassa! -kommentilla alkoi meidän kierroksemme. Käyttämäni kuvat on napattu viime lauantaina, jolloin ihailin taivaan sävyjä. Kuvankäsittelyä ei näissä tarvittu!

Gluteenittomia leipomuksia kuluttaville tiedoksi, että huvilan lisärakennuksessa toimii mainio kahvila, missä kaikki leipomukset ovat gluteenittomia ja itse tehtyjä. Suolaisten ja makeiden valikoima on runsas ja laatu mainio. Kahvi maksaa kuusi markkaa ja muutkin tarjoamiset ovat hyvin kohtuuhintaisia. Piristävä lisä erikoisruokavaliota noudataville!

*****

Hyvän päivän kunniaksi kävin vielä illalla kaupungilla ostamassa uudet farkut repeävien tilalle. Ilokseni sain huomata, että Cheap Mondayn housut ovat edelleen hyvän värisiä ja hyvän hintaisia. 35 euroa farkuista ei ole paha ja nyt neljät sukat sai kympillä. Jes sanoisin!

Jenni Vartiainen @ DTM

Jenni Vartiainen esiityi eilen hyvin intiimillä keikalla ravintola DTM:ssä. Olin varma, että Vartiaisen keikalle olisi ängettävä hyvissä ajoin ja jonossa värjöteltävä kunnon tovi, mutta eipä mitä. Kymmeneltä suoraan sisään, 25euroa kassaan ja yhdeltätoista korvatulpat korvissa hienoa keikkaa kuuntelemaan. Tanssilattia on ravintolassa pieni, lava melkein osana yleisöä ja koska ihmisiä ei todella ollut liikaa, tuli illasta vaikuttava elämys. Jos Sarah Brightman ei toiminut livenä, Jenni Vartiainen todella osasi ottaa yleisönsä ja lauloi hyvin. Livekeikoissa on sitä jotain, ainakin kun ne onnistuvat näin. Seuraavana olisi ihana päästä kuuntelemaan Chisua...

Laulajaa tuskin erottaa, mutta Vartiainen siellä on...

Luin taannoin lehdestä, että kolmekymppisenä ihmisen kroppa kestää parhaiten alkoholia. Tämä tuli myös todistettua eilen ja tänään pohdin millonkohan se kestävyys alkaa todella romahtaa. Pelottavaa odottaa sitä, ainakin jos vielä vuosia jatkuu tätä lapsetonta sinkkuelämää, jossa 32-vuotiaana elän kuin 22-vuotias. Tässä iässä tuntuvat yhdistyä ajattelun kehittyneisyys, hyvä kestävyys ja peloton uteliaisuus. Kuulostaapa hyvältä, jokaisesta iästä tosin voisi tehdä ylvään parhaiden puolien listan. Pääajatuksena olkoon, ettei kannata murehtia mitä ei ole vaan tajuta mitä on!

Näissä hämyisissä kuvissa näkyy drinkkilasi miksauspöydän roudarinlaatikoiden päällä. Hutishotteja, mutta kuvaavat illan tunnelmaa.

Ja nyt kun ulkoilu tuli hoidettua jo perjantaina, voi viikonlopun pyhittää vaikka epäsopivan vaatteen muodistamiselle ja ruoanlaitolle. Australian Master Cheffissä kokatut kiinalaiset maut inspiroivat minuakin tänään.

Älä tuijota, jos et aio edes hymyillä!

Eilisaamun Hesarissa oli taas kolumnina huomio, miten Helsingissä eivät ihmiset osaa käyttäytyä. Pääongelma oli, ettei vanha sääntöä ensin ulos, sitten sisään osata noudattaa julkisissa kulkuvälineissä vaan sisään ängetään ennen kuin tilaa olisi.Vaikka tokihan se kuljetin odottaa, kun on sen näköisenä käsi kyljessä kiinni. Poisjäävät matkustajat ehtii siis hyvin päästää pois ennen kuin itse hyökkää liikkuvalle alustalle. Miksi se on niin vaikeaa malttaa hetki? Itse olen törmännyt ongelmaan lähinnä metrossa. Ei auta kuin kävellä päin. Katsoa suoraan eteen ja vakavin naamoin kävellä suoraan tungokseen. Ei ole vielä tullut nyrkistä naamaan.

