Kirjoitushaaste kiire

Mihin  ihmisillä  on  kiire? Istun  kirjasto  Oodissa  ylimmän  kerroksen  ikkunan  ääressä.  Ikkunan,  jota  on  yritetty  varjostaa  valkoisilla,  pyöreillä tarroilla, kuin  rei’ittimen  roskilla, ja  siltä  se  näyttääkin, roskaiselta. Eikä  noi tarrat ainakaan  alhaalta  paistavaa kevätaurinkoa  pysty  ulkona  pitämään,  mutta  se  ei  liene  tarkoituskaan.  Tässä  on  lämmin,  hyvä  ja  rauhaisaa. Nimittäin Oodissa  ei  kenelläkään  tunnu,  näytä,  olevan  kiire. Kiire  on,  kuin  täydellisyys,  korviemme  välissä.

 Kuin  häpeä,  kiire  on  tunne,  josta  voi  oppia  irti,  vaikka  sitä  harva  tuntuu tajuavan. Kiire  vie  mukanaan, jos  sille  antautuu  ja  antautuminen, se  on  helppoa.  Kiire  tempaa  roikkumaan sekuntiviisariin,  vaikka  oikea  paikka  ihmiselle  olisi  rauhassa  tuntiviisarin  päällä  istuskelu. Sillä  mihin  meillä  on  niin hirveä  kiire?

Kiireessä  elämä  menee  ohi,  vaikka  kiireessä  tuntee  elävänsä. 

Kiire  on  yhtä  aikaa  ystävä  ja  vihollinen.  Kiire  täyttää  päivät,  se  täyttää  hetket.  Kiire  saa  elämän  tuntumaan  täydeltä  ja merkitykselliseltä.  Joka  hetki  on  oltava  jossain,  parhaassa  tapauksessa  kahdessa  paikassa  yhtä  aikaa.  On  tekemistä, tuntee  olevansa  tarvittu.  Kiire  on  maagista.  Raadollisuudessaan  kiire  kuitenkin  lyö  ihmisen  lyttyyn,  se  peittää jaksamisen  rajat ja  saa  ihmisen  orjakseen  tehden  hetkestä  suorituksen. Nordqvistin  slogan  ”Tee  hetkestä  elämys”  ei kiireen  keskellä  enää  tunnu  miltään,  kun  on  fiilis, ettei syödäkään  ehdi. Alussa  kiireen  keskellä  tunnettu  tarvittu  olo vaihtuu  velvoitettuun  ja  ärsytykseen,  pitääks  mun  aina-fiilikseen.  Eikä  sitä  uupuneena  olekaan  muodikas.  Kaikki  vaan jää  kokematta, kun  pitäisikin  taas  jo  olla  jossain  muualla.

Kiire  luo  kaaosta,  mutta  mielestäni  se  antaa  samalla  hallinnan  tunnetta.  Aikataulutus  tyydyttää.  Hallinnan  kokemus antaa  ihmiselle  tunteen, että  kaikki tämä  absurdi, jota  elämäksi  kutsutaan,  on  hallinnassa.  Jos  hallinnan  tunnetta  tai tyydytystä  ei koe, kaatuu  kiire  päälle  ja  alkaa  hallita  ihmistä. Vaikka  miksei se  muutenkin  hallitsisi.  Ja  sehän  hallitsee arkea  ja  juhlaa,  työtä  ja  vapaa-aikaa.  Onneksi  alkoholitarjoilu  saa  ihmiset  usein  unohtamaan  ajankulun,  mutta kahvikutsuilla  jengi  poistuu  kohteliaasti  parin  tunnin  jälkeen.  Täytyy  ehtiä  kotiin.  Ehtiä  kotiin?

