keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Majakan valo




Juttelimme just eilen exäni kanssa, miten kaverien facebookista saa usein käsityksen, että jotakin intohimoisesti harrastava ei muuta teekään kuin harrasta. Sitä kun tulee postattua vain niitä hauskoja ja mielenkiintoisia hetkiä. Minusta alkaa tuntua samalta, kun jälleen kerran postaan purjehduksesta... Ei niin, ettenkö muuta tekisi, mutta frendien tapaamiset on sellasta kamaa, että niistä kyllä ammentaa tänne, mutta muuten ne ei ole kiinnostavuuskynnyksen ylittäviä, ne jääkööt siis privaatiksi.
 
 Mutta viikonloppuna sitä taas sai kokea ihan olan takaa Saaristomeren ihanuutta, kun Suomen nuorisopurjehtijat lähtivät kuunari Helenalla kahden yön purjehdukselle. Näin lyhyessä ajassa joskus tuntuu, että viikonloppuna ehtii vain kokata ja siivota, mutta nyt kolmihenkinen vahtimme sai osuvat ruorivuorot ja vain lauantain aamiaisen ja sunnuntain lounaan kontolleen. Pääsimme siis aidosti nauttimaan lännessä vallinneesta hyvästä ilmasta ja suotuisista tuulista, vaikkei koko viikonloppua purjehtien eteenpäin päästykään.

Perjantaina kiinnitettiin jo pimeän laskeuduttua Nauvoon ja vapaan koitettua vaihdoimme heti laivaa eli hyppäsimme pizzalaiva Najandenin kannelle oluelle. Se näissä nuorisopurjehduksissa on kivaa, että 15 vuotta mukana pyörineenä aina löytyy vanhoja tuttuja ja tutustuu uusiin ihmisiin, tylsää ei siis varmasti ole.
 
 
Lauantaina jatkoimme vahtini valmistaman aamiaisen jälkeen koneella kohti Utötä. Ilma oli ohuesta sateesta kostea, mutta purjeet oli ylhäällä, jes siitä! Matkareitti oli varmasti valittu ensikertalaisia suosivaksi, sillä ilman omaa venettä tai erityistä intoa Utöhön on hieman vaikea päästä.


 Utön edustan kallioluoto.

 
Luotiskutterin viereen oli hyvä kiinnittää. Itse olen käynyt saarella jo viidesti, joten nyt silmissä siinsi vain saaren K-kauppa ja juustonaksut. Saunaankin päästiin, ja jotkut kävi meressä pulahtamassa. Mä tyydyin löylyhuoneen ihaniin maisemiin.


Paluumatka sunnuntaina sujui kokonaan purjeilla ja ihanassa rauhassa, Utön jälkeen meidät ohitti tämä Finnlinesin rahtialus. Rahtilaivoja matkalla bongasin useammankin, samoin Airistolla oli sekä perjantai-iltana että sunnuntai päivällä hyvä meininki, kun moni muukin oli lähtenyt nauttimaan kesän viimeisistä ja syksyn ensimmäisistä kauniista päivistä.

Tämä kuva Utön majakasta illalla kamalassa sateessa osuu mielessäni velloviin pihdintoihin. Kävelyä elämässä kuin pimeällä laiturilla. Majakan valo loistaa tulevassa, vaikkei sitä koskan voi varmasti tietää saavuttavansa. Voi olla, etä jostain tulee toinen majakan kajastus, joka houkuttelee kohden. Tai joku räppää valot päälle, pakottaa pysähtymään, jäämään aloilleen ja lopettamaan etsimisen. Aamu nousee sittenkin pitkän yön jälkeen. Aina on jotain, mikä sitoo, mutta siihenhän ihminen pyrkii. Se tuo turvaa. Itse olen saippua, itsellenikin arvoitus. Ja valitettavasti nautin siitä. Haluaisin oman boxin, missä voisin maata hiljaa, mutta en tiedä tulisiko sen olla terästä vai saippuakupla, jonka kanssa lentää maailman ääriin.

Mietin aamukävelyllä, miten rinnastan mielessäni vauvakuumeen ja kaukokaipuun, ja miten yhteiskunnassa vauvakuume on se normaalimpi kuume. Ne ovat silti molemmat vahvoja mahatunteita muutoksesta ja sen tarpeellisuudesta. Ne ovat merkityksellisyysen kaipuuta, tarvetta elämän elämiseen merkityksellisenä oli se sitten perheen perustamista tai olinpaikan vaihtoa.



Näihin pohdintoihin jään, älkää kuitenkaan tulkitko näitä kirjaimellisesti vaan tutkailkaa, mitä ajatuksia ne ehkä teissä herättävät.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

olipa mahtavia kuvia,olisi ihana päästä tonne katselemaan kauniina ja lämpöisenä kesäpäivänä! mietteesi pysähdyttävät pohdiskelemaan mennyttä, olevaa ja tulevaa....