Onks ikä mikään ishyy?

Numerot on numeroita, mutta ikä aiheuttaa tunteita. Ollaan samaa ikäluokkaa, jaetaan samat kokemukset; "Ai kauhee ku oot niin paljon nuorempi ku mä!" tai "...niin paljon vanhempi ku mä"; Olenpa jo vanha, nuori, teini, keski-ikäinen, mitä mä enää täällä teen; hitto ku tunnen olevani nuori; olen henkisesti kypsä ihminen, henkinen ikäni on varmasti yli sadan; jne.

Olen saanut ympärilleni laajan joukon eri ikäisiä ihmisiä ja tottunut ajatukseen, että tulen kaikenikäisten kanssa toimeen. Eri-ikäisyys on rikkaus, mutta eilen tämä moni-ikäisyys pisti taas ajattelemaan. Viettäessäni iltaa itseäni nuorempien kanssa kuulin herkullisen lausahduksen 24-vuotiaalta kundilta. "Mun pitää nyt pokailla ahkerasti, kun olen vielä pari vuotta nuori ja kaunis". "Siis TÄH?!" oli reaktioni ja melkein tikahduin nauruun. Eikä! Kundi parka puolusteli kärsivänsä ikäkriisistä, mä rauhoittelin, että tarkoitus nyt oli kiusoitella. Ikäkriisi on ihan ymmärrettävää, se tuntuu tarttuvan ja leviää yhä nuorempiin ikäluokkiin. Toisaalta, olisiko mitään kriisiä ollut, ellen olisi itse alleviivannut tai huomioinut, että kundin heitto osui ja upposi. Jos 26-vuotias ei hänen meilestään enää ole nuori ja kaunis, mikäs minä sitten olen? Vanha ja ruma 32-vuotias.

Toisissa bileissä 26-vuotias kimma totesi, että nyt on juhlittava, kun vielä voi, sillä elämä kuitenkin loppuu kolmikymppisenä. Silloin pysyin hiljaa, vetäydyin keittiöön sekoittelemaan drinkkejä. Mutta siis täh? Toi ei enää naurattanut, elämä loppuu? Mitäs sitä se loppu aika tehdään, parhaimmillaan yli 70 vuotta, jos elämä loppuu kolmeenkymppiin? Istutaan, itketään, podetaan vanhuutta ja odotetaan kuolemaa? Kai se kolmenkympin rajapyykki on kohdattava ja ylitettävä, että huomaa elämää olevan sen loputtuakin. Paljon mielenkiintoisempaa ja jännempää elämää, kokemuksesta kerron! On kastikkeita sille nuoruuden kypsentämälle fileelle valeltavaksi.

Ikä ei siis ole vain numeroita, sanoisin. Ja mielestäni on aivan typerää hokea naisen täyttävän 25-ikävuoden jälkeen aina 25 uudelleen ja uudelleen, sen seitsemänkymmentä kertaa. Tylsää, hampaatonta, turhaa... Nuoruuteen haluaa ehkä palata, mutta sen sanottuaan kääntyy puhe välittömästi siihen, mitä kaikkea silloin olikaan hullusti, oli vähän rahaa, sydänsuruja, epävarmuutta. Paljon oli hauskastikin, mutta niitähän ei enää jaksaisikaan elää uudelleen. On siis hyvä näin, mutta silti sanoo täyttävänsä joka syntymäpäivillä 25-v saadakseen kevennettyä tunnelmaa ja jengin "nauramaan". Bullshit!

Minut sai pohtimaan ikää myös se ajatus, että vaikka aina sanotaan lasten kasvun saavan huomaamaan ajan kulumisen, minä huomaan sen koko ympäristöni "kasvusta". Ihminen, joka ajelutti minua alle kouluikäisenä Citikallaan pitkin kaupunkia, täyttää juuri 47. Serkkuni taas täyttää pian 40, ja jos meillä on seitsemän vuoden ikäero olen minäkin pian 33. Ei siitä mihinkään pääse. Jos muut vanhenee, vanhenen minäkin. Eikä siitäkään pääse yli, että nuoret serkkuni eivät kohta ole enää niin nuoria, ja minun ikäni on suhteessa heihin aina vähintään sen seitsemän vuotta vanhempi. Miksi ihmisille itseasiassa keksittiin ajan käsitys? Olen ostamassa kallista rannekelloa, mutten halua todellakaan seurata siitä kuluvaa aikaa vaan nauttia tästä hetkestä. Ja väittäisin, että kaikenlaisia kriisejä välttää tekemällä kaikkea omasta mielestään kivaa juuri nyt ja unohtaa kaikki haamurajat, ajatukset, ettei sen ja sen ikäinen enää tee sellaista. Tai unohtaa todeta "ai ku sä oot nuori" välttääkseen toteamasta "ai ku mä oonkin niin vanha..."

Mutta palataanpa vielä siihen, mistä tämä pohdinta lähti käyntiin, nimittäin niihin kahteen kommenttiin. "Vielä kaksi vuotta aikaa olla nuori ja kaunis" ja "Elämä loppuu kolmikymppisenä". Kummastakaan, etenkään tuosta ensimmäisestä ei olisi tullut mitään ikäishyytä, jos itse en olisi asiaa alkanut harkita. Jos en olisi sanonut mitään, ei kukaan edes olisi alkanut kysellä ikääni. Joskus ikä näkyy naamasta, mutta kun on itse sinut sen kanssa, ei siihen ympäristö jaksa kiinnittää huomiota. Sillä eiköjän jokainen kriisi ole tarkoitettu eteenpäin työntäväksi ja nykyhetkeä arviottavaksi voimavaraksi. Ensin meinaa repiä tukan päästä ennen kuin se ehtii järkytyksestä harmaantua ja pudota itsekseen, mutta hetken mietittyään tajuaa, ettei siihen ole mitään pointtia. Ikä on asia, jota ei saa viilattua pienemmäksi eikä aika asia, jota saa käänettyä taaksepäin. Mitä siis murehdimme, muuta kuin hienointa asiaa maailmassa, joka saa meidät elämään ja toteuttamaan itseämme. Ettei se - aika ja ikä - vaan lopu kesken!