Yleensä  kiire  tunnutaan  käsitettävän  yksin  omaan  negatiivisena  asiana.  Se  varmasti  kuluttaa,  mutta  ilmiönä  se  ei  ole negatiivinen  eikä  positiivinen  vaan  ehkä  eniten  aikaamme  kuvaava.  Elämme  yhteiskunnassa, missä  ihmisillä  on  aikaa  ja välineitä  tehdä  asioita,  on  apuvälineitä  ja  arkea  helpottavia  juttuja, on  tietämystä  ja  valinnanvaraa, on  kaikkea  ja  siksi on kaikista  vähiten  sitä  tärkeintä  -  aikaa.  Yksinkertaisesti  aikaa  saa  hiljentämällä, karsimalla, vaikka  muodikkaasta  down shiftaamalla  -  vai  menikö  se  juttu  jo?  Keskittymällä.  Kysymällä  ja  vastaamalla  samalla  yhteen  kysymykseen,  mihin haluan  panostaa  ja  mitä  haluan  elämästäni  poistaa?  Tämä  ei  ehkä  toimi  työelämässä,  mutta  sen  ulkopuolella  ainakin. Onko  pakko  ehtiä,  jos  ei  ehdi  tai  haluta,  jos  ei  halua.

Mulla  on  harvoin  kiire  koska  lähden  aina  ajoissa,  vaikka  kundikaverini  kyllä  sanoo, että  minulla  on  usein  sellainen lyhytkestoinen, hetkellinen  kiire. Mulla  on  kiire  olla  ajoissa,  kiire  odottamaan  kuten  armeijassa  sanotaan.  Mutta  kun  en tykkää  olla  myöhässä, en  itseasiassa  pysty  siihen, vaikka  yritän. Mutta  se, että  on  kiire  olla  ajoissa,  on  yhtä  hömppää kuin  olla  myöhässä.  Hesarissa  kirjoitettiin  joskus,  että  myöhässä  olevat  ihmiset ovat optimisteja, sillä  he  eivät stressaa ajoissa  olemisesta  vaan  luottavat,  että  myöhässäkin  saapuminen  on  ok.  Duuni  on  toinen  paikkaa,  missä  minulla  on  kiire.   Mutta  sielläkin  yritän  uskoa  toteamukseeni, että  kiire  on  vain  tunne, jota  koemme  voidaksemme  hallita  kaaosta  ja  kokea suoriutuvamme,  olevamme  tehokkaita.  Enoni  kertoi  joskus,  ettei  hän  koskaan  juokse  bussiin.  Olen  opetellut  häneltä, etten  minäkään  juokse  bussiin, tai spåraan. Miksi juoksisin, kun  seuraava  tulee  kyllä, ja  sitäkin  seuraava  muutaman minuutin  kuluttua?  Mihin  minulla  olisi  kiire?  Ja  vaikka  uhkaa  myöhästyä,  auttaako  kiire  siihen  yhtään?  Kiristää  vaan otsapantaa,  muttei  saa  dösää  kulkemaan  lujempaa.  Tämän  kun  saisi  syvemmälle  päähän.

Kiire  on  kuulemma  myös  enemmän  kaupunkilaisten  ongelma. Turussa  kiire  tuntuu  jo  hellittävän,  se  Helsinkiä kuvaava  piirre.  Suurkaupungissa  on  tempo  nopea,  mitä  pienemmäksi  kaupunki  kutistuu   kutistuu,  sitä  rauhallisemmaksi  elo muuttuu.  Sen  huomasin  jo  ollessani  Australiassa  yhden  suoran  tien  kylässä  myymässä  jäätelöä. Turisteilla  oli siellä kiire,  paikallisilla  ei  ollut  meininkiä  minnekään.  Ja  oletan  tässä  turistien  olleen  kaupunkilaisia,  jotka  hakivat  pikku kaupungista  sitä  rauhaa  ja  idylliä. Onko  ihmisillä  siis  todellisuudessa  kiire  vai  onko  meillä vain  niin  pirusti kaikkea  suoritettavaa, ettei  yksi  elämäkään  riitä?

