Unelmat ovat henkilökohtaisia, joskus itsekkäitä, joskus yhteisiä tavoitteita elämässä. Ne ovat elämän pakopaikkoja, lupauksia jostain ihanasta, palkintoja arkeen. Ne pitävät monet menossa. Monet unelmat jäävät unelmiksi, tai ne on tarkoitettukin vain unelmiksi. Minä haluan joskus asua penthousessa Manhattanilla totesin viime kevään coachaus sessiossa, kun haetiin jotain guru-tavoitetta, ultrajuttua mihin pyrkiä elämässä. Tavoitetta, jota ei saavuttaisi ihan heti vaan siihen voisi rakentaa polun, rappuset, tikkaat tai liukumäen (kai tavoitteeseenkin voi päästä myös helpoimman kautta?), miten sen haluaa käsittää. Hyvä ystäväni pyysi viikko sitten saada lainata tätä ideaa. Se on kuulemma tarpeeksi kaukana, mutta silti tarpeeksi realistinen. Se motivoi lannistamatta. Ettei sitten papin istuessa saattovuoteen reunalla ole loputonta listaa tekemättömistä asioista ja pelkkää harmitusta toteutumattomista unelmista.
Unelma on ihmisen itselleen tekemä lupaus paremmasta.
Kun unelman jättää toteuttamatta, pettää vain itsensä...
Miksi kuitenkaan asettaa unelmia ja tavoitteita, jos niihin ei realistisesti usko tai pyri? En usko, realistisesti asuvani koskaan kattohuoneistossa New Yorkissa, mutta kun asiaa ajattelen, mikä on oikeasti minun ja guru-tavoitteeni välissä? Ei ainakaan elämän realiteetit. Aina voi pyrkiä ja aina voi päästä niin pitkälle kuin haluaa. Minun ja tavoitteeni välissä on ainoastaan minä. Piste. Minä. Mielessäni itselleni asettamani rajat.
Olen seurannut sivusta ihmissuhdetta, jonka toinen osapuoli pohtii ja maalailee yhteistä tulevaisuutta. Hän unelmoi ja haaveilee, kertoo haluavansa perheen, hirsitalon, purjeveneen, avioliiton ja tulevaisuuden turvan; erakkosaaren, missä ikuinen rakkaus kukoistaisi ja elämä pyörisi yksinkertaisen ja riittävän ympärillä. Tämä haaveileva osapuoli on varattu, ja se saikin minut miettimään, onko hänellä turva pohtia ja haaveilla kaikesta kauniista tietäessään, etteivät nämä haaveet luultavasti koskaan toteudu? Useinhan haaveilu tyssää siihen tosiasian tajuamiseen, että haave olisi oikeasti toteutettavissa, mutta sen eteen tulisi uhrata jotakin, päästää irti vanhasta, hypätä tuntemattomaan tai ihan vaan yksinkertaisesti tehdä töitä! Se olisi mahdollista, mutta ei, ei sittenkään, enhän minä nyt mitenkään voi. Minulla on sitä ja tätä ajateltavana, se ja tämä kontollani. Tämä tuttu elämä elettävänä. Mitä nyt muutkaan sanoisi, jos minä... uskaltaisin. Mitä muut sanoisi, jos kerrankin minä tavoittelisin onnea?
Unelmoinnista tulee vaikeaa sillä hetkellä, kun ei enää pysty perustelemaan itselleen miksi ei. Unelmoinnista tulee raskasta, kun huomaa, että jos haluan jotain, voin sen todella saavuttaa, mutta hintansa unelmallakin on. On yhtä todennäköistä menettää kaikki, kuin on saavuttaa vielä enemmän. Onkin helpompaa ja useiden mielestä jopa perusteltua katsoa tiukasti nykyhetkeen, todeta kaiken olevan 'ihan hyvin' kuin katsoa tulevaan ja todeta miten toisin, ei välttämättä paremmin, mutta itselle mukavammin asiat voisivatkaan olla. Joku sanoi muuten joskus Nytissä, että 'ihan hyvä' on paljon pahempi kuin 'ihan paska', ja siitä olen täysin samaa mieltä! Ihminen pelkää muutosta, vaikka sitä kaipaakin. Siksi viikon loma on ihan hyvä, muuttakoot toiset sukelluksen opettajaksi Balille. Ne jotka uskaltaa riskeerata.
