Pitkä teksti

Summa summarum viimeisestä puolesta vuodesta. Kutsun sitä koko ajan kevääksi, vaikka kyseessä on syksy. Elämän kevät. Melkoinen myllerrys on käynyt, ja se on ollut hieno kokemus. Tänä syksynä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat saaneet minut kääntämään uuden sivun ajattelussani. Jotka ovat vaikuttaneet minuun tavoilla, miten en olisi ikinä kuvitellut kenenkään kykenevän. Se on upea tunne, kiitos teille! Ja aiemmin tuntemillenikin. Olen kasvanut saamaan elämästäni ja itsestäni, teistä ja meistä irti enemmän. Aiheista, joita olen herännyt pohtimaan, olette kesästä lukien saaneet lukea täältä blogista. Tämä on joku välitilinpäätös, jokin vaan sai minut istumaan alas reilu viikko sitten ja tää kulki sormien kautta näppäimistölle. Pyydän lukemaan sen 'silmät auki', ja jättämään kesken, jos alkaa haukotuttaa. Otsikko kertoo paljon, teksti on pitkä.

Onnesta olen ainakin puhunut, ja siihen totesi kollegani fiksusti, että se on päätös. Mielestäni se on myös asenne. Kun antaa itsensä olla onnellinen, hyväksyy onnen ja elämän, löytyy rauha sisältä. Onni on usealle korkein pysti, kilvoittelun aihe, päämäärä, vaikka onnen tulisi olla perusta, mistä kaikki lähtee liikkeelle. Missä on vinossa, kun ei ole onnellinen? Tiedät sen varmasti, jos hiljenet ja kuuntelet, katsot ympärillesi. Jos uskallat, tai maltat. Et hoe "missä se onni luuraa???" etkä juokse sen perässä. Onni on mahatunne, se on jotain kokonaisvaltaista, joka kasvaa mielummin niukkuudessa kuin yltäkylläisyydessä. En kai voi lausua nykyisestä kaiken mahdollistavasta tilanteestani, ettei ympäristö vaikuta onneen mitenkään, mutta silti olen varma, että vähemmällä tai vain tarvittavalla on ihminen onnellisempi kuin paljoudella ja ylettömyydelleä. Tietty tässä tulee dilemma valinnasta. Jos voin valita niukkuuden, saan siitä enemmän irti kuin, jos ajaudun siihen olosuhteiden pakottamana. Silloin niukkuus on vankila ja runsauden tavoittelusta tulee itseisarvo, eräänlainen onnen mittari. Niukassa rahatilanteessa saatan valita kalliin, koska nyt vaan haluan; yltäkylläisyydessä otan hyllyltä halpista, koska voisin ihan yhtä hyvin ottaa hinnakaan, mutta valitsen fiksuna sen halvemman, ja näin teen vain koska voin tehdä valinnan enkä ole pakotettu siihen. Silti onnellisuus on puhtaasti valinnan asia.

Vapauteen ja onneen kai konmarilaisetkin ovat pyrkineet, ainoa vaan, ettei luopuminen tuo onnea, ellei sitä tee oikeasta lähtökohdasta. Mielestäni tulisi miettiä onko luopuminen tavoitteellista vai itse tekona puhdistavaa? Luopuisitko vain saadaksesi luvatun hyvän olon vai luovutko ja sen jälkeen jokin rauha laskeutuu sisällesi? Siinä on melko ero; tavoitteellinen ja parantava ovat kaksi eri asiaa. Voit tavoitella luopumisella jotain ja se mitä saat, ei kuitenkaan välttämättä ole se, mitä halusit, tai mitä ajattelit saavasi. Ehkä laitat mummon kahviastiaston kierrätykseen saadaksesi kaappiin tilaa, ja jo luopumisen hetkellä se tekee niin kipeää, ettet voi tajuta luopumisen olevan hyvästä. Tai voit luopua ilman odotuksia, ja saada sen jälkeen rauhan tai jonkin muun hyvän tunteen. Pistää astiaston kiertoon hyvillä mielin, ei sen takia, että nyt on muodikasta hankkia kotiin ilmavuutta ja tilaa, joka tuo mukanaan väistämättä onnen tunteen.

