lauantai 16. syyskuuta 2017

Kohtaa hänet aina itsenään, kiehtovana

Olen jutellut ehkä kymmenen ihmisen kanssa uskosta ja uskonnosta viimeisen muutaman viikon aikana. Olemme puhuneet kunkin omasta mielipiteestä uskoon, Jumalaan, jumalaan, kuoleman jälkeiseen elämään, kaiken alkuun... Mitä vaan tähän aihepiiriin liittyy. Tämä on ollut todella avartava matka, tärkeimpänä antinaan taju miten jokainen ajattelee omasta purkistaan ulos kurkistaen ja miten kaikilta voi oppia jotain. Jokaisella on luonnostaan perusta, mistä ajatukset ponnistavat, siksi onkin niin makeeta jakaa mielipiteitä ja hiljentyä kuulemaan toisten ajatuksia; se on ainoa mahdollisuus oikeasti saada päänsä omasta boksistaan ulkopuolelle.

Ihmiset, joiden en olisi uskonut uskovan, uskovat. Lähipiirissäni on ateisti ja monta empijää. Harva pystyy selittämän mihin he uskovat, mutta jotain korkeampaa useimmat tavoittelevat. Perinteinen ja jokin ihan oma sekoittuvat kauniisti. Ja vaikka itse olen edelleen kriittinen, olen avautunut ymmärtämään, ettei usko ole joko tai, eikä sitä tarvitse kieltää, vaikkei haluaisikaan uskoa. Tuntuu nimittäin, että usein uskoo johonkin, mitä on näkymättömissä, oli se sitten osoitettu Jumala tai jokin laajempi tai suppeampi kokonaisuus. Ja yllättävän useat hiljentyivät hymyillen kysymykselleni "Uskotko sinä Jumalaan?" ja totesivat, etteivät tiedä, mutta kyllä varmaan. Voi vitsi! Jännintä on kuitenkin ollut hiffata, että se on useille asia, josta ei tarvitse lausua ääneen eikä siitä tarvitse osatakaan lausua, sen voi tuntea, se voi tuoda turvaa, se voi haastaa ja ottaa, mutta se voi myös työntää eteenpäin. Se voi olla keijupölyä, sekin on ok. Kaikki tapahtuu jonkun syyn takia, vaikka välillä kaikki tuntuu absurdilta.

Eilisen Hesarissa kuoleman sairasta siteerattiin "Ensin mietin, miksi minä. Ja seuraavaksi tuli ajatus, miksen minä". Tässä on hieno ajatus. Juju on avautua ja nähdä, unohtaa miten sen pitäisi mennä ja katsoa miten se menee. Uskaltaa, tarttua tilaisuuteen, huomata kohtalon oikut ja sattumat, surra ja lopulta päästää irti. Iloita pienistä, kun ne ovat siinä. Olla kieltämättä mitään. Se ehkä on ollut suurin saavutukseni, olen päästänyt irti kieltämisestä ja alkanut katsoa. Tunteita ja fiiliksiä, siinä se juju.

Tämän pohdinnan ja Anthony de Mellon lukemisen jälkeen tunnen olevani jälleen valmiimpi ihminen. Valmiiksi en koskaan tule, eikä valmius ole edes kiinnostavaa. Perillä voi vain ihailla mennyttä taivalta. Aivan samoin, kuin itseään ei koskaan voi tuntea, ei toistakaan. Eikä se ole edes kiinnostavaa! Kun lausuu tietävänsä, sulkeutuu ulkoiselta ja pakkaa asian -tai toisen ihmisen- itselleen sopivan pakettiin. Sulkeutuu. Suhtautukaa itseenne ja toisiin avarasti lokeroimatta. Unohtakaa "en olisi uskonut hänestä" tai "ei tollainen sovi sulle" ja kääntäkää se "aivan, noinkin voi olla ja ajatella". Kaikesta ei tarvitse varmaksi tietää. Tämän kauniin lahjan ystäviltä tällä matkalla sain.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

enpä osaa kommentoida yhtään mitään viisasta noin valmiiksi mietittyyn, älykkääseen kirjoitukseen....