Tässä kohtaa tulee mieleeni taas tuo työkaverin sanoma sana, riittämättömyys. Viime postauksessa lanseeraamani kalojen ja vesistöjen tervehdyttämis-kampanjan ideana on muiden miellyttämisen lopettaminen ja oman elämän itselleen elämisen aloittaminen. Kuitenkin jos katson sen miellyttämisen halun taakse, mitä sieltä löydän muuta kuin tarvetta olla helppo tyyppi, iloksi muille, säästyä tuskalta sanoa ei ja mahdollisuudelta loukata toisia? Sillä syynä miellyttämiseen ei ole vain toisen ihmisen miellyttämisen tarve, vaan oman arvon ja tarpeiden väheksyntä. Siellä pohjalla taitaa lymytä kysymys onko minulla oikeutta onneen tai muutokseen, tai parempaan elämään? Jollekin toisen miellyttäminen ja toiselle nautinnon suominen tuovat petämättömiä nautinnon ja onnistumisen tunteita. Mutta mikä on se pohjavire, jos ponnisteluista ja uhrauksista huolimatta tulee yksin kotiin, tyhjin sydämin, ilman sen perustavampaa pohjavirettä. Toisen nauttiessa saa ehkä hetken todisteen riittävyydestään, saa ihmisen antaman hyväksynnän, taputuksen, mutta se ei pitkälle kanna. Se ei ole omaa vaan lainattua hyväksyntää. Muut menevät aina edelle, minulla ei ole niin väliä, tunteillani ei ole niin väliä. Minun mielipiteilläni, haluillani tai ajatuksillani ei ole arvoa sinänsä. Miksi olisi? Eikö kuulosta daijulta? Ja silti se on ihan todellinen pohdinnan aihe minulle ja monelle muulle.
Itse olen hogannut tämän diellemman muunmuassa seurustelusuhteissa. Himoitsen kundia niin kauan kunnes hän on saatavilla, suostuva suhteeseen. Siinä samassa hetkessä fiilikseni katoavat, ihastus lakkaa. Silti jatkan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen luvannut toiselle olla hänen, ja kun hän on minun, se olis tässä sit se paketti. Kokemaani tunnetta voisi äkkiseltään sanoa sitoutumiskammoksi, mutta mitä jos se onkin riittämättömyyden ja arvottomuuden fiilistä? Ajatus, ettei minua voi koskaan kukaan aidosti rakastaa, etten voi olla toisen rakkauden arvoinen. En uskalla antautua rakastettavaksi, koska silloin minun pitäis myöntää olevani arvokas. Tajuta olevani tahtova, tunteva, aito ja kallisarvoinen, merkitsevä.
Ihmissuhdetta yksinkertaisempana esimerkkinä havahduin tähän tänään lounaan hakua pohtiessani. Halusin sateisena päivänä piristää itseäni nepalilaisella ruoalla. Työpaikkani tarjoaa ylityöntekijöille lounasedun, ja sen saa hakea vaikka työpäivän jälkeen kotia lähellä olevasta ravintolasta. Mmmmm, mikä nautinto se olisikaan, nepsua kotisohvalla, kunnes tajusin "ottaakohan ne vastaa lounasseteleitä lauantaisin?" Sen sijaan, että tämä olisi ollut normaalia pohdintaa, johon selvitetään vastaus vaikka ravintolasta kysymällä löysinkin sen takaa kysymyksen, olisiko minulla oikeastaan oikeutta nauttia näin? Ansaitsisinko sellaista luksusta, kuuman city-sinkun tyylistä noutoruokaa, jota nauttisin kodin lämmössä herkutellen? Näin yksinkertainen asia, ja niin monimutkainen tunneasetelma. Olenko -itselleni- tarpeeksi arvokas nauttimaan näin? Onneksi työkaverikin sen sanoi, soita ja kysy ottavatko he lounasseteleitä vastaan. Soitin ja kysyin. He ottivat, ja minä nautin. Ansaitusti. Todella ja ilman tunnontuskia.
Onko unelmien ja haaveiden pelkäämisen ja kieltämisen taustallakin siis pelko riittämättömyydestä. Ajatus siitä, ettei ole riittävän hyvä ansaitsemaan haluamaansa. Ansaitsemaan omantyylistään tai onnellista elämää, tai edes tällaisia pieniä hetkiä. Joillekin ne pienet hetket saattaisivat olla pitkät yöunet, joita ei vaan ehdi nukkua, koska pitää mennä ja tehdä, olla muille mieliksi. Sen ei tarvitse olla isoa, mutta päätös voi joskus vaatia isoja. Pohdintaa siitä olenko itselleni niin arvokas, että uskallan ja haluan suoda itselleni onnen. Tai uskalluksen sijaan voin vaatia, tajuta, hogata, ymmärtää, että minulle on oikeus onneen! Jokaisella on. Niin hetkelliseen kuin pysyväänkin. Valitessani itselleni onnen, vapautan ehkä jonkun etsimään omaansa. Valheessa ei kannata elää, etenkään itselle lausutussa. Olet liian arvokas sellaiseen, riität paljon enempään!
Leffasuosituksena tähän teemaan "Holiday" - kiitos äiti, kun sujautit DVD:n mun kassiin! Ja heille, joiden mielestä tämä on rohkeaa avautumista, tyhmääkin ehkä, on pakko sanoa, että ilman kirjoittamista en pääse haasteessani eteenpäin. Kertoessani nämä asiat teille, kerron ne myös itselleni. Lausun ne todeksi ja loikkaan kohti edessä siintävää tavoitetta. Sillä kun elämälle aidosti avautuu, alkaa hyvä virrata luo.
Suo
Suo vapaus
Älä pidä kiinni
Kuivatan kyyneleet
Otan askeleen
Suonsilmän suljen
Astun elämääni
1 kommentti:
nyt tuli mietittävää tekstiä, täytyy lukea muutama kerta uudestaan ....
Lähetä kommentti