Uskosta

On sit pitänyt elää 35 vuotta huomatakseni, etten ole ajatellut uskontoa ollenkaan, vaikka muita asioita olen paljonkin pohtinut. Olen kieltänyt itseltäni uskonnon ajattelun, sillä perheessäni uskovaisen synonyymi on ollut aina hihhuli. Hyvin yksinkertaisesti. Suvussanikaan usko ei ole koskaan ollut läsnä. Iltaruokousta on joskus luettu ja minullekin se opetettiin, mutta lopetin rukoilun alkuunsa, sillä koin Levolle lasken Luojani-rukouksen valmistelevan minua siihen, etten oikeasti heräisikään aamulla. Rukouksesta tuli ahdistava olo jostain ylemmästä, joka voisi päättää päivieni pituudesta vaikka juuri tänä yönä. Tämä fiilis on säilynyt näihin päiviin asti. Äiti taas on välillä tottuntu tokaisemaan "Taas Jumala rankaisi" hänen ajateltuaan tai sanottuaan jotain ilkeää ja lyötyään sen jälkeen vaikkapa sormensa kipeästi pöydän kulmaan. Rangaistus ja pelko ovat siis liittyneet omaan käsitykseeni uskonnosta, ei rakkaus tai armo kuten usein saarnataan. Ei helpotus ja ilo, kuten mielestäni pitäisi.

Nyt uskonnon pohtimisen nosti pintaan ihmissuhde, jossa usko on avainasemassa. Hän uskoo ortodoksisesti, minä puolestani en tiedä kantaani. Olen kai agnostikko, mutta se ei riitä ja tämä tosiasia harmittaa. Miksi tapaan jonkun spesiaalin, jos tällainen asia tulee väliimme! Toki tässä iässä ei ole helppo löytää ihmistä, joka täyttäisi kaikki vaatimukset, päin vastoin. Nyt vaan huomatessani, että "syy" on minussa, en voi kuin ottaa asian itseni kanssa puheeksi. Se olen nimittäin nyt minä, joka en täytä vaatimuksia. Ja usko kun ei kasva puussa, vaan jossain syvällä sisimmässä, asiaa ei ole ihan helppo jos mahdollistakaan korjata. Viimeksi parisuhteen tynkä kosahti kundin sitoutumiskammoon, mikä oli ihan syvältä, mutta en voi uskoa todeksi, että nyt kapulana rattaissa on itselleni niin vieraaksi jäänyt Jumala.

Kävin tänään Uspenskin katedraalissa ortodoksi jumalanpalveluksessa, Vigiliassa. Palvelus oli hyvin erilainen luterilaisen kirkkon palveluksiin nähden ja seisominen teki seremonian seuraamisesta vapaampaa, kun ei tarvinnut istua hiljaa paikallaan, vaan kirkossa käyvät ihmiset kävelivät suutelemaan ikoneja ja rukoilemaan pyhiä samalla, kun pappi toimitti virkaansa. Silti ääretön kiittäminen, antautuminen, ihmisen lähtökohtainen syntisyys ja riittämättömyys pistivät minut taas torjuntakannalle. Uskossa on mielestäni lähtöajatuksena hauras ja syntinen yksilö, jonka vain usko voi pelastaa. Siinäkö kivi kengässäni? Suuri kivi, joka saa minut mielummin vaihtamaan jalkineet kuin kohtaamaan kiven ja nöyrtymään sen edessä.

Olen aina kokenut uskosta puhumisenkin pelottavana, siksi nyt on aika tarttua asiaa näkymättömistä sarvista. Olen ajatellut, että uskosta puhuessani voisin tulla itsekin uskoon tai ainakin myöntäisin, että uskoon tulo olisi mahdollisuus. Ja uskoon tuloa olen kammonnut viimeiseen asti. Miksi, se on minulle mysteeri. Joskus olen muotoillut uskon olevan liian hyvää ollakseen totta. Toisaalta se on epävarmuudessaan minulle myös ahdistavaa. On vain uskottava, ja uskottava omaan uskoon voidakseen uskoa... Ei hitto, enkö ole kohdannut tarpeeksi suurta kriisiä turvautuakseni korkeampaan? Mikään kriisi ei tällä hetkellä kuitenkaan tunnu mielessäni sen kokoiselta, että jumaluus pääsisi järkeni yli.

Viime aikoina olen herännyt siihen, että uskontoa on tarkasteltava sydämellä, koska järjellä sitä ei näe kunnolla. Usko on syvää heittäytymistä sen varaan, että jokin ylempi voima kantaa. On kiehtovaa havaita, miten joku voi todella uskoa ja antautua jonkin varaan, joka minulle on niin vierasta. Johonkin, joka lopulta perustuu syvään, arvoitukselliseen, monen jakamaan ja silti niin yksilölliseen asiaan. Pelkkään, puhtaaseen uskoon. On äärettömän kiehtovaa, miten joku uskaltaa antautua niin täysin, hypätä ja vain tietää Jumalan ottavan kiinni ja kannattelevan. Tämä on kai juuri sitä, mitä tajuaa vain sydämellä ja vain sydämellä katseleva voi saada avaimet. Jossain suhteessa sydämellä tarkastellessa myös kriittisyys väistyy ja antaa tilan sille uskonnon tarvitsemalle kyseenalaistamattomuudelle. Juuri sille minua epäilyttävälle heittäytymiselle korkeamman johdatukseen. Järjelle kun usko piiloutuu. Järjellä uskosta tehdään usein lyömäase, sydämellä kaikkea muuta.

