torstai 20. elokuuta 2015

Robert Mapplethorpe Kiasmassa

Vielä ehtii, 13.9. asti. Kyseessä on siis Kiasmassa näytteillä oleva 70-80-luvuilla New Yorkissa eläneen valokuvaajan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn eilen.

Kiteytettynä Mapplethorpe näyttää kieltää vielä vuosikymmenten yli, ja tämä huomio oli se ahaa-elämys, minkä valokuvista tarvitsin. Sillä vaikka alastonkuvaus tai alastonkuva on nykyään ihan normaalia, nämä penikset ja niiden kantajat on kuvattu niin luonnollisesti, kiusoittelevasti, provokatiivisestikin, mutta vain hymyillen ei ärsyttävän provokatiivisesti! Ja nauru siellä väistämättä joskus tulee, epäuskon tai puhtaan huvituksen nauru. Miten selkeästi kuvissa halutaankaan hieroa aihetta katsojan naamaan, ja sitä ei voi paeta, mikäli haluaa kuvan nähdä. Yhdelläkin silmällä katsoessa penis on siinä löysänä tai jäykistyneen, yhdessä kuvassa pyssyyn rinnastettuna. Siis miten oivallista, ja silti nykyaikana hieman naurattavaa. Ei naurettavaa, vaan naurattavaa, niin juuri sitä paljasta todellisuutta, minkä ajatuksen kanssa on itsekin joskus leikkinyt. Mutta kuva, jossa taiteilija itse on kääntänyt katseen kameraan iloinen ilma kasvoillaan ja samalla ujuttaa kankkujensa väliin pitkää ruoskaa saa hiljaiseksi. Miksi? Kysyn itseltäni. Minkä hiton takia. Ja juurihan se on sen takia, että minä sitä kysyisin. Sillä niin moni on ennen minua niin kysynyt, ja aikana kun nämä kuvat olivat tuoreita miksi oli aivan erityylinen kuin nykyään. Silloin pohdittiin onko se normaalia, onko se sairasta, miksi ihminen tekee noin? Ja kun sitä joku näissä kuvissa tekee hymy tai hymyn kare huulillaan, nautinto silmissä ei voi oikein mennä tuomistemaankaan. Vai onko voinut? He ovat virne huulilla, hieman kuin pilkaten, mutta ketä? Katsojaa.... Niin mutta samalla itseään... Koko yhteiskuntaa... Eivätkä kuitenkaan. Ovat vaan. Näytillä. 

Seinään liimatut mietelauseet auttavat ymmärtämään kysymystä miksi. Taiteilija muunmuassa kertoo hakeneensa tai ilmentävänsä, näkevänsä peniksissä ja kukissa täydellisen muotokielen toteutumisen. Ja miksikäs ei, ilman karvoja molemmat ovat pyöreän suloisia, pehmeän oloisia, levollisia, lopulta niin luonnollisia. On pistettävä omat ajatukset syrjään, kaikki hihi tai hoho pyrskäykset ja katsottava kuvien aiheita suoraan, riisuttava analyyttiset tai hyi kamalaa tai vaikka mitkä lasit, naurettava jos naurattaa, annettava silmän katsoa, aivojen tulkita ja ehkä vasta seuraavana päivänä tajuttava mitä onkaan nähnyt. En ensin tajunnut, että voisin pitää näyttelystä. Kävelin sisään niin täynnä odotuksia ja ne Polaroidit ajan kuuluisuuksista ja vapaa mielisistä ranskalaispariskunnista eivät napanneet. Kuvien koko oli hauska, siinä se. Tämä fallos-motiivi sai tosiaan vain ihmettelemään... Mutta nyt jälkikäteen, historiaan pohjaten kuvat saavat tärkeytensä ja asemansa ajassaan.

Katsokaa ruotsalainen Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin, sitten katsokaa tämä näyttely. Oivallatte varmasti enemmän siitä huumasta ja riemusta, lopun ahdingostakin, mikä 70 - ja 80-lukujen vaihteessa seksuaalivähemmistöjen maailmassa oli.

Ei kommentteja: