tiistai 3. lokakuuta 2017

Pariutuminen - ja eriytyminen

Siellä minä kellin, näettekö? Toisen hellässä huomassa, parisuhteen uumenissa turvassa. Oikeasti kuvassa on uusi Haltin kuoritakkini, mutta kuva tuo esiin suhtautumistani parisuhteeseen. Se olisi henkinen turvasatama, ponnistuslauta maailman melskeeseen, yhdessä tekemisen ja viihtymisen synonyymi. Siksi se on kai niin inhimillinen tarve.

Oma tilanteeni on saanut lähiaikoina pohtimaan parisuhteen tarkoitusta, merkitystä ja miksi toinen ihminen on nykyään napattava lennosta kiinni parinhakuohjelmien tai -sovellusten avulla. Useilla on listat mitä he kumppanilta haluavat tai he antavat ystävien tai asiantuntijoiden tehdä päätöksen puolestaan, ja silti, vaikka sen piti olla juuri se perfect match, ei se toimikaan. Ja joskus taas yleisillä laskukaavoilla epätoivoon tuomitut parit uivat synkronoitua kroolia auringon laskua kohden. En itse edes uskaltaisi asettaa kumppanille hirveitä toiveita, sillä tiedän, etten itse toisen toiveita pysty täyttämään. Perinteisesti pehmeänä luonteena siihen toki pyrin, haluan olla mieliksi ja mahdollisimman helppo ja rakastettava, mutta silloinhan se en ole enää minä vaan joku tilattu.

Nämä toivelistat ovat kahleita miellyttämisen vankilaan. Luonnostaan tulevat mielenkiinnot, harrastukset, henkevyydet ja hengettömyydet ovat itsestään selviä, niitä ei tarvitse yrittää. Mutta jos menet naimisiin timmin ihmisen kanssa, joka lösähtää matkalla aikuiseksi, onko ongelma sinun vai kumppanisi? Jos palkkapussi kuihtuu yhteisen taipaleen puolivälissä, koska johtajasta tuleekin opiskelija, etkö saanutkaan mitä tilasit? Vai saitko? Sait kuitenkin ihmisen, joka on edelleen se sama tyyppi. Ja kun sama sattuu sinulle, mitä se toinen saikaan? Hyvän syyn lähteä kälppimään? 

Oma vaatimukseni on, että kumppanini olisi sinut itsensä kanssa. Minullakin on siihen matkaa, joillain mittareilla monta mailia, mutta ainakin ajattevan kanssa sitä matkaa voisi jakaa. Toinen vaatimus on pohdinta, siihen ei ole matkaa yhtään. Ei milliä, se on osa minua, sen saa perusominaisuutena ken minuun haksahtaa. Juttelusta ei sitten tule loppua. Synkata pitää, mutta muu on ihan sama. Ruma muuttuu kauniiksi tai päinvastoin, kun pääset kurkistamaan silmien taa.

Ihminen usein keskittyy katsomaan, muttei näkemään. Katsominen vaaatii uteliaisuutta, näkeminen uskallusta. 

Toi katsominen ja uteliaisuus on just sitä, kun löydät hyvän tyypin, ja hän ei alun empimisen jälkeen haluakaan, tai pystykään, tai on sitoutumiskammoinen, tai kiinni jossain muussa, toimivassa tai ei, vanhassa, omassa elämässä, tutussa. Se "mitä jos..." jää kalvamaan ja se on se kaikista hirvein tunne. Hyvä tyyppi, minä ihan lätkässä ja sit ei päästä alkua pidemmälle. Ei koskaan päästä näkemään. Siis mitä jos tää nähtynä se oliskin toiminu, vaikka ensi katsomalta pelotti? Ja välillä on fiilis, että mahdotontakin haluaisi kokeilla. Järki ei tässä asiassa toimi, vaikka sitä tulisi houkutella esiin. Sydän ei suostu suitsiin, voi video! Elämä on kasvutarinaa alusta loppuun, ja nytkin mun pitäis tehdä Linked in profiiliani, hioa cv:tä ja katsella uusia duuneja, mutten voi muuta kuin pohtia tätä. 