Täydellisyys

Tämä ei tule olemaan täydellinen teksti täydellisyydestä, vaikka aiheena täydellinen on täydellinen, ei siitä mitään puutu. Mutta mitä täydellinen on? Pohdinta lähti työkaverin toteamuksesta ”[...] kukaan ei ole täydellinen ja se tekee ihmisestä just kiinnostavan, kun ei ole täydellinen.. eihän täydellisyys kiinnosta?” 

Täydellisyys vain on. Sen voi saavuttaa, mutta sitä ei voi tavoitella. 

Se, että syntymän jälkeen mikään ei enää tunnu täydelliseltä johtunee ihmisen omista tavoitteista tai haaveista saada aina enemmän tai vähemmän jotain, jotta saavuttaisi jonkun itse luomansa täydellisyyden määritelmän. Elämän täydellisyys ei riitä. Ja siis tämä on taas hieman korkeampaa pohdintaa, mutta jos mietitte mitä syntyvällä lapsella on, jos ympäröiviä olosuhteita ei oteta huomioon. Hänellä on kaikki. Täydellisyys. Toimiva ihmisyys. Hänellä on mahdollisuus. Hän voi saada, mitä haluaa. Kaikki on vain hänestä itsestään kiinni, ja oikeastaan hänen ei tarvitse saada enää mitään muuta kuin plus miinus puolitoista metria pituutta ja painoa keskimäärin 60kiloa lisää. Siinä kaikki, ja hänestä kasvaa täysikäinen, täysivaltainen ihminen. Täydellinen. Ja sitten iskee vastaan maailma, omat odotukset, kateus, mäkin haluan. Haluan täydellisen elämän, vaikken edes tiedä mitä se on.

Onko täydellistä, kuten ihminen sen kuvittelee? 

Täydellistä ihmistä, elämää, tavaraa tai hetkeä. Sinua?

Minusta täydellisyys on erittäin kiinnostava käsite, mutta täysin absurdi kenellekään koskaan tavoiteltavaksi, koska se on jo. Sitä ei tarvitse saavuttaa, se on mielentila ei materia. Kysypä täydellisenä pitämältäsi ihmiseltä, onko hänen elämänsä omasta mielestään täydellistä? Luultavasti siitä puuttuu aina jotain. Melkeinpä myöntävän vastauksen voit saada ihmiseltä, jolta sinun mielestäsi puuttuu vaikka mitä, mutta omasta mielestään hänellä voi olla käsissään kaikki tarvittava, täydellinen elämä. Täydellisyys ei kai tällöin ole aukottomuutta tai puutteettomuutta. Täydellisyys on mielenrauha, suhde elämään. 

Tai tavoittele itse täydellisyyttä ja siihen päästyäsi kysy itseltäsi, oliko se nyt tässä. Säästät hulluna ilman päämäärää, mutta milloin sinulla on tarpeeksi, että olet tyytyväinen? Täydellisyyttä ei ihmiselle ole vaikkapa siitä yksinkertaisesta syystä, että aina muka puuttuu jotain. Vähintään sitten onni tai aika nauttia saavutuksistaan. Raadollista. Seuraava askel kyttää jo näköpiirin laidalla. Täydellisyyden tavoittelu on loputon suo, johon tepsii vain sen lopettaminen.

 Krooninen epätäydellisyys on päivän sana.

Täydellisyys on nykyisin hyvin hetkellistä. Ja hyvin ihmisestä riippuvaista. Hetkellistä, hetkeen palaava. Ihmisen määrittämää. Luonto sen sijaan on täydellistä juuri siinä, ettei se kysele miten pitäisi olla, se vaan on kuten se on, kuten se on tullut olevaksi. Eläin ei kysele keltään tai hae todistetta täydellisyydelleen, se on muokkautunut toimivaksi siis täydelliseksi. Ja mikäli ei ole, luonnonvalinta karsii sen pois. 

