Älä tuijota, jos et aio edes hymyillä!

Eilisaamun Hesarissa oli taas kolumnina huomio, miten Helsingissä eivät ihmiset osaa käyttäytyä. Pääongelma oli, ettei vanha sääntöä ensin ulos, sitten sisään osata noudattaa julkisissa kulkuvälineissä vaan sisään ängetään ennen kuin tilaa olisi.Vaikka tokihan se kuljetin odottaa, kun on sen näköisenä käsi kyljessä kiinni. Poisjäävät matkustajat ehtii siis hyvin päästää pois ennen kuin itse hyökkää liikkuvalle alustalle. Miksi se on niin vaikeaa malttaa hetki? Itse olen törmännyt ongelmaan lähinnä metrossa. Ei auta kuin kävellä päin. Katsoa suoraan eteen ja vakavin naamoin kävellä suoraan tungokseen. Ei ole vielä tullut nyrkistä naamaan.

Nyt kun aurinko alkaa paistaa luulisi tuohon otsikon ongelmaan sentään löytyvän automaattinen ratkaisu. Jos siis ihmiset lähtevät entistä sankemmin joukoin ulos ei tilaa ehkä saa, mutta luulisi auringon vetävän suu pielet ylöspäin. Niinhän käy, kun siristää silmiä, posketkin kiristyvät, hymy pilkahtaa suupielissä. Tosin aurinkolaseja käyttävät ihmiset ovat usein kovin vakavia, muodikkaan happamia, ingognito eli suuria julkkiksia kaikki! Mutta arskat sentään suojaavat tuijotuksilta molempiin suuntiin, voi tuijotella rauhassa kanssaihmisiä tai mulkoilla mahdollisia tuijottajia takaisin. Aurinkolaseja ei kuitenkaan aamulla kukaan tarvitse tai useakaan käytä, joten nämä aamulenkillä koettavat tuijotukset eivät jää minnekään taakse vaan ovat siinä hyvin näkyvillä ja pistävästi ihossani kiinni. Jos siis aamulenkillä kiihdyn vauhtiin ylämäessä, kiihdyn myös vastaan tulevien ihmisten tuijotuksia väistellessä.

Miksi, oi miksi te kanssakulkijat jaksatte tuijottaa, jos ette ole valmiita edes hymyilemään, kun katson teitä takaisin? Tuijotus on eräänlainen keskustelun avaus, tunkeutuminen henkilökohtaiselle reviirille eikä se koskaan jää tuijottajan henkilökohtaiseksi toimeksi, siinä ovat dialogissa tuijottaja ja tuijotuksen kohde. Tai ehkä tuijottaja ja tuijotettava, sillä kohde tai objekti tämä toinen henkilö nyt vaan ei ole! Maksaisit mielenkiintoisesta näkemästäsi edes ilmaisella valuutalla eli hymyllä. Viattomalla hymyllä, hyväksynnällä.Jatkuisi päivä kahdella ihmisellä mukavammin. Niinhän pitkälle täällä Pohjolassa ei päästä kuin esimerkiksi Belgiassa, missä metsälenkillä tervehditään vastaantulevia ihmisiä vaivattomasti, luonnollisesti, totta kai! Se on ihana ele, johon voisimme alkaa pyrkiä, aloittaa edes tuolla hymyllä.

Tosin liiasta tuttavallisuudesta on se haitta, että koska siihen ei suomessa olla totuttu, on tervehtivä tai jopa jutteleva ihminen automaattisesti kiinnostunut puhekumppanistaan. Tai sitten hän on hullu, outo, päällekäyvä, ylituttavallinen... Ja jos siis juttelet sinkkuna sinkkutyökaverin kanssa, melko varmasti jossain vaiheessa toinen hivuttaa puhelinnumeroa tiskin yli. Eih, miksi? Oli vaan hauskaa jutella, olet hyvä tyyppi, mutta pidä se numero itselläs ja jatka juttelua muidenkin kanssa, avaa itsesi menettämättä mitään! Opit paljon jänniä asioita ihan olemalla avoin.