Anthony de Mellon sanoin ihmiset, rakkaat ja muutkin, käyvät vain sulostuttamassa elämäämme, soittavat kanssamme yhden kappaleen tai pidemmän, elämän mittaisenkin sinfonian, mutta sen alla oma sointumme tulisi aina soida ilman ulkopuolisia apuja. Oman elämämme soinnin tulisi jatkua yhtä kauniista ja moniäänisesti, vaikka kanssasoittaja joskus menisi menojaan tai tutun orkesterin kokoonpano vaihtuisi täydestä vahvuudesta akustiseen alasti-klubiin, missä olet yhtäkkiä yksin parrasvaloissa nokkahuilusi kanssa. Tässä pohdin siis rakkaudessa esiintyvää oman onnen ja sydämen ripustamista toiseen ihmiseen ja hänen rakkauteensa. Kukaan ei ole täällä minua varten enkä minä kenenkään takia. 

Olen itse yrittänyt omistaa ja olla omistettuna, kunnes tajusin, ettei se toimi. Koskaan ei tulisi kiinnittää onneaan toisen varaan, mutta voidakseen tuntea, on silti pystyttävä antautumaan ja uskaltamaan. Uskaltamaan rakastaa, vaikkei saisi vastakaikua. Kuulemaan se heleä ääni tai kylmäävä kirskunta, pystyttävä katsomaan asiaa silmiin, hyväksyttävä, ettei tämä viulisti puuttunutkaan orkesteristani ja kuulemaan taas se oma, kokonainen sävelmä. Muistoa rikkaampana, tunnetta syvempänä. 

Ihana ajatus olisi toki symbioottinen rakkaus, jossa toinen täydentää ajatukseni, mutta sen löytäessään ei varmasti tarvitse enää enempiä kysellä. Se on silloin kahden haluavan täydellinen YYA-sopimus. Kaikki muu on sitten yhteiskunnan luomaa mallia mahdollisimman soinnukkaasti yhteen soittamisesta, siitä miten ihmiset vaan on luotu ensin kaksin soittotunneilla käymään, yhteisen biisin valitsemaan, soittoasentoon asettumaan ja kolmannen, neljännen, viidennen musikantin tekemään. Voi muuten jäädä virstanpylväät (naimisiin meno) saavuttamatta, upein kokemus (vanhemmaksi tulo) kokematta. Siinä ne yhteiskunnan luomat kaksi isointa menettämisen pelkoa alasti-klubin ollessa jälleen kerran kohtalona. 

Mutta mitä sitten, kun siihen sinfoniaan alkaa tulla puhallusvirheitä trumpetin soittajan suunnalta tai harpusta katkeaa useampi kieli yhtäaikaa? Parisuhteessa probleeman yllättäessä pitäisi pystyä pysymään avoimena, pysyä läsnä, pysyä puhuvana, pystyä ollemaan pakenematta. Virhesointia soittavan elämän alueen kohtaaminen ei ole kivutonta, ja ihminenhän rakastaa helppoutta. Helpompaa on hiljentyä kuin ottaa riski itsen ja toisen satuttamisesta. Helpompaa on kuunnella korvia riipivää virhettä kuin kysyä mikä on vikana minussa, sinussa, meissä, ylipäänsä missä on vika, kun ei tää vaan enää kuulosta niin hyvältä kuin ennen. 

Toisen kohtaaminen voisi viedä uusiin ulottuvuuksiin, yksin tai yhdessä, mutta muutos on usein liian iso peikko. Ostin liput tähän konserttiin, jonka tulee käsiohjelman mukaan kestää keskimääräinen ihmisen elinikä. Mihin voin valittaa, kun soitto loppuu kesken? Ja vastaus, että "ihan voi asiakas katsoa sisäänpäin, olisitte lukenut partituuria hieman tarkemmin" ei todella miellytä. Enhän minä tällaista vingutusta tilannut vaan soljuvaa soitantaa! Ja siltikö täällä pimeässä salissa on elämän loppuun istuttava!?

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oot kirjoitellut hyviä juttuja viime aikoina.

terv. riitta

Anonyymi kirjoitti...

No niin perille näytti tulleen.

Kirjoitellaan.

Anonyymi kirjoitti...

on sulla iso "orkesteri" pohdinnassa...