maanantai 24. maaliskuuta 2014

Videotyöhaastattelu

Kävipä iloisesti ja viime viikolla sähköpostiin ilmestyi kevään toinen työhaastattelukutsu. Tällä kertaa kyseessä oli videohaastattelu eli postissa oli linkki työnantajan sivuille, minne haastattelija oli nauhoittanut neljä kysymystä, joihin sai itse käydä nauhoittamassa vastaukset. Vastausaika päättyy huomenna ja kävin siis äsken videoimassa omat vastaukseni. Voisi luulla, että on maailman ihaninta osallistua työhaastatteluun omalla sängyllä istuen, rennosti siihen vuorokauden aikaan kun itselle sopii. Voi olla vaikka verkkareissa, kunhan yläosa on siisti ja edustava. Siinä vaan nauhoittelet vaikka sata ottoa jokaiseen kysymykseen ja parantelet vastausta joka otolla. Voit valmistella vastauksen ilman paniikkia, kuvittele!

Yritin tsempata itseäni näillä argumenteilla, mutta silti tyhjässä huoneessa yksin pienelle mustalle pisteelle puhuminen, oman pään heiluminen ruudussa ja otosta katsoessa mieleni valtaava itsekriittisyys ja empivät, hakevat vastaukseni saavat minut hulluksi. Nyhdin seinältä myös pari taulua alas, jotta sain tilanteen näyttämään työnantajalle mahdollisimman siistiltä ja valkoiselta. Tämä on toinen kerta, kun osallistun videohaastatteluun, mutta aina totean, että pojat tätäkin olisi aihe harjoitella hieman useammin. Yksi ainut vastauksista meni kerralla nappiin (numero neljä), mutta kuunneltuani sitten jo nauhoittamani vastauksen edelliseen kysymykseen (numero kolmoseen), olivat vastaukset ristiriidassa ja niinpä kolmonen oli muotoiltava toisin, nauhoitettava sadannen kerran uusiksi. Aah, mitä amatöörimäistä harjoituksen puutetta! Onneksi tulossa on toinen kierros, joka on oikea haastattelu ihminen ihmiselle-tyyliin. Jos sinne näiden nauhoitusten perusteella on enää asiaa...

Yleensä jengi pelkää ihmisten tapaamista, varsinkin kun myytävä itsensä työhön, mutta minulla homma menee kyllä täysin päinvastoin. "Reaaliaikaisessa" tilanteessa ei ole uusintoja eikä liikaa aikaa miettiä ja hioa vastauksia. On vain kysymykset ja vastaukset. On haastattelija ja haastateltava. On kehonkieli ja nopea reaktioaika, ei ehdi kyseenalaistaa itseään kuin vasta tilanteen lopuksi. Kameralle puhuessa jäykistyn, takeltelen ja painan stoppia ennen kuin huomaankaan. Olen harjoittanut elämäni aikana ihmiskontakteja ja oppinut jopa nauttimaan työhaastatteluista, onhan siinä mielenkiintoinen tilaisuus tavata ihmisiä, jutella, puhua itsestä ja kartuttaa kokemusta tilanteesta. Videohaastattelussa olen vain minä vastaan minä, omat odotukseni vastaan omat rajoitukseni ja se musta pilkku ruudun ylälaidassa, jolle hymyilen.

Veivattuani ensimmäisiä vastauksia lukuisia kertoja, purkitin tosiaan kolmanne ja neljännen kerralla - jostain kai löytyi se rentous ja itseluottamus, kun asiaa oli hetken harjoitellut - ja painoin äkkiä lähetä-nappia ja nostin peukut pystyyn. Tässä on minulle kehityskohde niiden kaikkien työntekotapojeni ja luonteenpiirteideni lisäksi, puhuminen kameralle! Niin yksinkertaiselta kuin se tuntuukin, yksin huoneessa videokameran kanssa saa vain toivomaan tilanteen pikaista loppumista. Ja sitten sitä kuuntelee missä kävi ovi? Onko naapuri rapussa kuuntelemassa, kun yritän tiivistää vahvuuksiani fiksuihin lauseisiin. Nyt avautuu hissin ovi, soi ovikello, summeri pärähtää, koira haukkuu. Kuuluukohan nämä videolla? Uusiksi! Äh.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

hieno juttu, kun sait tehtyä haastattelun loppuun, jess...toivotaan parasta jatkossa...