Jos täydelliseksi valitseminen ei ole mahdollista, koska täydellinen oikeasti "on jo", onko mahdollista siis kasvaa täydellisyyteen? Jos joltain odotetaan täydellisyyttä, odotetaan häneltä työtä jonkin eteen, mikä ei yleensä ole mahdollista tai inhimillistä. Feministiltä tai herrasmieheltä odotetaan täydellisyyttä, mutta siis mitä? Kuin odotettaisi, että hän tekee jonkin ennalta määrittelemättömän virheen, jonka jälkeen voidaan moittia, ettei hänen käytöksensä ollutkaan täydellistä. Ettei hän ollutkaan täydellinen. Ja silti jonkun voidaan todeta olevan täydellinen puutteineen. Mitä täydellisyys silloin on, kun siinä on puutteita? Jonkun mielestä täydellisen makaronilaatikon päällä on pekonia, minun mielestäni korppujauhoja. Onko täydellinen siis jotain, mistä ei puutu enää mitään? Ja jos täydellisyys on puutteetonta, tulee jossain olla alfa-makaroonilaatikko. Ken sen määrittää? Kukin itse, sanoisin ja silloin kunkin hyvä on kunkin täydellinen. 

Absoluuttinen täydellisyys olkoon sinun täydellisyytesi.

Kirjoitushaaste häpeä

Tästä tuli pitkä teksti, koska mulla oli kaksi tuntia aikaa Onnibussin keskipenkillä ja paljon ajatuksia tunteesta nimeltä häpeä.

Häpeä on kiehtova tunne, sillä kaikki ovat ainakin kokeneet häpeää, useimmat varmasti kokevat sitä ihan säännöllisesti, elleivät päivittäin. Miten raastavaa saattaisi olla hävetä itseään, olemistaan, mielihalujaan, saati ulkonäköään päivittäin tai edes joka toinen päivä? Itse häpeän, mutta harvoin. Ja häpeää käsittelen enemmin kutkuttavana ja kiehtovana kuin lamauttavana ja tuskallisena tunteena. Siksi haluankin tutustua omaan ja toisten häpeään paremmin. Häpeään ilmiönä.

Häpeä on primitiivinen tunne, jonka ilmenemismuodot ja laukaisijat ovat mielestäni sekä kulttuurisidonnaisia että opittuja. Häpeän tunne on kiinni opituista malleista ja niistä johdetuista omista ajatuksista, siitä mitä yksilö pitää yleisesti hyväksyttävänä tai ei-hyväksyttävänä yhteisön ja yhteiskunnan silmissä. Häpeä on myös vahvasti kasvatuksesta. Ihminen myös häpeää sitä, minkä uskoo erottavan laumasta, sillä sitähän häpeä palvelee: tarvetta ja mahdollisuutta kuulua joukkoon. Häpeä on tiettyä itsesääntelyä. Toisaalta häpeä myös ohjaa omille poluille niitä, jotka omaa polkua haikailevat. Olisiko erikoisia ihmisiä, jos ei olisi häpeää? Jos ei olisi sitä hyväksyttävää normia, josta poiketa.

Luin netistä artikkelia, jossa todettiin, että jo vauvat kokevat häpeää. Heidän kurotellessaan oletettua äitiään kohti ja huomatessaan että pienten sormien osoittama henkilö ei olekaan äiti vaan joku vieras hyypiö, kääntää vauva reaktionomaisesti katseensa poispäin ja alkaa itkeä. Hän häpeää epäonnistumistaan, artikkelissa todetaan. Alle puhekykyisten tunteita on mielestäni vähän vaarallista mennä kategorisoimaan näin pitkälle, mutta ei kai siinä toisaalta ihan pieleenkään mennä. Epäonnistunut yritys, etenkin jos siihen linkittyy vahva uskomus onnistumisesta tai oikeassa olemisesta, aiheuttaa aikuisessakin häpeän tunteita. Jos jääkiekkomatsissa huidot innokkaasti tyypille, joka tarkemmalla katsannolla osoittautuukin vieraaksi eikä oletetuksi omaksi äidiksi, ei virhe aikuisella saa enää kyyneliä virtaamaan, mutta kyllä siitä refleksin omainen ”Ai sori sori, luulin sua ihan toiseksi tyypiksi” suusta tulee ja posket saattavat jopa punottaa. Pyydät siis anteeksi epäonnistumistasi tai ainakin selittelet erehdystäsi vaikka millä, esimerkiksi hallin huonolla valaistuksella, vanhoilla silmälaisella tai vähintään imartelevalla yhdennäköisyydellä. Mitään konkreettista hävettävää ei ole tapahtunut, ei ainakaan sellaista, minkä takia lentäisi ulos yhteisöstä. Ja silti hävettää.

