Tavoitteet - ansako?

Tavoitteet ja saavututkset kulkevat käsi kädessä ja ainakin yleensä johtavat yhdestä toiseen. Haluan, siis toimin ja saan. Minun viimeisin tavoiteeni oli VHF-radiotutkinto, jonka läpäisin sunnuntaina pistein 96/100. Vielä maanataina teki mieli hyppiä ja iloita, niin kauan olin stressannut ja treenannut koetta varten, ja vuosia odottanut sopivaa tilaisuutta. Nyt olin vapaa katsomaan leffan ja istumaan aloillani, ei tarvinnut päntätä. Ihana rauha, julma tekemättömyys. Tiistaina todellisuus iski. Mitä varten sitä sitten olisi olemassa? Mikä seuraavaksi tavoitteeksi? Elämisen tavoite on onnellisuus, mutta saavuttaakseen onnellisuuden tarvitsee muita, pienempiä tavoitteita, joista onnellisuus koostuu. Onnellisuus ei siis välttämättä olla mikään tavoite itsessään, se on elämän tavoitteellisuuden summa.

Pitää osata asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä tullakseen onnelliseksi... 

Jotkut jäävät tosin kiinni yhteen tavoitteeseen ja tekevät siitä onnellisuutensa, tai onnettomuutensa, miten vaan, olemisensa sisällön. Pelko tavoitteen saavuttamisesti, tavoitteen tavoitteluun jumahtaminen, voi helposti estää koko homman siis saavuttamisen. Estää hitto onnellisuuden. Kuulin dösässä kahden kundin juttelun, jotka puhuivat keskenään koulun käynnistä ja jotka molemmat olivat tahoillaan kauhuissaan mahdollisesta (siis siitä jos ei kun) koulun loppumisesta. Mitä he tekisivät koulun loputtua? Elämää ilmeisesti määrittelelvän tavoitteen saavutettuaan? Ja siis kyseessä eivät olleet 18-vuotiaat, joiden "kohtaloon" kuuluu mennä kouluun ja valmistua sieltä, potea sitä ihanaa nuoruuden tuskaa, pohtia miksi sitä haluaa isona tulla. Ei, he olivat jotain kolmikymppisiä, toinen ilmeisesti iltalukiossa, toinen yliopistossa ja molemmilla puheissaan kysymys miten he sitten osaisivat elää, kun se tuttu ja turvallinen tavoittelu lakkaisi ja käsissä olisi saavute, jonka jälkeen olisi alettava vihdoin elää sitä aikuisen elämää. Parikymppisenä välivuodet hoituvat vanhempien tuella ja pikkuduuneilla, vaikka kituuttamalla. Nauttimalla nuoruudesta. Hieman vanhempana odotetaan, että valmistut ja menet töihin, tiedät mitä haluat, olethan jo pohtinut niin kauan... Ja kun seuraavaa etappia ei ole tai siihen ei usko, edellisen paketoiminen on kumman raskasta. Mahdotonta, etten sanoisi.

Voiko haaveesta, tavoitteesta, siitä super maneesta asiasta siis tullakin ikävä hirviö, johon ei halua sotkeutua. Asiat kun ovat ihan ok juuri näin, tavoitellen vain. Sillä kun sen tavoittelu on päättynyt, ei siitä ole enää itsensä määrittelijäksi. Tavoite on saavutettu, nyt on itsestä kiinni, mitä seuraa.

Jotta elämän mielekkyys säilyisi, on mielestäni tärkeää asettaa itselleen joku mukava määrä tavoitteita, erilaisia, tehdä listoja ja unelmoida. Kaikkia ei saavuta, kaikkia ei tarvitse saavuttaa, mutta onpahan mistä ammentaa seuraavaa kurssinmuutosta varten. Ja myös ainesta niihin tilanteisiin, kun yksi ajateltu polku ei natsannutkaan. Eikä siten putoa tyhjän päälle, kun kauan himoitun asian osaa tai saa. Kun tärkeästä tavoitteesta on tullut se saavute. Tavoitteet ja unelmat ovat sellainen turvaverkko, jonka avulla voi aina todeta olevansa lähtöviivalla; korkeammalla kuin viimeksi, mutta alempana kuin tekisi mieli. Rauha heidän sielulleen, jotka ovat tyytyväisiä olevaan. Minä olen sellainen levoton sielu, joka jaksaa tavoitella. Enkä oikeastaan tiedä miksi. Saan tyydytystä tavoittelemisesta. Ja jännimmät tavoitteet ovat itse asiassa tulleet ulkopuolelta. Kannustuksesta tai toteamuksesta "en mä ainakaan tota uskaltais/jaksais/osais."

Toisaalta toisten tavoitteet eivät toimi omina eikä niihin tule tarttua vain tavoittelemisen takia. Tai siksi, että on oltava kuten kaikilla muillakin. Muiden tavoitteet voivat lievittää tuskaa omien puuttumisesta tai ne helpottavat kateutta, mutta niiden saavuttamisessa ei ole sitä oikeaa mieltä. Ne eivät paranna minun elämäni laatua, niillä voi parhaimmillaankin vain kehua tuntematta mitään enempää. Oli sitten kyse kaverin, vanhempien tai yhteiskunnan asettamista tavoitteista. Ne omat hullut tai yksinkertaiset on ne aidosti tavoittelemisen arvoiset.

Lopuksi: kuljetulle matkalle tulisi myös muistaa antaa pisteitä ja arvostaa sitä. Tyylit ja stiplut jäävät yhtä hyvin mieleen kuin ne lopulliset palkintohetket.