maanantai 30. kesäkuuta 2014

Pari leffaa

Perjantai oli leffailta, kun katsoin kaksi työkaverin suosittelemaa elokuvaa. Juustonaksuja ja vanhemmat kaveriksi, sillä uumoilin, että ainakin toinen eli 127 tuntia olisi jotenkin ahdistava elämys. Ei se onneksi ollut, vaikkei In to the wild - Erämaan armoille kuvakaan ihan köykäisimmässä päässä uinut. Leffat sopivat hyvin yhteen, samana iltana katsottaviksi, sillä ne molemmat pohjautuvat tositapahtumiin, molemmissa päähenkilönä on nuori kundi, molemmat ovat dokumenttaarisesti kuvattuja. Perinteisen fiktiivisiin leffoihin verrattuina kuvan laatu on hurjankin selkeä, ilman suodattimia filmattu. Ne ovat myös molemmat katsantoja ihmismieleen, vapauden kaipuuseen ja luonnon kiehtovuuteen - mutta myös sen armottomuuteen. Luonnossa ihminen on yksi eläimistä korostetummin kuin missään muualla. Ja jos et kerro, mihin aiot, kukaan ei tule sinua pelastamaan - ainakaan niin nopeasti kuin toivot.


127 tuntia on kaksikon jenkkileffa. Siinä kuvataan avoimesti seikkailija-luonteisen kundin tarvetta päästä viikomloppuisin pois kaikesta hälinästä, olla yksin, paeta arkea ja venyttää itseään - koska tokihan hän on supermies, rikkoutumaton - kunnes yksi kivi pysäyttää hänet, kirjaimellisesti. Leffa kuvaa vinkeästi vapauden idylliä, josta on lähdettävä ottamaan selvää, mutta joka joskus lyö takaisin yllättäen ja yllättävän lujaa. Huijaa, pettää tuskallisesti. Silloin toivoisi toimineensa toisin. Silloin tajuaa toimintakaavansa vain vaaraliseksi urhean, seksikkään supersankari-ideaalin sijaan. Sen lisäksi, että leffaa katsoessa voi kyseenalaistaa omia toimintamallejaan kannattaa yhtä paljon huomiota kiinnittää kuvaukseen. Aiheeltaan paikallaan tapahtuva juoni saadaan pyörimään kuvattaessa päähenkilöä vesipullon pohjalta tai tarinan etenemistä unen takaa. Suurin ponnistus on pitää mielensä kasassa, ja samalla alkaa katsojakin pohtia miten kyseisessä tilanteessa toimisi. Tai ylipäätään reaktiotaan mihin vaan yllättävään asiaan, jota ei voi kiertää vaan joka on ratkaistava siinä paikassa. Yksin. Äänimaailma on myös huomionarvoinen, subbarit päälle, jos kotoa löytyy!

In to the Wild - Erämää armoille on myös amerikkalainen, ohjaajana Sean Penn, mutta ammentaa vapauden kaipuun hienovaraisemmasta pohdiskelusta. Kesto, 2h22min on pitkä, kelasimme mielestämme turhia pätkiä, sillä sanoma, vapauden kaipuu on läsnä elokuvan joka hetkessä. Lukion suorittanut kundi lähtee vanhemmiltaan ja siskoltaan salaa haneen (en tuomitse, sellaista perhe-elämää olisin itsekin paennut) ajaen, kävellen, liftaten ja meloen tiensä kohti Alaskaa. Matkalla hän tapaa ihmisiä, jotka selvästi kiintyvät häneen, mutta joihin hän ei nuoruutensa, tavoitteensa tai ehkä halunsa takia päästä itseään kiintymään. Leffaa katsoessa tuli mieleen oma Australian vuoteni, jolloin välillä pohdin olinko pakenemassa jotain vai oikeasti nauttimassa seikkailusta? Pohdin miettivätkö muut niin. Miettiköhän päähenkilökin tällaista... Elokuvassa kundi on kuitenkin varma, että häntä ajaa vapauden kaipuu, mutta loppua kohden kiiltävä pinta alkaa säröillä, kun asioiden ja kokemusten jakaminen alkaakin tuntua ehkä ainakin hieman kietovalta. Tosin kaikki päähenkilöön kiintyvät poika näkee onnettomina, tilanteeseensa jumittuinena, elämäänsä tarrautuneina. Eivätkä he järin onnellisia, tai ainakaan onneensa valveutuneita olekaan. Onko onnea onnen pyydystäminen vai saavutettuun tyytyminen, siinä pulma, jota kundi, ja suuri osa maailman ihmisistä nykyään pohtii. Mutta ainakaan onnea ei ole onnessa roikkuminen, vaan vikatikinkin tunnustaminen, näin elokuva mielestäni lopussaan opettaa.

Toivottavasti tämä arvostelu saa jonkun leffat katsomaan, löytyvät muunmuassa kirjastosta!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

muutama kohta ahdisti...