Toinen absurdi häpeän aihe on kompastuminen. Anteeksi, olinpa minä kömpelö, kun kaaduin, ei kai kukaan nähnyt eikä mua ainakaan tarvitse auttaa, ei sattunu yhtään, vaikka koko ranne roikkuisi irti kädestä. Mitä väliä, jos joku näki?! Ja ainakin hyvä, että tulivat auttamaan. Vai meneekö tämä siihen hengissä selviämisen moodiin, jossa vaistot käskyttävät kömpelön lauman jäsenen äkkiä piiloon nuolemaan haavojaan, jotta esiin voi tulla sitten entistä ehompana ja siten välttyä villieläinten ruoaksi jäämiseltä? Kömpelön auttaminenhan voisi maksaa auttajankin hengen. Ehkäpä hieman kaukaa haettua, mutta miksei mahdollista. Yksinkertaisemmin, häpeän voinee aiheuttaa ihan tällainenkin massasta erottuminen.

Muuten kuin konkreettisen tapahtuman aiheuttamasta häpeästä nousee mieleeni tarve kuulua joukkoon ja pelko, että hävettävä asia saa toiset sulkemaan yhteisön ulkopuolelle. Häpeä on reaktio asioihin, asioiden tilaan, omiin ominaisuuksiin ja olemuksiin, joiden uskomme ja pelkäämme vaikuttavan asemaamme yhteisössä. Kundikaverini totesi, että ehkä häpeä myös pitää yhteiskuntaa kasassa. Yhteiset normit tulevat toteutetuiksi, kun yksilön itsesäätely pitää häpeän kautta huolen yhteisten normien noudattamisesta. Meitä kasvatetaan erottamaan oikea väärästä, ja häpeä on osallisena tässä erottelussa. Ennen häpeäpuu oli käytetty rangaistus lievemmistä rikkeistä, ja nykyäänkin häpeän lietsomisella esimerkiksi sosiaalisessa mediassa aiheutetaan ihmisille sydäreitä tai saadaan heidät jopa tekemään itsemurhia. Eikä häpeärangaistuksia välttämättä edes niin kovista jutuista jaella. Oman eroavan, ei niin mediaseksikkään mielipiteen ilmaiseminen riittää. Joku ei satu tykkäämään rintaruokinnasta julkisella paikalla ja postaa siitä videon nettiin. Jossain ajassa se ruokkiva äiti olisi ollut häpeäjä, mutta nykyisin häpeää saa tuntea vain arvostelija, jonka kuuluu painua maan alle ahtaine mielipiteineen. Avoin yhteiskunta on siirtynyt kaiken sallivaan, mutta myös kritiikkiä sorsivaan suuntaan.

Jos ajatellaan, että rintaruokinta on maailman luonnollisin asia ja sitä voi duunailla ihan missä vaan, ”emmä kehtaa” saattaa silti olla monen syy jättää se tekemättä, vaikka omasta mielestä siinä ei olisi mitään väärää. Tai jos mietit jotain omaan arkeesi sopivaa asiaa. Kuinka monta kertaa olet halunnut ottaa porukassa oluen, mutta kun kaikki muut ottavat limua, pelkäät leimautuvasi alkoholistiksi? Tai olisit mielelläsi ripustanut kattoon mummon kristallikruunun, mutta täytyyhän sitä Lokista tykätä, se on kaikilla muillakin fiksuilla ihmisillä. Tällainen yleishäpeä on mielestäni kokemassa murroksen, mutta silti oman mielihalun myöntäminen tai jostain ei niin coolista tykkääminen on jännä paikka. Mitä muut oikein musta miettii?

