Kultaisia tapoja, kiitos

Oi ihanat Hunterini, jotka pelastivat aamuisen työmatkani eilen. Vuoden viimeinen aamu oli melkoisen märkä! Kävellessä tuli kuuma ja pari kertaa tuskan hiki liukkaudesta, mutta kumpparit pitivät minut pystyssä ja kuivana. Siinä kävellessäni pohdin vaihteeksi nykyistä kasvatusta ja tapoja. Eilen tapasin kotikadullani äidin ja pienen pojan. Poika veti perässään pulkkaa, tuijotti minua ja käveli melkein minua päin. Hän oli valinnut tiekseen keskitien, hän käveli siis keskellä jalkakäytävää, joka oli lumentulon takia ahdas. Äiti kuin anteeksi pyydelleen pomppi itse lumihangessa lastaan seuraten. Ensin mietin pitäisikö tämä ottaa asenteella voi ku söpöä; lapsi vetää omaa pulkkaansa, kasvattaa itsestään aikuista ja oppii huolehtimaan omista tavaraoistaan. Sitten totesin että ei, hänet voi nähdä ainoastaan nykylapsen kuvana, jolle ei näköjään oikein opeteta toisten huomioonottamista. Ainoa, mitä lapsen äidin olisi tarvinnut tehdä, olisi ollut sanoa, että nytpä vähän varotaan, kun tulee ihmisiä vastaan. Hieman varotaan, väistetään ja annetaan tietä, niin ne vastaantulijatkin sitten antavat tietä. Mutta eipä kuulunut tätä lausetta. Lapsi sai kai toteuttaa itseään. Mielestäni oikeasti hän vain käveli, ajattelematta sen enempää. Vanhemman rooli olisi ollut - ja on - opettaa tulevalle aikuiselle tapoja ja yhdessä elämisen edellytyksiä. Niinkin pieniä kuin väistämistä, niinkin suuria kuin kanssaihmisen kunnioittamista.

Toinen mitä olemme äitini kanssa taivastelleet on nykyihmisten, lasten, nuorten, aikuistenkin tapa maleksia suojatien yli. Auton ollessa kääntymässä suojatien ylittäen tai pysähdyttyä suojatien eteen kuten lain mukaisesti kuuluu, miksei eleestä voida kiittää eleellä, ja kunnioittaa kanssa liikkujaa ylittämällä tie ripeästi? Omassa lapsuudessani 80-luvulla äitini aina hoputti, että nyt mennään reippaasti kadun yli. Reippaasti! Ei juosta, muttei madellakaan, kävellään reippaasti niin autokin saa jatkaa matkaansa. Kunnioitetaan kanssaihmisiä eikä jäädä asumaan keskelle suojatietä. Jalankulkijan hidastelu on mielestäni vallankäyttöä aivan väärässä paikassa! Se on tyhmyyttä. Ei omaa paikkaansa tarvitse korostaa, tai autoilijan paikkaa ja velvollisuutta väistää suojatien ylittäjää tarvitse alleviivata kävelemällä tien yli korostetun hitaasti. Se ei tee muuta kuin saa autoilijan kihdyttämään suojatiellä ensi kerralla, vaikka kyllä autoilija käyttää silloin valtaansa väärin ja väärässä paikassa ja syyllistyy hänkin tyhmyyteen. Kunhan taas koen näitä tilanteita lisää, avaudun ehkä siitä aiheesta.

Ikäryhmiä ajatellen nuorisolta tämän tien yli maleksimisen voi ottaa vielä kannanottona, kapinana kaikkea vastaan, mutta mitä sitten, kun tästä tulee kaikkien tapa? Aikuisten maleksiminen on täyttä ajattelemattomuutta muita kohtaan, typeryyttä suorastaan. Välillä jaattelen, eikö heillä ole autoja, joiden ratissa kiehua ja kuohua suojatien edessä? Lapsilla taas syyn luulisi johtavan kasvatukseen. Jos heille ei ole koskaan opetettu väistämistä tai toisen kunnioittamista näissä pienissä arkisissa tilanteissa, eivät he sitä välttämättä itse hogaa ja kasvavat aikuisiksi, jotka eivät myöskään hogaa. Tulevaisuus näyttää silloin siltä, etteivät aikuisista enää kukaan väistä toistaan, koska kukaan ei ole sitä oppinut. Kun tavat eivät enää tule luonnostaan ja selkärangasta. Mantskullakin alkavat pian uudet sukupolvet kävellä toisiaan päin vain koska en se ole minä, jonka tarvitsee väistää. Kuka sitten? Kaupunkielämä on yhteispeliä, johon jotkut vaan tuntuvat olevan liian ajattelemattomia sopeutumaan.

Olen käynyt parissa suurkaupungissa, mistä Hong Kong oli väestömäärältään huikaiseva esimerkki tungoksesta ja toisen huomioon ottamisen tarpeellisuudesta. Siellä ei silti kukaan väistanyt. Kukaan ei kävellyt kadun oikeaa laitaa vaan melkeinpä jokainen häröili keskellä tietä ja toistensa edessä - kävelykadulla kylläkin, suojatiet he osasivat ylittää ripeästi. Liikkuminen oli välillä todella tuskaista ja nopeasti ei ainakaan päässyt eteenpäin. Mitä siis, jos tämä on Helsinginkin tulevaisuus...