Ihmisellä tulisi myös olla rauha olla epätäydellinen, ei vain pyrkiä eteenpäin ja aina parempaan. Rauha luottaa kelpaavansa sellaisena kuin on. Ilman postattavaa, ilman näytettävää. Kelvata on ehkä negatiivinen termi, aivan kuin pitäisi riittää jollekin. Kelpaamiseen sisältyy aina mahdollisuus paremmasta. Mutta ketä varten sitä parempaa tavoitellaan? Itseään vai toisia varten? Sitä varten, että voi todeta yrittäneensä? Ehkä siihen kallistuin itsekin; puoli vuotta sitten kun pohdin, ettei saa kaduttaa elämätön elämä sitten, kun pappi istuu sängyn reunalle. Mutta siinä hetkessähän monia kaduttaakin juuri se, että he tekivät, suorittivat ja tavoittelivat itsekkäästi, etteivät he pysähtyneet, hiljentäneet, kuunnelleet itseään ja antaneet aikaa läheisilleen. Kelpaa siis rauhassa sellaisena kuin olet, ole itsellesi kelpaava.

Sitten hengellisyydestä. Syksyn iso teema oli uskoon ja uskontoon 35 vuoden elämän jälkeen tutustuminen. Viimeistään Hesarin artikkeli naisesta, joka toivoo hengellisyyden tulevan arkipäiväisemmäksi ja normaalimmaksi osaksi ihmisen arkea, pani ajattelemaan uskoa neutraalina tai positiivisena asiana. En edelleenkään ole uskossa, minulla ei ole sille tarvetta ja silti alan hiljalleen tajuta uskon hyvät puolet juurikin ihmisen tarpeena johonkin ylempään voimaan. Kyseessä on varmasti tarve, joka on aina ollut osa ihmisyyttä. Dostojevski on todennut, että mikäli hänelle todistettaisiin, ettei evankeliumin julistus kristuksesta ole tosi, hän valitsisi mielummin uskon kuin totuuden (lähde Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, Vapauden filosofia). Ihmiset ovat aina rukoilleet jotakin korkeampaa mikä se sitten on ollutkaan. Maailman päättömyys ja jatkumon puuttuminen sekä kylmäkiskoisuus henkevyyttä kohtaan ovat saaneet nykyihmisen tavoittelemaan materiaa, mikä ei kuitenkaan kylmyydessään tai mitäänsanomattomuudessaan tuo onnea, syvyyttä tai selitystä elämään. Toiseen ihmiseen ei myös voi onneaan tai elämän tarkoitusta rakentaa, sillä hän voi päättää tosin, kävellä tai kuolla pois. Hyvä fiilis uudesta asunnosta häviää jossain vaiheessa, mahtava fiba uusista kengistä vielä nopeammin. Mutta jos sinulla on yhdet upeat kengät, onnellisuus säilyy pidempään, ei silti kauempaa kuin kenkien pohjan kuluttua puhki.

Yritän tässä saada jotain järkeä siihen, miksi vihdoin hiffaan uskon mahatunteena, fiiliksenä jonkun korkeamman olemassa olosta ja itse tunnen saneeni saman fiiliksen vain siitä ilosta, että vihdoin hiffaan jotain. En tarvitse mitään, vaikka kaikki mukava aina sykähdyttää. Monelle usko tuo turvan. Minulle kohtalo on se jokin uskomaton, joka ohjaa. Ja kyllä, on se vaan vapauttavaa laskeutua sen varaan, että joku idea tässä kaikessa on. Ettei koko ajan tarvitse juosta. Teoillani on merkitystä, mutta silti kaikella on tarkoituksensa eikä minun oikeastaan tarvitse pohtia kenen tai minkä päättämä se tarkoitus on, se vaan on.

