Inspiroidutaanpa

Kitaran soitto hyytyy tänä keväänä. Pohdin asiaa jo syksyn tunneilla, kun soitto ei kulkenut eikä kotona hotsittanut yhtään harjoitella. Into on laantunut. Tein pari kertaa lopetuspäätöksen ja pyörsin sen. Ja sitten työkaverini kertoi miten häntä inspiroi, kun käyn kitaratunneilla. Sain taas päähäni, että hitto onhan se makeeta käydä skittatunneilla ja oppia soittamaan. Epäilin taas lopettamista. Mutta mitä jos vain se käyminen on makeeta, mutta soittotaito jää puuttumaan harjoittelun ja ilon puutteessa. Menisin vaan tunnille pahalla mielellä, huonosti harjoitelleena suurimpana puskurina ajatus, että se inspiroi muita. Tätini sai minut jatkamaan viime syksynä. Kuinka paljon muiden ajatukset meihin vaikuttavatkaan. Positiivisesti, innoittavasti. Helpottavat päätöksen tekoa, ehkä vaikeuttavat elämään.

Moniin päätöksiin voi antaa muiden vaikuttaa eikä nyt ole kyse siitä, että kun toisella kertoo olevansa inspiroitunut hänen tekemisistään se olisi paha juttu. Yleensähän se toimii juuri päin vastoin, hitto jonkun muunkin mielestä mun duunaamiset on hauskoja, joten vau, eteenpäin, full on! Mutta sitten hei, jos se juttu ei mua kiinnostakaan, kuulostaa vaan coolilta, teenkö sitä sittenkin toisten takia. Tai sen takia, etten voi lopettaa, koska se on vaan niin makeeta tai näyttää hyvältä ulospäin. Sitä vaan täytyy jatkaa.

Yksi ystäväni ilmoitti tähtäävänsä tohtoriksi ja alkoi härnätä minua asialla, sillä tiesi minunkin harkinneen jatko-opintoja. Sain todella tehdä töitä perustellakseni hänelle, ettei humanistin ole välttämättä järkevää jatko-opiskella tai että suurin osa ajasta menisi luultavasti apurahojen ruinaamiseen. Kerroin myös voivani tehdä samaa kuin tekisin jatko-opiskelijana ihan vapaa-ajallani; voin kirjoittaa ja pohtia ihan joka hetki ilman, että tarvitsen siihen yliopistostatusta ja jatko-opiskelijan nimikettä. Pohjimmiltaan minulta puuttuu oma imu tohtoriuteen, ja lopulta keksin miksi. Aivan kuten en halua jatkaa kitarakurssia inspiroidakseni muita, en halua ryhtyä jatko-opiskelijaksi vain sen takia, että tohtoriksi pääseminen olisi upea juttu, että se toisi sen jännän arvostuksen leiman ja wow-faktorin keskusteluihin, ainakin tietyissä piireissä. Tai siksi, että voisin sanoa olevani tohtori... Oman elämäni tohtori, keittiöpsykologi on paljon kiehtovampaa, puhdasta pohdintaa kun ei voi opetella. 

Nyt mietin mitä kaikkea sitä tekeekään ja haluaakaan vain siksi, että muut, yhteiskunta, läheiset tai kaukaiset siitä inspiroituvat. Eikä kyse ole siitä, ettei mitään voisi tehdä kuten muut tai siitä, että jos joku muu sitä ehdottaa tai ihailee, se ei olisi enää hyvä juttu. Se on ihan sama! Idea on, että tekee juttuja omasta halusta, himosta, tykkäyksestä. Muiden inspiroituminen voi sitten olla bonus tai kimmoke. Muttei koskaan syy jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa, kun ei enää yhtään viittisi...