Lukemisia

Kirjoitin heinäkuun lopussa Hesarissa olleesta viiden kirja listasta, minkä turvin aloitin lukuharrastuksen uudelleen. Rakkaus niinku jäi lukematta mielenkiinnottomana, Prinsessa, elämää hunnun takana sen sijaan oli hyvin informatiivinen ja avartava kuvaus Saudi-Arabian naisten asemasta ja elämästä.

Listalla viimeinen oli Mitch Albomin Tiistaisin Morrien luona, jossa ALSia sairastava psykologian professori pitää viimeistä luentosarjaa entiselle lempioppilaalleen. Kirjassa käydään läpi elämää ja elämän osa-alueita rahasta ihmissuhteisiin kuolevan, kuolemansa kanssa sinut olevan ihmisen näkökulmasta. Professori on koko kirjan läpi positiivinen, joten itketystä ei päähenkilön puolelta tule, mutta kyyneleet kihosivat ainakin minulla silmiin, kun sain hokea professorin lausunnoille "aivan, just noin ja mitenkähän saisin tämänkin elämässäni käytäntöön". Tämä on kuin pitkitetty kohtaus, papin istuessa saattokodin sängyn reunalle. Nyt reunalle ei istu pappi vaan entinen oppilas ja sängyllä ei makaa elämäänsä surkutteleva ihminen, vaan joku, jolla on antaa eväitä meille eläville, jotka täällä hänen jälkeensä jatkamme. Hänen suhtautumisensa elämään ja kuolemaan on ihailtavaa. Tunteet tämä kirja nostaa pintaan, ainakin jos on jotain pintaan nousemassa.

Anthony de Melloa en myöskään ole unohtanut, vaikka tätä ei mistään listalta löytynyt. Luettuani häneltä viisi kirjaa, kuudes on luonnollinen jatkumo, ja toivon, että kirjastosta löytyisi vielä monta lukematonta matkaa de Mellon maailmaan. Tämän teoksen nimessä on oiva sanaleikki: joko olemme tiellä, joka vie rakkauteen tai jokin on rakkauden edessä, sen esteenä, sen tiellä. Kumpikin sopii kirjan sisältöön, sillä teos sai minut myös hokemaan "hitto aivan, kyllä, just noin" ja pohtimaan, miksi ne hyvät ideat on niin vaikea saattaa käytäntöön tunne-elämässä. Esimerkiksi miten oppisi rakastamaan ripustautumatta, oppisi rakastamaan ripustamatta onnellisuuttaan toisen rakkauden tai oman tunteensa varaan, miten oppia vapaaksi, kaikilla aisteilla tuntevaksi yksilöksi. Tätä etsivää tietä kirjoittaja neuvoo kulkemaan itseään tuomitsematta, myötätuntoisesti ja avoimin mielin, sillä tie itseä ja muita vapaasti rakastavaksi ja avoimesti tuntevaksi on yhteiskunnan asettamien normien kahleessa huomaamattaan elävälle nykyihmiselle hankalaa, kivuliastakin. En halua avata tätä kirjaa pidemmälle, sillä de Mellon kukin ymmärtää omalla tavallaa, omasta tilanteestaan, omasta pohjastaan. 

Tässä siis liikuttavia lukusuosituksia syksyn iltoihin, sillä hankaliin tunteisiin ei auta olla tarttumatta. Kriisi vie eteenpäin, vaikka se ei aina kivalta tunnukaan ja niitä fiiliksiä on paras tarkkailla tuoreeltaan, se on ainoa paikka uudistua ja kasvaa ihmisenä. Virittelen tässä jo seuraavaa postausta parisuhteesta, mutta huh huomaan sen olevan vaikea aihe...