Duunissa olen huomannut senkin, miten äkkiä sanomiset voidaan tulkita väärin. Kun Sivullisen päähenkilö Mersault tai Anneli Auer eivät kumpikaan itkeneet läheistensä hautajaisissa, heidät leimattiin heti oudoiksi ja vaarallisiksi. Hävetkää! Oikeassa paikassa pienikin normista poikkeaminen luo häpeän lisäksi suuren mustan varjon yksilön ylle, etenkin jos yksilö ei edes tajua hävetä! Ai siinäpä vasta, jos et siis tajua hävetä, olet aika uskalias, röyhkeäkin tyyppi. Ja anteeksi pyytäminen, katseen alas painaminen ja yhteisön edellyttämä häpeäminen korjaa tilanteen. Kertooko tämä viimein häpeän vahvuudesta ja arvotettavuudesta tunteena? Se on ikään kuin sisäinen kuumemittari siitä, milloin sosiaalisesti on ns. kiehunut yli. Se, kuka sitä kuumemittaria valvoo ja sairaalle sen lukeman kertoo, on eri asia. Minulle neutraali asia voi kääntyä huomaamattani päälaelleen, ja silloin auttaa vain leuan painaminen rintaan. Onneksi nykyään tällainen töppäys unohdetaan kaiken maailman tietotulvassa hyvinkin nopeasti.

Tietyllä tavalla häpeä on nykyisin myös leikin asia. Häpeän tunne on kutkuttava ja reaktion toisissa aiheutettuaan voinee kokea myös onnistumista. Häpeä kun on pään sisäistä, opittua, voi siitä kuoriutuakseen olla tarvetta herättää reaktio muissa ja sitä kautta työstää omat häpeän tunteensa. Huomata, että mitään hävettävää ei ole. Kohdata häpeä voidakseen irtautua siitä. Kokeillaanko? Pannaan päälle ihan mitä kaapista löytyy ja lähdetään kävelemään Stockalle. Tässä mielessä hipsterien ja ysäri tai kasarifanien vaatetus leikkii mielestäni juurikin häpeällä. Pukeudun oudosti, menen ulos kävelemään ja saan katseita, en häpeä vaan nautin, vaikka muut saattavat myötähävetä puolestani. Minut huomataan. Olen erilainen, olen yksilö ja siten oman valtavirrasta poikkeavan yhteisöni onnistunut jäsen.

Guilty pleasure, mistä tämä koko häpeän pohtiminen lähti liikkeelle, on myös yksi ihannoimani häpeän muoto. Sillä oikein mässäillään ja siitä puhutaan tv:ssä ja lehdissä. Mitä tykkään tehdä yksin kotona hiljaa kaikkien katseiden ulottumattomissa? NO KUUNNELLA VIKINGARNAN SLOVAREJA tietty! Kuulkaa kaikki, mä tykkään jostain, mikä mua kuitenkin hävettää kertoa. Kun tämä jokin ei ole liian henkilökohtaista, mutta silti sopivan huvittavaa ja aiheuttaa hieman silmien pyörittelyä, mitä saan sen kertomisesta, jos en nautintoa? Vapautuksen? Haenko hyväksyntää, jos vaikka joku nojaisi olkapäähäni ja toteaisi hiljaa ”niin minäkin tykkään”. Sen jälkeen voimme luoda tietävät katseet toisiimme ja todeta muodostavamme oman pienen piirimme, olemme hipstereitä omassa kuplassamme. Kun mieliteko on tarpeeksi outo, vaikkakin ok, löytyy aina joku ja side hengenheimolaiseen on silloin vahvempi kuin kasvottomaan yhteiskuntaan. Aiheuttaako osan nautintoa kiinnijäämisen pelko ja sen luoma kutkuttava jännitys siitä. Mitä jos joku saisi tietää? Mutta miettiikö kukaan, että mitä jos kukaan ei reagoisikaan? Asia oiskin vaan ok ja häpeästä viis.