Nyt kun aurinko alkaa paistaa luulisi tuohon otsikon ongelmaan sentään löytyvän automaattinen ratkaisu. Jos siis ihmiset lähtevät entistä sankemmin joukoin ulos ei tilaa ehkä saa, mutta luulisi auringon vetävän suu pielet ylöspäin. Niinhän käy, kun siristää silmiä, posketkin kiristyvät, hymy pilkahtaa suupielissä. Tosin aurinkolaseja käyttävät ihmiset ovat usein kovin vakavia, muodikkaan happamia, ingognito eli suuria julkkiksia kaikki! Mutta arskat sentään suojaavat tuijotuksilta molempiin suuntiin, voi tuijotella rauhassa kanssaihmisiä tai mulkoilla mahdollisia tuijottajia takaisin. Aurinkolaseja ei kuitenkaan aamulla kukaan tarvitse tai useakaan käytä, joten nämä aamulenkillä koettavat tuijotukset eivät jää minnekään taakse vaan ovat siinä hyvin näkyvillä ja pistävästi ihossani kiinni. Jos siis aamulenkillä kiihdyn vauhtiin ylämäessä, kiihdyn myös vastaan tulevien ihmisten tuijotuksia väistellessä.

Miksi, oi miksi te kanssakulkijat jaksatte tuijottaa, jos ette ole valmiita edes hymyilemään, kun katson teitä takaisin? Tuijotus on eräänlainen keskustelun avaus, tunkeutuminen henkilökohtaiselle reviirille eikä se koskaan jää tuijottajan henkilökohtaiseksi toimeksi, siinä ovat dialogissa tuijottaja ja tuijotuksen kohde. Tai ehkä tuijottaja ja tuijotettava, sillä kohde tai objekti tämä toinen henkilö nyt vaan ei ole! Maksaisit mielenkiintoisesta näkemästäsi edes ilmaisella valuutalla eli hymyllä. Viattomalla hymyllä, hyväksynnällä.Jatkuisi päivä kahdella ihmisellä mukavammin. Niinhän pitkälle täällä Pohjolassa ei päästä kuin esimerkiksi Belgiassa, missä metsälenkillä tervehditään vastaantulevia ihmisiä vaivattomasti, luonnollisesti, totta kai! Se on ihana ele, johon voisimme alkaa pyrkiä, aloittaa edes tuolla hymyllä.

Tosin liiasta tuttavallisuudesta on se haitta, että koska siihen ei suomessa olla totuttu, on tervehtivä tai jopa jutteleva ihminen automaattisesti kiinnostunut puhekumppanistaan. Tai sitten hän on hullu, outo, päällekäyvä, ylituttavallinen... Ja jos siis juttelet sinkkuna sinkkutyökaverin kanssa, melko varmasti jossain vaiheessa toinen hivuttaa puhelinnumeroa tiskin yli. Eih, miksi? Oli vaan hauskaa jutella, olet hyvä tyyppi, mutta pidä se numero itselläs ja jatka juttelua muidenkin kanssa, avaa itsesi menettämättä mitään! Opit paljon jänniä asioita ihan olemalla avoin.

Synttärit Gracellä

Syntymäpäivää on ansaittua juhlia menevässä seurassa, menevässä paikassa! Se unohtuu aina välillä, mutta kun taas muistaa juhlia, muistaa kuinka hauskaa on täyttää vuosia. Siis ainakin, kun muistaa juhlia... Tänä vuonna tuli 32-vuotta täyteen ja minusta tuntui paljon paremmalta ja nuoremmalta kuin täyttäessäni 30. Kaikki odotus, kriisit ja kauhistukset on hetkeksi poissa ja voi vaan ajatella, että on taas syy pippaloida! Paikaksi valitsin parin kaverini kanssa Viking Gracen ja unohtumattoman illan lisäksi koimme aivan ihanan laivan, ja risteilyn.

Laivan puissa elää siivekkäitä ylläreitä!

En ole lainkaan Viking-fani mitä tulee heidän Helsingistä lähteviin vanhempiin Tukholman-laivoihinsa tai Viroon seilaavaan XPRS:ään, Turustakaan aamuvuorossa risteilevä Amorella ei säväytä yhtään. Silja sen olla pitää, jos laivalle astuu. MUTTA mikäli on ideana lähteä iltalähdöllä Turusta ja suunnitelmissa kunnon illallinen, tanssia pilkkuun ja rento seuraava päivä saaristoa ihaillen ja kahvia siemaillen mikään, ei mikään muu laiva kuin Viking Grace täytä ja ylitä kaikki odotukset! Voi juma, minkä täysosuman Viking on itselleen rakennuttanut. Grace on uskomaton, aivan uudenlainen, värikäs ja superstaili! 

