Merkkipaaluja

Elämän varelle kuuluu monta rajapyykkiä ja merkittävää tapahtumaa, joita ihminen kokee. Mennään kouluun ja valmistutaan sieltä, rakastutaan, mennään naimisiin, ensimmäinen lapsi syntyy, eläköidytään... Tai sitten vedenjakajana toimii lottovoitto, eläimen hankinta tai ensimmäinen muutto omilleen. Jotain näistä olen jo kokenut, ja hyvin muistan esimerkiksi ensimmäiset omat lemmikkini, kaksi kesyhiirtä. Niiden hankkiminen oli todellinen riemuvoitto itsenäistymisessäni, ensimmäistä kertaa huolehdin muista kuin itsestäni.

Tänään koin yhden pitkään pohtimani välietapin, kun työsuhteeni vakinaistettiin. En ole koskaan varsinaisesti pyrkinyt vakkarihommiin, sillä olen tähän asti opiskelijana halunnut pitää kiinni ikuisesta nuoruudesta ja vapaudesta. Nyt koulujen jäätyä taakse ja päivien todella löytäessä tarkoituksensa palkasta tehtävästä työstä, ei vakituisuus ole alkanut tuntua kuin kiehtovalta. Yhteiskunta on kuitenkin rakennettu siten, että vaikkei haluaisi asunto- tai autolainaa harteilleen (minkä kai melko moni vakituisen työn saava heti hankkii) mahdollistavat sanat vakituinen ja työsuhde muunmuassa luottokortin saannin. Ja vuosilomat... Mutta myös työyhteisön ja lounastunnit. Jotain on annettava, jotta toista saa. Siis taloudellista vakautta havitellessa voi heittää hyvästit liioille vapaille, kun taas vapaaherrana saa laskea lanttinsa tarkemmin. En todella osaa oikein suhtautua tähän asiaan kovin, sillä työ on aina merkinnyt aikuisuutta. Aikuisilla on lapsia... Huh! Minä hankin ensin sen kameran, ja koiran, ja vaikka Visa-kortin! Tosin, jos vakituinen tarkoittaessa wikisanakirjan mukaan koko ajan voimassa olevaa ja pysyvää, ei niitä nykytilanteessa tarvinne liikaa pelätä. Joko taloudellinen tilanne vie työn tai sitä keksii itse lähteä etsimään uusia haasteita.

Ajatellaan vakituinen siis irtisanomisajan ja kuukausipalkan kautta - ei nimenä viivalla, tai viivan alla.
Iloisena asiana :)