Ei rikas, ei köyhä. Kylliksi.

Olen tässä työpäivän kuunnellut työkaverin paapatusta, miten "sinäkin varmasti pyrit kohta pidemmälle" ja "eikös niillä kaikilla uusilla naisilla ole korkeakoulututkinnot, että ei nekään täällä enää kauaa pysy. Kyllä ne pyrkii ylemmäs ja paremmilla palkoille." Tekisi mieli joskus lyödä nyrkki pöytään ja kysyä, mihin hiton paremille palkoille tässä pitäisi pyrkiä? Mikä on koskaan tarpeeksi? Mistä tämä koko diskurssi tulee, että kaikki koulutetut haluavat korkeisiin tehtäviin ja kansainväliselle uralle ja korkeille palkoille? Jos vaimosta akkana puhuessa tulee vahvistaneeksi omaa ajatustaan naisista akkoina, eikö palkasta valittaessa tule vain vahvistaneeksi käsitystä, että kaikki alle viiden tonnin liksat on huonoja, kaikki muut varmasti saa parempaa palkkaa kuin minä ja lopulta mikään palkka ei ole kyllin hyvä? Ei pysähdy miettimään, että hei omassa työpaikassani on esimerkiksi pitkät lomat ja hyvä työterveyshuolto. Tietysti hirveän kiva, kun ei sitä terveyshuoltoakaan koskaan tule käyttäneeksi, mutta siinäkin on vain bonus sinulle! Olet terve! Nauti!

Tällä negatiivisella asenteella myrkytetään sisältäpäin, tässä kohtaa työyhteisöä. Työnnetään injektioruiskulla propagnadaa suoraan suoneen. Ei anneta ihmisille itselleen valtaa päättää, kun ilmapiiri sen jo sanelee. Olet koulutettu, et kuulu tänne. Et voi tyytyä tähän. Niin mihin?

En voinut olla jatkamatta tätä keskustelua kahvitunnilla toisen työkaverin kanssa, ja hetken mietittyään kollega totesi, että onhan meillä huonot palkat. Siihen inttäessäni, että mitä sillä on väliä, jos olet muuten tyytyväinen, yleisesti onnellinen ja sinulla on rahaa tarpeeksi? Mihin sitä hiton rahaa tarvitsee, jos sitä on jo elämiseen ihan kylliksi? Ei paljon, ei vähän, sopivasti. Tästä voisi kai luulla, että olen rikas tai tyhmä. Nimittäin pankkitilille mahtuu, paljonkin, tarkistin viimeksi eilen. Niin, mutta... Mihin sitä rahaa tarvitsee, jos työ on kaikkialla suht samaa. Työ on työtä.

Vaihtaakko ainoastaan sen takia, että saisi enemmän euroja tilille? Jos sitä pyrkii eteenpäin vain koska niin kuuluu ja kuten aiemminkin totesin, huomaa vasta lopun lähestyäessä, että olisi pitänyt keskittyä olennaiseen silloin, kun olisi voinut ei ole kaikki kondiksessa ja mietittynä. Se mikä kunkin olennainen on, riippuu yksilöstä. Ihmistä ei tulisi yhteiskunnallisesti niputtaa samaan yhteisöjäsenyyteen vain ihmisyyden ja yhteisvastuun perusteella. Kaikki koulutetut eivät halua diplomaateiksi vaan puutarhuri voi olla unelmien valinta. Jos toiselle raha on tärkeää, toiselle se on vapaa-aika; jos yksi arvostaa yksinäisyyttä, toinen elää seurasta. Kunha tajuaa panna pisteen sille diskurssille, että näin kuuluu haluta. Tajuta kysyä itseltään haluanko minä tätä vai haluaako koko muu maailma minunkin haluavan tätä?

Elämän lanka on niin ohut ja se katkeaa niin helposti totesi kahvilla kollega. Minä pohdin jonnekin, että sitä elää ilman määräpäivää, vaikka joskus tulee reuna vastaan. Ihmisen elo on vaan määreellistä, se tekee siitä hienoa ja sen takia on syy pohtia.

Sama homma on kiireen kanssa. Onko sinulla oikeasti kiire vai tunnetko vain, että sinulla on oltava kiire? Kaikillahan on kiire. Kiire on osa elämää. Koko ajan. Siitä lähtein on kiire, kun aamulla on ehdittävä spåraan, vaikka se söisi sulkeutuvan oven väliin työnnetyt sormet. Kiire on, kyytiin on ehdittävä. Yksi parhaista elämänohjeista tuli enoltani, joka kertoi jo nuorena päättäneensä, ettei koskaan juokse bussiin. Hän kai myöhästyi joskus sen takia, mutta mitäpä siitä Minä olen noudattanut samaa ohjetta. Mielummin herään ajoissa, jotta olen rauhassa ja ajoissa perillä, mutta bussiin tai muuhunkaan yleiseen kulkuneuvoon en ole vuosikymmeneen juossut. Miksi juoksisin? Ei minulla ole kiire. Jos myöhästynkin, ei kiire auta asiaa.

Ja mitä palkkaa lastentarhan hoitajien tulisi oikeasti saada? Tai siivoojien? Kuinka paljon on tarpeeksi vapaa-aikaa ja mikä on hyvä kiireetön elämä? Kumpaakaan, rahaa tai aikaa, ei ole ikinä tarpeeksi kunnes vaan päättää, että nyt just on hyvä näin. Elämä.