Sen ei tarvi olla se,

 kuvan lähde Wikipédia

sen tarvii vaan näyttää siltä. Louis Vuitton on yksi viime vuosien kopioiduimpia laukkuja. Joka toiselle roikkui jonkinlainen LV käsipuolessa ja samalla aito kama menetti arvostustaan. Joidenkin mielestä siitä tuli hyljeksittävää ja halvan maun esikuvaa, joissain blogeissa todettiin, ettei kyseisen merkin laukkua voinut enää katu-uskottava ihminen käyttää ollenkaan. Olen aina pohtinut tätä dilemmaa miksi halpa kopio on alunperinkään niin houkutteleva? Merkkilaukussa tai vaatteessa maksetaan paljon etenkin laadusta ja suunnittelusta, harkituista yksityiskohdista ja hyvistä materiaaleista, ei ainoastaan tunnetusta logosta tai printistä. En ymmärrä tuntuuko kivalta kuulua jengiin ( = tietyn merkin omistajat) jos tietää, ettei oma kappale ole kuin kangastus, feikki. Mitä arvoa VL-logolla varustettu lompakko voi antaa, jos baaritiskillä viereen purjehtii kaksi oikein päin kirjaimet merkinnyttä kanssasisarta? Eikö se ole mielumminkin noloa. Vai halutaanko sillä kertoa, että on kuitenkin varaa käydä Thaimaassa lomilla...

Samaa olen miettinyt kalliiden nahkalaukkujen kanssa. Jos haluaa nahkalaukun, miksi ostaa nahalta näyttävä laukku? Tänään bongasin kaupungilla kirkkaan fuksian punaisen käsilaukun, juuri sellaisen, johon harva investoi, koska pelkää kyllästyvänsä siihen liian nopeasti. Kyseinen laukku oli merkkiä, ja sarjassaan loistava osoitus, ettei niitä räväköitäkään asusteita tulisi välttämättä hankkia tiskin alta. Kaikessa värikylläisyydessään laukku oli mahtava! Siitä loisti pitkälle hyvä materiaali, työn jälki ja viimeistelty design. Se ei todellakaan ollut kyllästytävä, se oli upea. Eikä suinkaan mekkinsä, vaan niiden kaiken merkin tuomien ominaisuuksien tähden.

Pääpointtini on siis pohtia mikä on tämän imagon ostamisen idea? Miksi mieskin ostaa rautakaupasta Metabon huippu ruuvinvääntimen väreillä varustetun kaupan oman halpisversion? Koska hänkin ostaa siinä Metabon, merkin, luoman laadun illusion. Hän ostaa mielikuvan, vaikkei saakaan aitoa tavaraa eikä aidon tavaran laatua, hän saa vain aidon näköisen kopion. Se on tietysti eri asia, jos ei haluakaan saada aitoa tai laatua, voihan kopiokin olla hyvä. Mutta silloin ei tulisi olla mielessäkään aito imago eikä se saisi oll aostopäätöksen vauhdittaja.

Sama ajatusketju läpäisi mieleni, kun kävin tänään H&M:ssä ja otin mukaani liikkeen oman lehden. Luulin, että kansien välissä olisi tulevan kevään mallistoa, mutta sieltä löytyikin muiden suunnittelijoiden kevätmuotia ja eri tyylejä edustavista kollaaseja. En voinut mitään sille, että lehdestä tuli mieleen H&M:n oma ideapankki. Siinä näytettiin kenen suunnitelmista kevään 2011 tyyli on kopioitu. Myönnettäköön, että nykyisin ketjulle suunnittelevat nimekkäät suunnittelijat suoraan omia mallistoja. Ja hyvä niin! Aitoa pikku rahalla. Sillä vaikka ketjujen idea on seurata pintamuotia ja luoda siitä edulliset versionsa jokaisen vaatekaappiin sopivaksi, miksi se on tehtävä kopioden ja muiden ideoita käyttäen? Ja miksi ylipäänsä on saatava aidon näköistä pikku rahalla, melkein aidoksi tehtyä puoli ilmaiseksi? Mikä vitsi siinä on? Minulle tuottaa suurta tyydytystä säästää ja hankkia se yksi ja sito, ei ostaa joka palkasta viisi sinne päin olevaa. Mielummin olen sitten ilman.

Tämän kehityksen mukana käytetyn merkkituotteen jälleenmyynti on muuttunut melkein mahdottomaksi, koska jokainen epäilee tavaran aitoutta ja kiikuttaa myyjää tavaroineen liikkeeseen aitousvalojen hankkimiseksi. Kunnon tavara, kun kestäisi käytön ja sopisi siten vallan mainiosti uudelleen myytäväksi. Jos kuitenkin alunperinkin olisi valmis ostamaan feikkiä, miksi jälleen myyty feikki tuntuisi rosvoukselta?

Matka-arkkuja ei tiettävästi ole vielä kopioitu. Se olisikin hullua niiden valmistuskustannusten ja suppean asiakaskunnan takia.

kuvat Wikipedia

Huom! Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella loukata ketään vaan pohtia ilmiötä oman katsantoni kautta.