 

Uskonto on myös uskovalle elämän ohjenuora ja arjen, kaiken ruoto, silloin kaiken kokee kaiken uskonnon kautta, kuten työkaverin kanssa jutellessa tuli ilmi, hänen puolisonsa on nimittäin uskossa. Hiffatessani uskonnollisuuden kaikkivoipuuden, olen jotenkin pystynyt käsittämään sen tärkeyden yksilölle. Juttua voisi verrata hyvin intohimoisen purjehtijan arvoasteikkoon. Ensin tulee purjehdus, sitten lapset, sitten vene ja jossain näiden jälkeen vaimo (intohimoisen miespurjehtijan sanoin). En vertaa purjehdusta uskontoon, mutta tämä on sama sydämellä ymmärrettävä asia.  Yhtä hyvin purjehduksen tilalla voisi olla postimerkit tai politiikka, merenkulkukin tällaista saa aikaan, kaukokaipuu kans. Intohimo on kuin uskonto, ja se menee kaiken edelle, se määrittää ihmistä sisältä. Siitä saa niin suuren tyydytyksen ja elämän sisällön, ettei sitä voi kukaan kieltää eikä ymmärtää, ellei sitä itse jaa. Ja silloinkin saa käsityksen vain omasta intohimostaan, ei toisen himosta. Ja sellainen intohimo on upeaa. Moni siihen tähtää, joku sen löytää. Ja se ken löytää, sitä varjelkoon ja ruokkikoon, sillä upeampaa ihminen ei kokea voi!

Uskontoa agnostikkona pohtiessani, on pakko ottaa esiin myös kriittinen kantani. Kriittisesti ajatellessani tekee mieli kyseenalaistaa ihmisen tarvetta uskoon, ja johonkin suurempaan, aidompaan, syvempään kuin elämä itse. Ymmärrän, että tämä pohdinta olisi turhaa, jos olisin uskossa, mutta koska en ole, yritän saada uskonkäsitykselleni pään ja hännän epämääräisen keskivartalokokemuksen lisäksi. 

Onko uskomisen pohjalla ehkä pelko, kuolemanpelko tai pelko kaiken olevan loputtomasta järjettömyydestä? Tarve löytää selitys hyvälle ja pahalla, omalle onnelle tai epäonnelle, tai toisen uskomattomalle tuurille.  Luoko uskonto vastauksen ja helpotuksen näihin, muihin, ehkä kaikkiin ikuisuuskysymyksiin? Lupauksen siitä, että jollakulla, kai Jumalalla on vastaus, vaikket sitä itse tiedä tai tavoita. Vapautuksen kärsimyksestä ja lupauksen kaiken jatkumisesta iäisesti. Itse en näe elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, vaikka olenkin tuntenut isoäitini läheisyyden kerran hänen poismenonsa jälkeen. Sellainen kokemus luulisi tekevän uskosta helpompaa, itse käsitän sen kuitenkin henkilökohtaisemmaksi aistimukseksi. Ja onko näiden asioiden pohtiminen lopulta vain uskonnottoman tarvetta käsittein maalata jotain, mihin ei koskaan järjellä pääse kiinni, joihin vain sydän yltää? Äh tämä on vaikeaa! Mahdotonta.

Itse ehkä uskon vahvimmin kohtaloon. Se lohduttaa minua. Ja siinäkö se, minäkin uskon johonkin en vaan kristilliseen jumalaan... Noh, uskon silti, että näin vain pitää käydä, jotta jossain tulevassa voi käydä jotenkin muutoin. Ja kyllä, jokin tosin muu kuin partasuinen mies, ohjaa tätä eloa. Se jokin on ehkä järjen saavuttamattomissa ja jotain aineetonta, jotain jännää, jotain ei pelottavaa, jotain keijupölyä.

Uskosta ei voi lausua tyhjentävästi, sitä voi vain tutkailla ja pohtia. Suuri tarpeeni pohtimiseen jatkunee tämän tekstin jälkeenkin, mutta tuskin rasitan sillä enää teitä lukijoita. Siitä olen kuitenkin varma, että vaikka minut olisi tuomittu  yksin kulkemaan, minua ei ole tuomittu yksinäisyydessä elämään sillä:

Aamulla, keijupölyn rajamailla

katson taakse yöhön.

Kiitos ei ehkä ole oikea sana,

mutta olen kiitollinen

elämälle sitten vaikka.

Kosketuksesi ei koskaan haihdu.

Kevyttä. Hentoa.

Todellisuus roikkuu kantimissaan,

joskus sinne taakse kurkistaa saa

ja nähdä keijupölyn pöllyävän.

Sen verhon läpi saa kosketuksen

tähän hetkeen.

Hetken huojennuksen, 

levon.

Vain sydän silloin näkee, katsookaan.

Ja normaalin takana se pöllyää aina

ääneti, kauniina

keijupölyä.