Ihmisyyttä myös yksi ilta ajattelin ja hiffasin, että ihmisen dilemma olemassa olossaan ja sen järjellisyydessä on, ettei ihmiselle ole niin sanottua ihmisyyttä mitä toisintaa elämässään. Lintu on lintu ja toimii aistiensa varaisesti, niin kuin mikä muu tahansa eläin. Apina voi olla fiksu, mutta se on fiksu vain asetettaessa ihmisen maailmaan ihmisen arvioitavaksi, eläinkunnassa se oteuttaa osaansa, ja ollessaan fiksu se ei ole fiksu kenekään silmissä eikä kehenkään verraten, sillä hölmömpi eläin ei tajua olevansa hölmö! Hiffaatteko? Ihminen osaa arvottaa asioita ja se, ajattelu, tekee ihmiselle mahdottomaksi toisintaa ihmisyyttä sinänsä. Ei ole mitään yhtä roolia, mihin ihmisinä voisimme valahtaa, sillä meille on suotu ajattelun ja järkeilyn lahja, tai kirous. Olemme aina olemassa verraten toisiimme ellemme tietoisesti irtaudu tästä ajatusmallista, ja silti pysy sen saavutettavissa.

Ihmisyys ei ole mitään valmista, se on vain alusta. Lintuus tai leijonuus sen sijaan ovat kaikki, koko rooli, koko aistipaketti ja vietit, eikä kukaa tule osoittelemaan, ettei leijona noin toimi tai lintu noin elä. Kaikki eläimet toimivat "kuten kuuluu", ovat oikeanlaisia tai sitten luonnonlait korjaavat ne maailmankartalta. Epälintumainen lintu ei menesty luonnonvalinnassa. Ihminen sen sijaan kertoo itse itselleen samoin kuin muille ja muut hänelle, mikä on ja ei ole oikeaa ihmisyyttä. Ja kuitenkin kaikkien mielipiteiden jälkeen jää kunkin oma harkinta hyvästä, riittävästä, oikeasta ja luonnollisesta. Henkisyyden tarve kasvaa juuri tästä hengästymisestä tavoitella jotain, mitä ei saavuta, muttei ehkä haluakaan saavuttaa. Se on kuin paluuta alkulähteille. Riittävän hyvään, omaan fiilikseen ja luontoon jotenkin. En tiedä onko usko luontoa, mutta ihmisluontoa se on. Paluuta itseen.

Lisäyksenä alkuperäiseen tekstiin hogasin juuri, että ihmiselle tulee sisäsyntyisesti, ihmisyydestä johtuen eli lajiominaisuutena puhekyky ja kävely. Niiden jälkeen mukaan astuu asteittain looginen ajattelu ja sen jälkeen paluuta ei ole. Looginen ajattelu sekoittaa siis kaiken luonnollisen, raa'an ihmisyyden.

Vihdon olen myös tajunnut askeesin idean. Yksi kaveri sitä jo kokeili omassa elämässään. Jätti muunmuassa ostamatta talvitakin 30asteen pakkasilla. Hän analysoi myöhemmin asian menneen hieman pitkälle, mutta oppineensa tempauksestaan silti paljon, ja miettivänsä edelleen jokaista hankintaansa tarkkaan. Paljoahan ei ihminen tarvitse ollakseen onnellinen. Kuten jo totesin, onnellisuus on mielestäni valinta. Se, mitä ihminen luultavasti eniten tarvitsee, on jonkinasteista kumppanuutta, ystävyyttä tai ymmärrystä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, välttämätöntä suojaa, vaatteet ja ravintoa. Aika pienellä selviää, kun vain haluaa, päättää. Moni sanoo, ettei kykenisi, ja siinä kai se tulee onnen mahdollisuus valinnan kautta. Voi valita olevansa onnellinen nyt tai vasta, kun on saavuttanut sen ja sen asian.

Jos on aina halunnut perheen, voiko olla onnellinen ilman? Mielestäni voi, sillä ihminen ei aina voi itse vaikuttaa tilanteeseensa tai esimerkiksi siihen löytääkö puolison ja sen jälkeen tuleeko raskaaksi, elääkö lapsi, kestääkö parisuhde, tai tuoko perhe-elämä edes sitä onnea mitä luuli. Haaveen saavutettuaan voikin pysähtyä miettimään "tätäkö se nyt olikin?" Sanoisin, että jotta missä tahansa elämän tilanteessa voi ihminen tulla onnelliseksi, on hänen ensin oltava onnellinen itsekseen ja itsessään. Enemmän tulisi avautua haaveille mahdollisuutena, mutta löytää itse onni jokaisesta hetkestä.