Ekstrovertti ja introvertti keskustelee

Olen kuullut enenkin olevani saippua. Ihminen, josta ei saa kiinni, jonka aivoituksia ei tiedä. Perinteinen introvertit on hiljaisia, ekstrovertit puheliaita - jaottelu ei nyt kiinnosta, sillä molemmat ovat oikeassa seurassa yhtä hyvin hiljaisia tai puheliaita, ujoja tai uskaliaita. Mutta mitä siitä tulee, kun nämä kommunikaation ääripäät ystävystyvät ja alkavat viettää aikaa yhdessä, jutella ja jakaa ajatuksiaan? Tuleeko siitä sitä, että toinen puristaa ja toinen luiskahtaa otteesta? Näin voi hyvinkin olla. Tai sitten hogataan toisen erityispiirteet ja aletaan oikeasti kommunikoida.

Hauska tuttavani on ekstrovertti, oikein sanan joka merkityksessä: puhelias, itsevarma, hieman kärkäs ja ehdottoman ulospäin suuntautunut. Viimeksi tuo saippuana oleminen tuli puheeksi pari viikkoa sitten, kun totesin naurahtaen, että kerran yksi kaveri sanoi minun olevan saippua. Siis sellainen, josta ei oikein saa kiinni vaan luiskahdan otteesta sitä varmemmin mitä kovempaa puristaa. Siihen extro-frendi totesi, että "niinhän sä ootkin. [...] Sä kyllä kerrot mielipiteesi, mutta se pitää aina kysyä". En heti hogannut lauseen tärkeyttä, mutta kun pohdin asiaa toisen kaverini kanssa, ydinajatus valkeni hienosti. Mikä meidän ekstroverttien ja introverttien kommunikaatio-ongelma onkaan! No se, että toinen kokee tulevansa jyrätyksi, jos kukaan ei ole kiinnostunut kysymään (intro) ja toinen harmittelee, ettei puhekumppani anna keskusteluun itsestään tarpeeksi. Ei kerro kantaansa selvästi vaan sitä pitää aina hogata kysyä (ekstro).

Ekstroverttien avoimuus on kuitenkin lumetta. He kertovat usein sen minkä haluavat, ja näin rajaavat yksityisyytensä sen mukaan. Enempää on turha kysellä! Toinen taas kaipaa vain niitä kysymyksiä, sillä kyllä hän avautuu, ehkä hitaasti, varovasti kuin simpukka, jos vaan ollaan kiinnostuneita. Ja sulkeutuu kuin simpukka, jos ei kysytä, jos ei olla kiinnostuneita. Minunkin mielestäni, jos minulta ei kysytä, ei voida olla kiinnostuneita, ei voida olla valmiita kuuntelemaan tai vastaanottamaan. Ja hittoakos sitä tyhjille korville paapattaisi. Tätä ongelmaa ei ekstrovertti taida tuntea. Häntä kuunnellaan, koska hän on niin päättänyt. Mutta aijai, muistakaa sitten kun kehutte meitä introverttejä hyviksi kuuntelijoiksi, ettei mekään aina niitä Leelian lepotuoleja jakseta olla. Älkää hairahtuko ottamaan kuuntelevaa korvaa itsestään selvänä, vaan tsempatkaa itsenne joskus kyselemään, kiinnostumaan. Dialogi voi tuntua hirmu kivalta yksinpuheluna ja hups just ku pitäs alkaa tiedustella toisen kuulumisia hogataan puhelin kestäneen jo puolitoista tuntia ja suusta solahtaa jatketaaks ens kerralla?

Tämän erilaisuuden tajuaminen auttoi paljon. Jos aion saada sanottavani julkiseksi, on se vaan tuutattava ilmoille itsevarmana, vaikka keskeytettävä toisen puhe. Ei hän siitä loukkaannu, ei hän ajattele niin. Hänelle keskustelussa ei tarvita taukoja vaan aiheet vaihtuvat lennossa ja oma mielipide on tärkeä, vaikkei kukaan sitä tiedustelisi! Aina joku sen kuulee ja kuuntelee. Niille, jotka vielä pitää ystävää saippuana kehotan kysymään häneltä mitä kuuluu ja kuuntelemaan vastaus rauhassa, ja sitten kysymään vielä toisen ja kolmannen kysymyksen. Hiljaisen kuoren alla on paljon asiaa, painat vaan korvan simpukkaan ja kuulet ihmeellistä ääntä. Äläkä erehdy kuuntelemaan oman veresi suhinaa, keskity aalotjen kohinaan. Siellähän on elämää!