Sisustukseen on saatu syvyyttä ja jännittävyyttä värivaloilla, peileillä ja mielenkiinoitsilla muodoilla. Yksityiskohtiin on tälle alukselle mennessä kiinitettävä huomiota!

Kevyttä, ajatonta, tyylikästä...

Hyttikäytävän matossa on tunnelmaa laiturikuvion ja pienten maskottien takia, kuka on tälläistä mattoa ennen laivalla keksinyt käyttää!

Risteilijöille epätyypilliseen tapaan sisustuksessa oli käytetty keltaista, lilaa ja mintunvihreää rohkeina yhdistelminä. Kalusteet ovat ilmavia, mutta tukevia.

Sokerina pohjalla ja kirsikkana Grace-kakussa ovat ehdottomasti nämä väriö vaihtavat ja illalla rauhallisesti seilaavat valotimantit. Ah, niitä ja niiden takaa avautuvaa merimaisemaa voisi katsella koko sen paluumatkan päivän ja vain siemailla kahvia tai jotain muuta maittavaa... Joo, tää postaus keskittyi nyt kehumaan Itämeren uutta prinsessaa, sill Grace on juurikin se nuori ja pirskahteleva kruunupää, jota on kaivattu!

Leivoksia vuosijuhlan kunniaksi

Ennen kuin jotain saa luulee ja tietää tulevansa hyvin toimeen ilman. Ennen kuin kävin Suomen paras leipomo-ohjelmaa juontavan Jenni Höijerin leipomossa Helenan kadulla - kuulemma vanhassa panttikonttorissa - olin selvinnyt hienosti ilman kohtuullisesti hinnoiteltuja kakkupaloja ja leivonnaisia, ilman kahvilan ihanan kevyttä tunnelmaa ja hurmaavaa palvelua, ilman juuri niitä ohjelmassa haettuja monitasoisia makuja ja hyöhenen keveitä kahvin painikkeita. Jos siis olet etsimässä mainiota kahvilaa Helsingistä tai kaipaat upean makuista kakkua juhliisi, sokerileipuri Suominen on oikea paikka! Juhlimme tuossa merkkipäivää eilen, jäi niistä kahveista hyvä maku suuhun...

Kolmen suklaan kakku! Kahdenkin suklaan löytyy... Ja mangojuustokakkua, valkosuklaa-yllätysleivosta, hurmaavaa marenkiluomusta. Ja macaroneja. Ilman niitä ei voi enää täyttää tai saavuttaa mitään suurta!

Mangomacaronit lepäävät toisen asian päällä, jota ilman tulin hienosti toimeen, mutta nyt kun sen lahjaksi sain voi olla, että sain kolmannen käden. Tai ainakin jatkeen itseeni. Puraistut omenat ovat herkullisia ja etenkin nämä ilmavat tablettitietokoneet tai miksi niitä tohtii kutsua. Taidan joku vapaa hetki lähteä tämän uuden ulokkeeni kanssa uuteen lempikahvilaani, ja pistän postia tulemaan.

Ilta huipentui sopivasti ranskalaisen elokuvan parissa käydessäni katsomassa Isabelle: nuori ja kaunis. En ottanut ketään mukaani, koska ajattelin, että jos juonessa kantava teema on nuoren tytön heräävä seksuaalisuus ja hän testailee asiaa ryhtymällä prostituoiduksi, voi homma ranskalaisten käsissä loppua joko oikein hyvin tai oikein taiteellisesti. Mua ei haittaisi, jos kankaalla näkyisi enemmän ala- kuin yläpäätä, kunhan näyttelijät ehtisivät jossain välissä puhua ranskaa. Onneksi kyseessä oli kuitenkin jackpot ranskalaisen taiteen hyväksi. Aihetta oli käsitelty juuri niin kauniisti ja silti elävästi kuin pitääkin ilman seksillä revittelyä. Leffassa mentiin tytön pään sisään ennen muuta. Kultturelliin nautinnolliseen iltapäivään on paketti siinä valmis. Ensin kahville ja sieltä leffaan, uskon, että pidätte!